Lasten lahjat ja vanhempien lahjat

Esikoinen esittää hartaan tuliaistoiveen: Lelusarjan kuutoskauden paketti. Pliidepliide! Äiti itse suosii esteettisiä puuleluja ja tehtäväkirjoja mutta suostuu. On vähän synnintunnossa kait, kun kehtaa lähteä matkalle kahdestaan lapsen isän kanssa. Viisaat vanhemmat päättävät hankkia tuliaiset heti alta pois, matkan varsinaista tarkoitusta pilaamasta.

Kohdemaassa kukaan ei ole kuullut kyseisestä lelusarjasta. Eurooppalaisen korkeakulttuurin kehdon lelukaupoissa on lähinnä kauniita ja kehittäviä puuleluja. Vanhempien katseet kohtaavat. Paniikki heijastuu molempien silmistä. Esikoinen ei tule ilahtumaan.

Myyjä on ystävällinen mutta ymmällään. Äiti kuvailee itsepintaisesti lelusarjan ideaa ja ulkonäköä, kunnes myyjättären kohteliaasti peitelty inho saa äidin tajuamaan oman säälittävyytensä. Miksi kukaan vanhempi antaisi lapsensa leikkiä kahden sentin mittaisilla, erilaisia jätteitä esittävillä kumileluilla? Miksi kerätä koko sarja? Miksi haaveilla erikoisharvinaisuudesta, sotketusta rotasta?

Häpeän rajamailla häälyvä äiti muistaa esikoisen odotuksen viimeisen, ihanan joutilaan kuukauden. Mammajoogaa, 52-senttisten potkupukujen hypistelyä ja puulelujen ihastelua.. . Vauvalle valittiin käsityön, estetiikan ja kehittävyyden harmoninen liitto: puinen mobile. Lintu, kettu, kissa ja apina leijuivat lumoavasti vauvan ensikehdon päällä. Äiti kyyneltyi ylitsevuotavasta rakkauden ja kiitollisuuden tunteesta aina mobilea hipaistessaan.

Vauva tosin rakasti hoitopöydän yllä kieppuvaa, kammottavan räikeää ja epävireistä pellemobilea. Serkkupojalta anteeksipyytävän katseen kanssa peritty hirvitys kirvoitti vauvasta hartaasti odotetun ensimmäisen kikatuksen. Äiti seisoi hiljaa vieressä. Hivenen kateellisena halvoilla keinoilla huomiota hakeville – ja siinä onnistuville – pelleille. Puumobile liikkui hiljalleen makuuhuoneessa.

Lapsen isä pelastaa äidin myyntitiskin äärestä ärtyneellä puhinallaan. Hänen haaveensa eivät ole murtuneet, hän vain nostaa huvittuneena hattua näin typerällä idealla menestyvälle yritykselle. Tuliainen päätetään hankkia Suomesta.

Lapsilta kielletyn reissun päätteeksi vanhemmat poistuvat hyvin varustellusta tavaratalosta, matkalaukussaan himoittu tuliainen: oksentava ankan haamu.

Systeemi on nujertanut äidin.

Elämän päivät on elettävä järjestyksessä

Elämän suurimpia epäreiluuksia on ajan kulun yksisuuntaisuus.

Elämän päivät on elettävä järjestyksessä: eilen vain yhdellä, koska tänään on tanssitunti, ja siksi huomenna on kipeät lihakset.

Kyllä kai luonnonlaeissakin jotain tulkinnanvaraa pitäisi olla. En vaatisi kääntämään ajan suuntaa päinvastaiseksi tai mankuisi yhä uudestaan sitä mahtavaa päivää viime joulukuussa. En päivääkään vaihtaisi pois, mutta järjestyksen tahtoisin päättää itse.

Miehen kanssa riidellessä siirtyisin päivän päähän, jo sovintoon. Tai ottaisin takapakkia tutustumisen hetkeen: tosiaan… nämä samat jututhan nauratti mua silloin…

Surun murtamana eläisin säästössä olevan päivän menetetyn kanssa. Jonkun tavallisen päivän vaan, silloin hyvinkin ylihypättäväksi joutaneen. Taas muistaisin: Tuolla tavalla se aina rapsutti leukaansa lukiessaan. Ja oli aina myöhässä!

Pikkuvauvakuukausista vasta riittäisikin päiviä aikasukan varteen. Jakso on vanhemmalle joka tapauksessa päiväni murmelina. Paitsi ettei julman samanlaisina toistuvien päivien kartuttamalla suvereniteetilla ole merkitystä, koska lapsen aika on kulunut kaiken aikaa.

Mutta vauvaperheen kujanjuoksussa yksikin päivä nelivuotiaan äitinä olisi miniloma. Vähät jatkuvasta hoputtamisesta ja ainaisesta kolmeen kertaan kehottamisesta: eilen jo yhdellä ja tänään vielä tanssitunnilla!

Säästövauvapäiviä voisi sitten käyttää lapsen aloittaessa koulun (Mahtavaa, täähän suostuu pitämään kädestä julkisesti!) tai vauvakuumeen iskiessä (Ai niin. Olisko tää nyt tässä).

Lapsillani on vielä mukavaa joustoa ajanmääreissään.
– Äiti, koska on eilen?
– Se oli se päivä, joka oli ennen tätä päivää.
– Ai. Mitä me tehdään eilisen huomenna?
– Niin. Noh. Ainakin istutaan tässä juttelemassa ajankulusta.

Minunkin kannattaisi kurkistaa elokuiseen päivään vuonna 2024, jolloin perheessämme on kolme teini-ikäistä lasta. Saattaisin olla helpottunut saadessani elää tämän eilisen huomisen.

Helleaalto ja parinvalinta

Helleaalto paljastaa vakavan puutteen taannoisessa parinvalintaprosessissani.

Tulin kyllä ajatelleeksi puolisoiden (jos ei) yhteisiä (niin ainakin vaivan kanssa siedettyjä tai innolla vastaan väitettyjä) moraalisia, esteettisiä ja musiikillisia näkemyksiä – ja jopa niin kutsuttua rakkautta, mutta turhaan, kaikki turhaan, koska eeppinen epäsuhta ravistelee suhdettamme: käsityksemme siedettävistä nukkumaolosuhteista ovat radikaalissa ristiriidassa.

Minulle hyvät unet takaa meluttomuus ja jos saa vielä toisen valita, niin pimeys. Mutta miehelleni viileys pyhittää kaikki keinot. Normikesäyönä on tarpeen pitää ikkunoita auki kadulle, josta leijuu snagarin kotoisa tuoksu. Uneen tuudittavat niin rekkojen räime kuin viimeisintä kriisiään vähemmän rakentavasti käsittelevät baareista palaajat. Helteen saapuessa makuuhuoneemme muuttuu äänimaailmaltaan sairaalan tehohoitoyksiköksi. Valtava muovinen kone puhaltaa äänekkäästi öristen ainakin teoriassa viileämpää ilmaa asuntoomme, silloin kuin ei vienosti piippaa ties minkä virheen ilmoittaakseen tai lirauta varoittamatta lauhdevesiä matolle.

Lukuisat kiukkuiset yösihinät (Nyt toi helkkarin kone sammutetaan! Hullu, täällä on 26 astetta lämmintä!) eivät ole ratkaisseet asteet vai desibelit -riitaamme. Miehelleni kone on elämän ylläpitäjä, siedettävien (korkeintaan +20 astetta) nukkumaolojen takaaja. Minä vedän kuppikuulosuojaimia korville ja unelmoin kostonhaluisesti uudesta parinvalinnasta. Tuulettajat, älkää vaivautuko!

Lapset osaavat ottaa tämänkin eloonjäämiskiistan rennosti. Palasimme loman päättyessä pikku kaupunkipätsiimme asuttuamme viikon järvessä. Kuuma ja tunkkainen ilma löi vastaan jo ovella. Miehen katse hapuili kohti pelastuskonetta, minä purin huultani. Vain kynnys erotti meidät tutusta kamppailustamme.

Mutta tyttäremmepä ilahtui.
– Äiti! Isä! Meillä on Rion yö! Voimme pitää kotikarnevaalit! 

Puolessa tunnissa olimme sonnustautuneet turbaaneihin, koruihin ja vähiin, värikkäisiin vaatteisiin. Asunnon kuumalla puolella tanssittiin, viileää – ja meluisaa – huonetta käytettiin virkistäytymispisteenä. Maljat kohotettiin, samba soi. Kyllä tällä seuraaviin sateisiin asti pärjää.

Kesä-äiti

Meidän perheessämme on tämänkin suven sulostuttajana ollut Kesä-äiti, tuo monille tuttu Arki-äidin sukulaislaji. Arki-äidin ja Kesä-äidin erottaminen toisistaan on huomattavan helppoa, mutta kerrataan kuitenkin pääkohdat.

Arki-äidin ääntely on kimeää äläälälää tai terävähkö, lopussa nouseva ei.

Kesä-äidin ääntely on autuaista huokauksista ja hyväksyvistä myhäilyistä koostuvaa orgaanista äänimattoa.

Kesä-äiti ei touhota kaiken aikaa paikkoja järjestellen. Mitä nyt yhtä kaappia aloittelee perkaamaan mutta sitten lähdetään mökille, jossa kärpäsen raadot ikkunalaudoilla luovat pesään pittoreskin säväyksen.

Kesä-äiti viihtyy mainiosti lasten kanssa mökillä urospuolisen parittelukumppaninsa puuhaillessa kaupungissa jotakin nimeltä työ. Työ? Kesä-äiti ei muista, Kesä-äiti ei ymmärrä, tralalalaa.

Kesä-äiti ei pese pyykkiä. Puhdas, kerran käytetty, kaksi päivää käytetty, mökkipuhdas. Koskee kalsareita. Muita vaatteita saatetaan harkita iltapäivän mittaan – mutta ei. Kesä-äiti ei pese lapsia, järvi pesee.

Kesä-äiti ei laita ruokaa vaan kaapii kokoon jotakin, koska ei jaksa lähteä kauppaan tänäänkään.

Kesä-äiti lihoo aina. Joka tapauksessa. Katso edellinen kohta. Siksi hän ei sure huomatessaan iltasella laiturijoogan jääneen taas väliin.

Kesä-äiti ei huolittele, kun ei ole peiliäkään. Ihan itseään vartenhan sitä arkenakin nyppii, rasvaa, suihkii ja värjää.

Kesä-äiti on lapsista ihana. Äiti, saadaanhan me pitää se jooko, jooko? 

Ethän sinäkään ota Kesä-äitiä vain loman ajaksi? Hyvällä hoidolla se pysyy hengissä yli arkisen talven.

Toisen roska on toisen aarre

Kesäloman alkaessa kaiken maailman liima-vessapaperi-pullonkorkkiprojektit kurkkivat päiväkodin lokerosta. Kotiin viemisiksi. Muistoiksi lapsen kehittymisestä varhaiskasvatuslaitoksen inspiroivassa ilmapiirissä.

Arkiviikkoina kotiin on jo kannettu omatoimisen kädentaitojen harjoittelun saalis: puolivalmiita värityskuvia, Trash pack -hahmoille kirjoitettuja ruokalistoja, tosi hieno kivi.

Siksipä loman alkuun ehdottomasti kuuluva kodin järjestelyvimma on kova koetus suhteelle. Äiti aloittaa:

– Mikä tämä on? Pitääkö tämä säästää?
– Se on yks mun hirviöpiirustus. Se on tosi tärkeä!
– No entä tämä… tämä. Keppi.
– Tositosi tärkeä.
– Me ei voida hei kaikkea säästää, ei nämä mahdu tänne minnekään.
– Mä voin pitää niitä mun sängyn alla! Juuri näin. Sängyn alla. Kuten pikkulegoarmadaa (rakentelu kesken), seinältä pudonneita (nyt jo valmiita) värityskuvia ja isältä saatua kenkälaatikkoa (pikku kissan pesä).

Pirullinen suunnitelma voimistuu minimalismiin taipuvaisessa päässäni: Laitan lapsen mummolaan yöksi ja raivaan huoneen. Ei se niitä keppejään ulkoa muista. Kun asian laita paljastuu, viheltelen ja katson katonrajaan.

Paha vain, että reiluuden nimissä minun tulisi antaa lapsen siivota oma sängynalustani. Siellä hautuu laatikollinen aarteita: häämatkalta kerättyjä ravintoloiden käyntikortteja ja bussilippuja (tositosi tärkeitä), Ystäväni-kirja vuodelta 1981 (hulvaton), kymmenen vuotta sitten päättyneen sarjan DVD-boksi (hei, se on i-ko-ni-nen), ja tosi hienot äitienpäiväkortit, jotka lapseni tänäkin vuonna minulle väänsivät.

Olkoon. Ehkä meillä on vuorostamme elokuussa hienokivi-installaatio viemisiksi päiväkotiin. Muistoksi lapsen ja vanhemman kehittymisestä lomailun inspiroivassa ilmapiirissä.

Jäähy – ja miksi en edelleenkään käytä sitä

Yleisön pyynnöstä palaan harrasta paheksuntaakin aiheuttaneeseen kirjoitukseeni jäähyn tarpeettomuudesta. Pääset tarvittaessa kärryille tästä.

Tapaan työssäni kaiken aikaa hyviä, rakastavia vanhempia, jotka luulevat jäähyn olevan olennainen osa kasvatusta – samaan tapaan kuin iltasatu ja ruuasta kiittäminen. Joskus vanhemmat häpeillen tunnustavat, etteivät ole vielä ottaneet käyttöön jäähyä, mutta lupaavat aloittaa ihan pian… Ja toiset äimistelevät, miksei jäähy toimi, vaikka he ovat palauttaneet lapsen miettimispenkille kymmeniä kertoa, ihan niin kuin Supernanny opettaa.

Kaikille heille paasaan seuraavan listan: viisi yleisintä epäkohtaa jäähyn käytössä.

Jäähyä käytetään selvittämättä, mistä on kyse

Jos minkä hyvänsä ikäinen lapsi toistaa kielloistasi huolimatta jotakin toimintaa, hänellä on todennäköisesti siihen hyvä syy. Selvitä mikä se on. Lapsen aloitteen mieltäminen uhmaksi ei edistä millään lailla suhdettanne tai lapsen kehitystä. Jos sinä kiellät lastasi toistuvasti samasta asiasta, sinulla on todennäköisesti siihen hyvä syy. Varmista, että se myös on. Kannattaako todella tuhlata ruutia siihen, ettei yksivuotias saa istua sohvalla (se saattaa likaantua)? Voisiko sohvakiipijän mielessä itää uhman sijaan halu harjoitella uutta taitoa (osaan kiivetä aika hyvin), toimia kuten aikuiset (isikin istuu sohvalla ja katsoo jalkapalloa kuudetta tuntia), ilmaista omia mielihalujaan (kiipeän nyt sohvalle)? 

Jäähy on automaattirangaistus, eikä lainkaan kytköksissä asiaan, joka lapsen toivotaan oppivan

Kasvatuksellinen seuraamus eli rangaistus voi olla ok, kunhan siinä on mieli, jonka lapsi ymmärtää. Seuraamuksen keston pitää olla lapselle käsitettävä, muutoin se menettää täysin merkityksensä. Päivän kielto on kolmivuotiaalle tarpeeksi.

Näin:
Kun nyt revit kirjaston kirjasta sivun, meidän täytyy palauttaa se kirjastoon ja pyytää anteeksi ja maksaa uudesta kirjasta. Sillä kertaa emme lainaa uusia kirjoja. Autan sinua muistamaan, miten varovasti kirjoja täytyy pitää. Ne menevät helposti rikki. Penkillä istuminen ei opeta, miten kirjoja käsitellään tai miten korvataan aiheutetut vahingot. Jatka asian opettamista: kehu lasta, miten hienosti hän sai selvitettyä asian, ja huomaa ne kerrat kun kirja pysyy ehjänä.

Syyllistäminen ja kohtuuton tuohtumus ei edistä asiaa. Vai mitä pitäisit siitä, että hoidettuasi revenneen kirjan maksun ja pahoittelut, katsoo kirjastonhoitaja vielä asiakseen haukkua sinut epäkelvoksi vanhemmaksi, joka ei osaa katsoa edes sen vertaa kakaroidensa perään, etteivät repisi yhteiskunnan varoilla yhteiseksi hankittuja teoksia, joista moni lapsi Afrikassa olisi hyvin kiitollinen.

Jäähyä käytetään innokkaimmin silloin, kun aikuinen on ärsyyntynyt

Jäähyllä – tai muillakin rankaisuilla – aikuinen saa kasvatuksen nimissä hyväksyttävän syyn purkaa kaikenlaista kiukkuaan lapseen. Kun lapsi protestoi, saa aikuinen vielä ihanasti vettä raivomyllyyn. Palauttaessa lasta jäähypenkille seitsemättä kertaa tuntuu raivokin oikeutetulta, vaikka alkuperäinen ärsytyksen syy olisi työasia, puoliso, selluliitti tai oma maali.

Jäähyllä rangastaan yhtä perheenjäsentä, muut selviävät ilman

Useissa perheissä aikuinen saa suuttua, nimitellä, uhkailla, mutta lapsi ei. Epäreilua. Jos jätit itse kirjaston kirjan pienen lapsen repimisetäisyydelle, kanna vastuusi, äläkä ripitä lasta. Jokainen suuttuu, hermostuu, ei jaksa, ei halua, tekee tyhmästi ja tuhmasti. Se on inhimillistä elämää. Jos todella haluat jäähyttää, käytä sitten edes Lentävää jäähyä – koko perheelle. Lentävää jäähyä esitellään niin ikään tässä.

Jäähyä käytetään aivan suotta perheissä, joissa asiat hoituisivat fiksumminkin

Supernanny-ohjelmaan, josta jäähy näyttää levinneen koko kansamme keskuuteen, on valittu viihteen nimissä erityistapauksia: perheitä, joissa ei toimi lainkaan vanhempien ja lasten välinen sukupolviraja. Vanhemmat eivät ole osanneet kieltää lapsiaan asianmukaisesti, antavat sekavia käskyjä, menevät tolaltaan lapsen suuttuessa. Tällöin jäähyllä on markkeerattu näyttävästi sukupolvirajaa: aikuinen määrää, lapsi tottelee.

Et tarvitse jäähyä, jos osaat sanoa ei, pysyt suurin piirtein rauhallisesti kannassasi, vaikka lapsi olisi erimieltä ja kestät ajoittaista syyllisyyden tunnetta, jota lapsen mielen pahoittaminen vanhemmalle aiheuttaa. Jos et vielä osaa, voit opetella. Jatkuva kieltäminen ja pelkkä rankaiseminen ei auta lasta – eikä sinua. Anna oppimisen ja erehtymisen oikeus jokaiselle perheenjäsenelle.

Kohtuvauva

Aurinkoisella eväsretkellä, luonnon hurjan vihreyden keskellä, rävähtää eteen yksi elämän suurista kysymyksistä. Neljävuotiaan suusta, tietenkin:

– Äiti, monesko minun kesä tämä on? 

Lasketaanpa. Ensimmäisenä hän köllötteli viltillä ja kalusi isänsä puutarhasandaalia, toisena kanniskeli lapiota ja pyllähteli, kolmantena juoksi ja höpötteli, neljäntenä harjoitteli pyörällä ajamista ja nyt – viidentenään – kysyy ne tärkeimmät kysymykset.

Kesä paljastaa naapurien pyöristyneet vatsat, tulevan talven vauvat, joiden kohtuviikkoja lasketaan vielä jännittyneenä. Ollaanko jo turvallisilla viikoilla? Joko hän selviäisi? Ja ne vauvat, joiden synnyttämistä odotetaan kärsimättöminä, turvonnein nilkoin, hellettä kiroten.

Minunkin kyselijäni syntyi eräänä talvena suomalaisittain sillä minuutilla, kun tuli pysyvästi näkyviin. Mutta ensin oli se kesä, jonka hän kiemurteli kuumuudessa, kuunteli uimarannan ääniä, jäsensi kokemaansa katseilta suojassa. Pieni piiloihminen, elämänsä ensimmäiseen kesään kutsuttu.