Taisteluvalmiina

Sotaveteraanien syyskeräys toi tankin Kolmen sepän patsaalle. Tänä vuonna keräys ei tunnu vain kunniakkaalta ja nostalgiselta. Päässä takoo pelko: toistuuko se?

Lapseni ei kuule ajatustani. Hän kiipeää syliin nähdäkseen raitiovaunun ikkunasta puluja ja roskanlakaisijan ja tankin. Vai panssarivaunuko se on? Onko se edes eri asia? Minun ei ole tarvinnut tietää.

Minulle sota on merkinnyt sukupolvien traumaa. Sietämättömän julmuuden kestämistä toisissa ja itsessään. Tai lamauttavaa voimattomuutta, kun ei voi tehdä sitä hyvää, minkä haluaisi. Aina ei voi valita. Tai valinta on niin kohtuuton, ettei siitä toivu. Syyllisyys siivilöityy läpi sukupolvien.

Siksi sota on kaikunut joka päivä työssäni ja perheessäni. Itse on pärjättävä. Paras varautua kaikkeen. Älä heitä mitään pois. Varo! Äkkiä nyt! 

Kun jokainen kasvatetaan sotaan, se myös syttyy. Perheissä, parisuhteissa, työpaikoilla, koko maassa. Olen kouluttautunut vuosia, vatvonut ihmissuhteitani loputtomiin, jotta lapseni saisivat uuden äänen sotahuudon rinnalle. Auttaisitko? Vuorotellen! Kaikkien kanssa leikitään. Tuo ei kyllä käy. Anteeksi. 

Jos lapseni on tulevaisuuden sotaveteraani, olen valmistanut hänet sinisilmäisesti maailmaan, jota ei sittenkään ole. Hänen lämmin, luottavainen sydämensä murtuu. Voin vain toivoa, että kuiskaukseni kantaa häntä läpi historian. Rakastan sinua. Saat anteeksi. 

Ratikkaan syntyy hälinää: Vaunu ei pysähdykään Lasipalatsin pysäkille. Stop-nappuloita painellaan, joku huutaa kuskille. Poikkeuspysäkki on tutun patsaan varjossa: mies, miekka ja hevonen. Mutta minä ja lapsi jatkamme vielä matkaa, sylikkäin.

Äiti harrastaa – ja lapsi

Salin ovi suljetaan. Piano soittaa alkutahdit : 1… hengitä, kaksi… kaula pitkäksi, kolme… ojenna sormet, neljä: ole joutsen. Peilistä heijastuu kymmenen hoikkaa, kaartuvaa kaunotarta ja minä.

Harrastan aikuisbalettia, ikuisesti alkeistasolla. Samana vuonna kanssani aloittaneet siirtyivät jo kärkitossuihin, minä huojun yhä puolivarpailla. En ole notkea, voimakas tai koordinoitu. En muista juuri näytettyä kahdeksan askeleen sarjaa. Hyppyni huvittavat ja hävettävät itseänikin.

Miksi harrastan itsepäisesti lajia, jossa olen ilmeisen lahjaton?

Koska minulla on varaa mokata.

Olen tanssitunnilla kuin sorsa joutsenlammella, mutta kukaan ei naura minulle. Ei kieltäydy ottamasta minua parikseen, dissaa räpiköintiäni somessa. Opettajani korjaa asentojani lempeästi. Kannustaa turhautumatta. Arvaa lapsuuden unelmani – tutussaan leijuva ballerina.

Kestän nöyryyttävän pelikuvani, koska minulle tärkeät ihmiset eivät arvota minua notkeuteni, aukikiertoni, treenimotivaationi kautta. Kukaan ei painosta minua tunnille. Kukaan ei aseta elämänsä tavoitteeksi minun edistymistäni.

Henkäys, tahdit, ojennus, olen joutsen. Minulla on hartaaseen unelmaani varaa, teidän ansiostanne.

Lasten lahjat ja vanhempien lahjat

Esikoinen esittää hartaan tuliaistoiveen: Lelusarjan kuutoskauden paketti. Pliidepliide! Äiti itse suosii esteettisiä puuleluja ja tehtäväkirjoja mutta suostuu. On vähän synnintunnossa kait, kun kehtaa lähteä matkalle kahdestaan lapsen isän kanssa. Viisaat vanhemmat päättävät hankkia tuliaiset heti alta pois, matkan varsinaista tarkoitusta pilaamasta.

Kohdemaassa kukaan ei ole kuullut kyseisestä lelusarjasta. Eurooppalaisen korkeakulttuurin kehdon lelukaupoissa on lähinnä kauniita ja kehittäviä puuleluja. Vanhempien katseet kohtaavat. Paniikki heijastuu molempien silmistä. Esikoinen ei tule ilahtumaan.

Myyjä on ystävällinen mutta ymmällään. Äiti kuvailee itsepintaisesti lelusarjan ideaa ja ulkonäköä, kunnes myyjättären kohteliaasti peitelty inho saa äidin tajuamaan oman säälittävyytensä. Miksi kukaan vanhempi antaisi lapsensa leikkiä kahden sentin mittaisilla, erilaisia jätteitä esittävillä kumileluilla? Miksi kerätä koko sarja? Miksi haaveilla erikoisharvinaisuudesta, sotketusta rotasta?

Häpeän rajamailla häälyvä äiti muistaa esikoisen odotuksen viimeisen, ihanan joutilaan kuukauden. Mammajoogaa, 52-senttisten potkupukujen hypistelyä ja puulelujen ihastelua.. . Vauvalle valittiin käsityön, estetiikan ja kehittävyyden harmoninen liitto: puinen mobile. Lintu, kettu, kissa ja apina leijuivat lumoavasti vauvan ensikehdon päällä. Äiti kyyneltyi ylitsevuotavasta rakkauden ja kiitollisuuden tunteesta aina mobilea hipaistessaan.

Vauva tosin rakasti hoitopöydän yllä kieppuvaa, kammottavan räikeää ja epävireistä pellemobilea. Serkkupojalta anteeksipyytävän katseen kanssa peritty hirvitys kirvoitti vauvasta hartaasti odotetun ensimmäisen kikatuksen. Äiti seisoi hiljaa vieressä. Hivenen kateellisena halvoilla keinoilla huomiota hakeville – ja siinä onnistuville – pelleille. Puumobile liikkui hiljalleen makuuhuoneessa.

Lapsen isä pelastaa äidin myyntitiskin äärestä ärtyneellä puhinallaan. Hänen haaveensa eivät ole murtuneet, hän vain nostaa huvittuneena hattua näin typerällä idealla menestyvälle yritykselle. Tuliainen päätetään hankkia Suomesta.

Lapsilta kielletyn reissun päätteeksi vanhemmat poistuvat hyvin varustellusta tavaratalosta, matkalaukussaan himoittu tuliainen: oksentava ankan haamu.

Systeemi on nujertanut äidin.

Elämän päivät on elettävä järjestyksessä

Elämän suurimpia epäreiluuksia on ajan kulun yksisuuntaisuus.

Elämän päivät on elettävä järjestyksessä: eilen vain yhdellä, koska tänään on tanssitunti, ja siksi huomenna on kipeät lihakset.

Kyllä kai luonnonlaeissakin jotain tulkinnanvaraa pitäisi olla. En vaatisi kääntämään ajan suuntaa päinvastaiseksi tai mankuisi yhä uudestaan sitä mahtavaa päivää viime joulukuussa. En päivääkään vaihtaisi pois, mutta järjestyksen tahtoisin päättää itse.

Miehen kanssa riidellessä siirtyisin päivän päähän, jo sovintoon. Tai ottaisin takapakkia tutustumisen hetkeen: tosiaan… nämä samat jututhan nauratti mua silloin…

Surun murtamana eläisin säästössä olevan päivän menetetyn kanssa. Jonkun tavallisen päivän vaan, silloin hyvinkin ylihypättäväksi joutaneen. Taas muistaisin: Tuolla tavalla se aina rapsutti leukaansa lukiessaan. Ja oli aina myöhässä!

Pikkuvauvakuukausista vasta riittäisikin päiviä aikasukan varteen. Jakso on vanhemmalle joka tapauksessa päiväni murmelina. Paitsi ettei julman samanlaisina toistuvien päivien kartuttamalla suvereniteetilla ole merkitystä, koska lapsen aika on kulunut kaiken aikaa.

Mutta vauvaperheen kujanjuoksussa yksikin päivä nelivuotiaan äitinä olisi miniloma. Vähät jatkuvasta hoputtamisesta ja ainaisesta kolmeen kertaan kehottamisesta: eilen jo yhdellä ja tänään vielä tanssitunnilla!

Säästövauvapäiviä voisi sitten käyttää lapsen aloittaessa koulun (Mahtavaa, täähän suostuu pitämään kädestä julkisesti!) tai vauvakuumeen iskiessä (Ai niin. Olisko tää nyt tässä).

Lapsillani on vielä mukavaa joustoa ajanmääreissään.
– Äiti, koska on eilen?
– Se oli se päivä, joka oli ennen tätä päivää.
– Ai. Mitä me tehdään eilisen huomenna?
– Niin. Noh. Ainakin istutaan tässä juttelemassa ajankulusta.

Minunkin kannattaisi kurkistaa elokuiseen päivään vuonna 2024, jolloin perheessämme on kolme teini-ikäistä lasta. Saattaisin olla helpottunut saadessani elää tämän eilisen huomisen.

Helleaalto ja parinvalinta

Helleaalto paljastaa vakavan puutteen taannoisessa parinvalintaprosessissani.

Tulin kyllä ajatelleeksi puolisoiden (jos ei) yhteisiä (niin ainakin vaivan kanssa siedettyjä tai innolla vastaan väitettyjä) moraalisia, esteettisiä ja musiikillisia näkemyksiä – ja jopa niin kutsuttua rakkautta, mutta turhaan, kaikki turhaan, koska eeppinen epäsuhta ravistelee suhdettamme: käsityksemme siedettävistä nukkumaolosuhteista ovat radikaalissa ristiriidassa.

Minulle hyvät unet takaa meluttomuus ja jos saa vielä toisen valita, niin pimeys. Mutta miehelleni viileys pyhittää kaikki keinot. Normikesäyönä on tarpeen pitää ikkunoita auki kadulle, josta leijuu snagarin kotoisa tuoksu. Uneen tuudittavat niin rekkojen räime kuin viimeisintä kriisiään vähemmän rakentavasti käsittelevät baareista palaajat. Helteen saapuessa makuuhuoneemme muuttuu äänimaailmaltaan sairaalan tehohoitoyksiköksi. Valtava muovinen kone puhaltaa äänekkäästi öristen ainakin teoriassa viileämpää ilmaa asuntoomme, silloin kuin ei vienosti piippaa ties minkä virheen ilmoittaakseen tai lirauta varoittamatta lauhdevesiä matolle.

Lukuisat kiukkuiset yösihinät (Nyt toi helkkarin kone sammutetaan! Hullu, täällä on 26 astetta lämmintä!) eivät ole ratkaisseet asteet vai desibelit -riitaamme. Miehelleni kone on elämän ylläpitäjä, siedettävien (korkeintaan +20 astetta) nukkumaolojen takaaja. Minä vedän kuppikuulosuojaimia korville ja unelmoin kostonhaluisesti uudesta parinvalinnasta. Tuulettajat, älkää vaivautuko!

Lapset osaavat ottaa tämänkin eloonjäämiskiistan rennosti. Palasimme loman päättyessä pikku kaupunkipätsiimme asuttuamme viikon järvessä. Kuuma ja tunkkainen ilma löi vastaan jo ovella. Miehen katse hapuili kohti pelastuskonetta, minä purin huultani. Vain kynnys erotti meidät tutusta kamppailustamme.

Mutta tyttäremmepä ilahtui.
– Äiti! Isä! Meillä on Rion yö! Voimme pitää kotikarnevaalit! 

Puolessa tunnissa olimme sonnustautuneet turbaaneihin, koruihin ja vähiin, värikkäisiin vaatteisiin. Asunnon kuumalla puolella tanssittiin, viileää – ja meluisaa – huonetta käytettiin virkistäytymispisteenä. Maljat kohotettiin, samba soi. Kyllä tällä seuraaviin sateisiin asti pärjää.

Kesä-äiti

Meidän perheessämme on tämänkin suven sulostuttajana ollut Kesä-äiti, tuo monille tuttu Arki-äidin sukulaislaji. Arki-äidin ja Kesä-äidin erottaminen toisistaan on huomattavan helppoa, mutta kerrataan kuitenkin pääkohdat.

Arki-äidin ääntely on kimeää äläälälää tai terävähkö, lopussa nouseva ei.

Kesä-äidin ääntely on autuaista huokauksista ja hyväksyvistä myhäilyistä koostuvaa orgaanista äänimattoa.

Kesä-äiti ei touhota kaiken aikaa paikkoja järjestellen. Mitä nyt yhtä kaappia aloittelee perkaamaan mutta sitten lähdetään mökille, jossa kärpäsen raadot ikkunalaudoilla luovat pesään pittoreskin säväyksen.

Kesä-äiti viihtyy mainiosti lasten kanssa mökillä urospuolisen parittelukumppaninsa puuhaillessa kaupungissa jotakin nimeltä työ. Työ? Kesä-äiti ei muista, Kesä-äiti ei ymmärrä, tralalalaa.

Kesä-äiti ei pese pyykkiä. Puhdas, kerran käytetty, kaksi päivää käytetty, mökkipuhdas. Koskee kalsareita. Muita vaatteita saatetaan harkita iltapäivän mittaan – mutta ei. Kesä-äiti ei pese lapsia, järvi pesee.

Kesä-äiti ei laita ruokaa vaan kaapii kokoon jotakin, koska ei jaksa lähteä kauppaan tänäänkään.

Kesä-äiti lihoo aina. Joka tapauksessa. Katso edellinen kohta. Siksi hän ei sure huomatessaan iltasella laiturijoogan jääneen taas väliin.

Kesä-äiti ei huolittele, kun ei ole peiliäkään. Ihan itseään vartenhan sitä arkenakin nyppii, rasvaa, suihkii ja värjää.

Kesä-äiti on lapsista ihana. Äiti, saadaanhan me pitää se jooko, jooko? 

Ethän sinäkään ota Kesä-äitiä vain loman ajaksi? Hyvällä hoidolla se pysyy hengissä yli arkisen talven.

Toisen roska on toisen aarre

Kesäloman alkaessa kaiken maailman liima-vessapaperi-pullonkorkkiprojektit kurkkivat päiväkodin lokerosta. Kotiin viemisiksi. Muistoiksi lapsen kehittymisestä varhaiskasvatuslaitoksen inspiroivassa ilmapiirissä.

Arkiviikkoina kotiin on jo kannettu omatoimisen kädentaitojen harjoittelun saalis: puolivalmiita värityskuvia, Trash pack -hahmoille kirjoitettuja ruokalistoja, tosi hieno kivi.

Siksipä loman alkuun ehdottomasti kuuluva kodin järjestelyvimma on kova koetus suhteelle. Äiti aloittaa:

– Mikä tämä on? Pitääkö tämä säästää?
– Se on yks mun hirviöpiirustus. Se on tosi tärkeä!
– No entä tämä… tämä. Keppi.
– Tositosi tärkeä.
– Me ei voida hei kaikkea säästää, ei nämä mahdu tänne minnekään.
– Mä voin pitää niitä mun sängyn alla! Juuri näin. Sängyn alla. Kuten pikkulegoarmadaa (rakentelu kesken), seinältä pudonneita (nyt jo valmiita) värityskuvia ja isältä saatua kenkälaatikkoa (pikku kissan pesä).

Pirullinen suunnitelma voimistuu minimalismiin taipuvaisessa päässäni: Laitan lapsen mummolaan yöksi ja raivaan huoneen. Ei se niitä keppejään ulkoa muista. Kun asian laita paljastuu, viheltelen ja katson katonrajaan.

Paha vain, että reiluuden nimissä minun tulisi antaa lapsen siivota oma sängynalustani. Siellä hautuu laatikollinen aarteita: häämatkalta kerättyjä ravintoloiden käyntikortteja ja bussilippuja (tositosi tärkeitä), Ystäväni-kirja vuodelta 1981 (hulvaton), kymmenen vuotta sitten päättyneen sarjan DVD-boksi (hei, se on i-ko-ni-nen), ja tosi hienot äitienpäiväkortit, jotka lapseni tänäkin vuonna minulle väänsivät.

Olkoon. Ehkä meillä on vuorostamme elokuussa hienokivi-installaatio viemisiksi päiväkotiin. Muistoksi lapsen ja vanhemman kehittymisestä lomailun inspiroivassa ilmapiirissä.