Samalla hartaudella, varovaisuudella, toiveikkuudella me valamme lastamme. Seuraamme olomuodon muutoksia vauvasta koululaiseksi (nyt jo!), koululaisesta teiniksi (mihin tämä aika oikein menee?) ja lopulta aikuiseksi lapseksemme.
Lapsestakin heittyy seinään varjo, jossa näemme ihan selvästi hänen tulevaisuutensa. Kynttilänliekkinä lepattavat pelkomme ja haaveemme – mitä jos, kunpa vain, toivottavasti ei ainakaan.
Aikuinen voi erotella muiden ihmisten itseensä kohdistamat haaveet selkeästi omistaan. Minä en todennäköisesti muutu urheilulliseksi tänäkään vuonna, vaikka mieheni sitä toivoisikin. Kestäköön pettymyksensä, haaveilkoon jatkossakin. Mutta lapsi luulee, että hänen tulee olla juuri sitä, mitä ennustamme hänestä tulevan. Me luomme hänelle merkitykset teoillamme ja puheillamme.
Siksi perheessämme sulatetaan joka vuosi samat tinat. Eläköön määrittelemättömyys! Eläköön vanhempien höpöt haaveet, eivät ne viime vuonnakaan toteutuneet.
Joka vuosi rahaa luvannutta tinasilppua jää nostamatta ämpärin pohjalta ja osa tarttuu pysyvästi kauhaan. Tina pienenee vuosi vuodelta, eikä sitä lopulta ole jäljellä sulatettavaksi. Ennustamisen aika on ohi. Kynttilät sammutetaan. Lapsi astuu aikuisten päiviensä valoon. Varjo lankeaa nyt maahan: ennustuksemme, pelkomme ja mielikuvamme, joita lapsemme mukanaan kantaa.
