Bad child day ei pipolla peity

Kun uusi tuttavaperhe astuu sisään kotiovestamme, huomaan vaivihkaisen ympäriinsäsilmäyksen ja helpottuneen henkäisyn. Huh, täälläkin: Kuraiset saappaat läjässä, vessan ovi ammollaan, mikä lie paperikasa ruokapöydän päädyssä. Tavallista. Sotkuista. Kotoisaa.

Vielä helpottuneempia uudet tuttavat ovat, kun lapsemme eivät niiaa ja kumarra, muista kiittää tuliaisista muistuttamatta tai tottele pöytäänkäymiskäskyä numero kolme. Ihanaa, täälläkin.

Tilanne on tullut sitä tutummaksi, mitä julkisemmaksi työni on käynyt. Mikäs siinä tutustuessa Onnin äitiin, oliko se nyt Janna vai mikä, sellainen vähän takakireä hössöttäjä. Mutta lastenpsykiatri Janna Rantala… Ammattikasvattaja!

Uusien tuttavuuksien kanssa saa tutustua ennakkoluulojen kirjoon – kohdistuvat ne sitten ammattiini tai johonkin muuhun minuun liitettyyn ominaisuuteen. Arvostava tuttu alkaa nähdä takakireyteni tarkoituksenmukaisena jämäkkyytenä, johon vanhempien on ilmeisesti hyvä pyrkiä. Hössötys muuttuu ties miksi hyveeksi – ennakoivaa huolenpitoa, avointa tunneilmaisua kenties. Minut nostetaan jalustalle, jonne en kuulu. Tavallisuuteni muuttuu heidän silmissään tavoitteeksi.

Samoin käy minulle. Kun uusi tuttavuuteni kertoo olevansa kampaaja, ajattelen heti juurikasvuani. Ammattikampaaja! Ettei hän vaan vilkaissutkin sillä silmällä jakaustani? Lohkaisen harmaistani vitsin. Kehun hänen sävyään. Kohtelias vieraani hymyilee ja kääntää puheen kevään tuloon.

Ei vierastani kiinnosta arvioida hiuksia. Hän ei ole nyt töissä, enkä minä hänen asiakkaansa. Kyse on vain omasta epävarmuudestani, kelpaamattomuuden pelostani, kateudestakin. Jos en halua katsoa sitä suoraan silmiin, voin kääntää sen muiden kannettavaksi, olla lukevinani heidän katseestaan arvostelua.

Itsekritiikki, jonka kuvittelee heijastuvan toisen silmistä, antaa hyvän syyn hyökätä. Minutkin on asetettu vastuuseen ammattikuntani mahdollisista laiminlyönneistä, 90 vuotta sitten kuolleen itävaltaisen lääkärin teorioista ja hyökkääjän omasta lapsuudesta. Samalla logiikalla syyttäisin kampaajatuttavaani vuoden 1989 permanentistani.

Mutta on ammateissamme erojakin. Voin – ainakin teoriassa - muokata hiuksiani rahalla ja vaivalla kohti ideaalia, mutta lapset eivät piru vie suostu käyttäytymään juuri silloin kuin sitä kipeimmin kaivattaisiin. Bad child day ei pipolla peity.

Vaan tällaista meillä ihmisillä on. Olemme aluksi vieraita toistemme kodeissa ja sisäisissä maailmoissa. Kohtelias emäntä voi osaltaan auttaa tutustumista helpottamalla ennakkoluuloja. Uusien tuttavienkin olemus rentoutuu, kun karjahdan ensimmäisen kerran lapsille. Mahtavaa, toikin hermostuu!

Edessä on enää tärkein: muistaa, ettei muiden ihmisten reagointi ehkä lainkaan liity ammattiini tai edes minuun. Se on vain oma ennakkoluuloni.

Ateneumiin – nopsasti!

Nyt äkkiä Ateneumiin – siellä on paras näyttely ikinä!

Remontin takia esillä on vain parikymmentä teosta eli juuri sopiva määrä viisivuotiaalle. Yhtä lukuun ottamatta ne ovat tauluja, joista osa on jo mukavasti tuttuja kuvakirjoista. Sen kuin astuu sisään ja heti oikealla Taistelevat Metsot.
– Kato äiti, toi on se Kaksi pulua!

Vastapäätä on aihepiiriltään kotoisa, mutta ilmeisesti latteahko taulu: – Höh.

Eihän tossa ole kuin poika ja varis. Schjerfbeckin taianomaisuuskaan ei vielä säväytä: – Ton taulun nimi on sitten varmaan Ovi.

Triptyykin äärellä sentään ällistys valtaa katsojat.
– Äiti, toi on Kalevalasta! Mutta miksi Väinämöinen on veneessä eikä vedessä?
– No tuota, siinä Koirien Kalevalassa oli laitettu vähän eri tavalla.

Mutta paras kaikista on ei-taulu:  Passio Musicae. Lumoava teos, joka kutsuu seuralaiseni vahvaan vuoropuheluun kanssaan. Syntyvät kokonaisuutta täydentävät sävellys-koreografiat ”Metsäkävely” ja ”Järvenneito”. Valitan, ei voi sanoin kuvata, käykää kokemassa omanne.

Ja hei – näillä ehdoilla 9.4.2015 asti ilmaiseksi. Vaikka juuri tästä kierroksesta maksaisi mieluusti: taidehistoriamme vartissa, intohimolla ja ilman kärsimystä.

Lentomatka lasten kanssa

Punk-bändimme on aiemmin matkannut vain juna- tai autoetäisyydellä oleviin kohteisiin, mutta nyt oli ulkomaankiertueen aika. Lentokoneeseen! Matkustusmuodon muututtua katosi anarkistinen vire koko hommasta: viisivuotiaat ovat ihanteellisia lentomatkailijoita.

Turvatarkastukseen jonottaminen sujuu ihan eri tunnelmissa kuin autoon pakkautuminen. Kukaan ei häiriköi, valita tönimisestä tai ala itkeä sittenkin unohtuneen Lisko Liskosen perään, koska siitä voi joutua vankilaan. Metallinpaljastimen läpi käveleminen on harras toimitus, jossa saattaa paljastua, että on sittenkin robotti.

Koneeseen jonottaminen sujuu ihan eri tunnelmissa kuin Kuortin ABC:lla. Kukaan ei ryntää vanhempien karjuntaa kuulematta lähimpään, edes etäisesti kiipeilytelinettä muistuttavaan rakennelmaan. Matkustamohenkilökunnan tervehdyskin tuntuu henkilökohtaiselta. Mistä ne tiesi, että mä olen matkalla Kanarialle?

Paikalle asettuminen on yhtä juhlaa: Penkkien mitoitus on ideaalinen viisivuotiaalle. Runsas jalkatila! Ja silti ylettää potkimaan edellä olevaa penkkiä! Edes viereisellä paikalla istuva ylivilkas kolmevuotias ei ole uhka vaan mahdollisuus. Tässähän ehtii mukavasti tutustua, riitaantua, sopia ja nukahtaa kesken lauseen.

Lento-onnettomuuskaan ei ole uhka vaan mahdollisuus – jättiliukumäki! Saako sen happinaamarin ottaa sitten mukaan kotiin? Äiti lupaa.

Entäpä viihdekeskus! Pienellä ruudulla näkyvä elokuva on unohtumaton elämys. Ei haittaa vaikka vanhemmat kieltäytyvät ostamasta uusia kuulokkeita vartissa hajonneiden tilalle: itse keksimänsä vuorosanat voi jakaa raikkaalla äänellä matkakavereiden kesken. Ruokailu ja sen jälkeiset toimet ovat naurettavan vaivattomia. Tarjoiltavan aterian koko ja ravintoarvot pitävät helposti viisivuotiaan kylläisenä – ja ruokaa jää vielä istuintaskuunkin survottavaksi. Vessaan jonottaminen on verkostoitumistapahtuma, jossa tarkkaillaan ja kommentoidaan käytäväpaikalla istuvien matkatoverien tablettipuuhia. Vessaan lopulta päästyään mahtuu mainiosti hoitamaan kaikki toimet.

Pieni miinus siitä, ettei erillistä leikkipaikkaa ole (vrt. Kuortin ABC). Iso plussa siitä, ettei äiti pääse pakoon vaan pelaa lapsen keksimillä säännöillä korttia tunnin. Ja lukee Puloboita ääneen seuraavan tunnin.

Laskeutuessa ei tule mieleen yhtään katastrofiuutista tai -elokuvaa. Sen sijaan tulee mieleen monenlaista, ehdottomasti käytävälle tai toiselle penkkiriville siirtymistä vaativaa aktiviteettia. Ja itku: Mennäänkö me siis ovesta ulos! Mutta äiti, ne lupasi että liukumäestä!

Perille päästyään ihannematkailija jatkaa eleganttia travelling light -teemaa. Jos laukkuja jonottaessa pitkästyy, voi vain lähteä paikalta. Ei ole mikään ongelma käyttää samoja vaatteita koko viikon ja napata laukku mukaan sitten paluumatkalle. Tärkein, eli istuintaskusta löytynyt vaahtokarkki, on joka tapauksessa hyvässä tallessa taskun pohjalla. Vähät siitä, että karkki on matkannut huomattavasti itseä pidempään.

Fake it till you blog it

Hämmennyn, kun minua kutsutaan bloggaajaksi. Montako g:tä siinä edes on? Vaikka olen kirjoittanut kolmekohanko vuotta ensin Ylelle, sitten omaan blogiini ja nyt molempiin, ei minulle ole muodostunut bloggaajan identiteettiä. Miksi?

Koska bloggaajat ovat niin hienon ihania! Sellaisia kuin Kalastajan vaimo tai Project Maman Katja. Bloggaaja kirjoittaa kivasti, kuvaa kauniisti, ehtii kommentoida ja kirjoittaa toisten blogeihin vastakommentteja, linkittää, reagoida. Twiittaakin hauskoja siinä sivussa.

Minä kirjoitan ryppäissä, kymmenen tekstiä kerralla ja ajastan ne. Tai Hanna ajastaa, koska en itse osaa. Unohdan, mitä olen julkaisemassa. Sudin ideoita muistikirjoihin, jotka unohdan bussiin. Suunnittelen joka vuosi huomioivani ajankohtaiset teemapäivät, mutta siinä vaan vilahti taas ohi yksi Kaksostenpäivä. Ilahdun aina kun joku kommentoi tekstiäni, mutta jos en ehdi saman tien vastata, se jää. Huomasin vasta jälkikäteen blogin täyttäneen vuoden, kun kiihkoilin silloin ihan muusta.

Samalta tuntui kun piti rakentaa äidin identiteettiä. Äidit ovat niin hienon ihania ja minä vaan tällainen… nainen, jolla on lapsi. Muut eivät tuntuneet huomaavan mitään outoa. Neuvolassa minuun suhtauduttiin ihan oikeustoimikelpoisena vanhempana. Naapurit onnittelivat. Sukulaiset halusivat kuvan ”äidistä ja vauvasta”.

Selvisin ensimmäiset kuukaudet mallirealityjen timantisella ohjeella: Fake it till you make it. Ei sisäisen todellisuuden tarvitse joka hetki vastata ulkoista todellisuutta. Pidinhän yllä baletinharrastajan identiteettiänikin vuosia käymättä kertaakaan treeneissä. Niinpä tein äitimäisiä juttuja ja totuttelin uuteen määritelmääni. Kunnes eräänä päivänä vauvani oli tehnyt minusta ihan oikean äidin.

Ehkä tämä bloggaajan identiteettikin tästä. Ympäristön tuki ainakin on kunnossa.

Kiitos ulkoasusta Hanna Pudas, piirroksista Kati Närhi, kuvista Junnu Lusa, kommenteista kaikki – mutta etenkin Riitta!

Niin, paitsi osa kuvista on minun ottamiani. Erotatte ne kyllä Junnun kuvista. Ei sitä kaikkea pysty sentään feikkaamaan.

Minä olen Eerika

Eerikaksi kutsutun tytön kohtalo ei jätä minua rauhaan. Fiksu ihminen nukkuisi yön yli ja muokkaisi aiheesta analyyttisen tekstin. Viisas ihminen muistaisi asemansa ja deletoisi tekstin. Minä en pysty nyt kumpaankaan.

Tähän asti olen pitänyt blogielämäni ja muun työelämäni erillään. Blogiini kuuluu ammatillis-henkilökohtainen, söpsysti kyseenalaistava hyväosaiselämä, jossa on varaa pohdiskella oikean ja väärän kysymyksiä. Väitellä jäähystä. Vitsailla. Olla rasituksen keskellä onnellinen.

Siihen on oikeus ja se on todellista elämää. Mutta työssäni on myös puoli, jossa lööpit ovat totta. Se ei tapahdu vain Pakistanissa tai Pariisissa.

Tervetuloa alalle. Viran saa helposti, koska harva näissä hommissa jaksaa pitkään. Välttämätön edellytys ovat kyky kestää jatkuvaa syyllistystä muiden tekemistä väkivallanteoista. Eduksi katsotaan kyky lukea ajatuksia ja ennustaa tulevaa. Palkasta ja työn rasittavuudesta ei maksa vaivaa valittaa, koska todellinen sietämättömyys syntyy työn laillisista puitteista. Vaikka näkee puolella silmällä mistä tässä on kyse, joutuu noudattamaan protokollaa, ettei rikkoisi virkavelvollisuutta. Muuten vanhemman – ja ehkä lapsenkin – oikeuksia rikottaisiin.

Varoituksen sana: on äärimmäisen vaikeaa lukea toisten ihmisten ajatuksia, koulutuksesta huolimatta. Pahuus ei näy merkkinä kasvoissa. Vielä vaikeampaa on ennustaa, pysyvätkö ajatukset ajatuksina vai muuttuvatko teoiksi. Kannattaa myös huomioida, ettei sietämättömän pahuuden kohteeksi joutuneilla lapsilla ole sanoja heille tapahtuneelle. Se juuri on trauman ydinolemus: sanaton helvetti.

En tiedä keitä te virkavelvollisuuden rikkomisesta syytetyt olette. Saatan tuntea teidät tai en. Mutta olen työskennellyt samoissa organisaatioissa, enkä hetkeäkään kuvittele etteikö sama työtapaturma olisi tapahtunut minä päivänä hyvänsä minullekin, niin parhaani kuin yritänkin.

Ehkä oikeudenkäynnit ovat juridinen pakko, en tunne alaa. Mutta eivät helvetin kaiut nuijan kopautuksella vaikene.  Mikään ei poista tuon tytön kärsimystä. Eikä sitä kammottavaa totuutta, että kaikki se tapahtuu edelleen juuri nyt. Ja nyt.

Erika ei valinnut symbolin asemaansa. Minullakaan ei ole oikeutta käyttää hänen ääntään. Voin käyttää vain omaani. 

Tässä se on.

Painajainen

Painajaisia nähnyt lapsi hiipii kainaloon. Sekava selostus pursuaa vääntyneestä suusta, katse anelee todellisuuden turvaa.

Häilyn maailmojen välillä, kunnes lapsen värinä kylkeäni vasten saa tämän todellisuuden voittamaan. Shh shh… Se oli vain unta.. Nuku vain… Äiti on nyt tässä… 

Lapsi nukahtaa pian uudestaan, ajan ja toden rajat hajoavat taas. Minä valvon, kuten hänen vauva-aikansa yöt, mutta enää se ei harmita. Omat painajaiseni eivät tänä yönä riivaa.

Nyt voin antaa sen turvan, jonka päivieni kiirehtiminen ja kärsimättömyys lapseltani vie. Yöllä on aikaa olla. Jaksan jo seuraavan päivän vähilläkin unilla.

Vielä ehtii. Vielä muutaman vuoden olen lastani isompi, painajaisia vahvempi, voittamaton.

Puolimetriä aikaa.

Valikoiva kuulo

Teen emämunauksen ja menen sanomaan miehelleni ihan normaalilla äänen voimakkuudella kahdestaan keittiössä seisoessamme, että huomenna haluaisin ainakin ehtiä…

Sekunnissa keittiö täyttyy ympärillämme intoilevista lapsista:

– Ai, nakin! Joo, haluan nakin!
– Miksi Onni saa nakin ja mä en? Ihan epistä! Mäkin haluan nakin!
– Mulle ketsuppia päälle!

Kestää rasittavan kauan selvittää väärinkäsitystä ja lohduttaa pettyneitä. Samassa ajassa olisi hakenut nakkipaketin ja tukkinut lasten suut, tyytymättömyyden pohjattomat kuilut ja mieluiten korvatkin.

Kuinka ne kuulevatkin kaiken keskellä leikin pauhua, itäsiiven perukoilta asti? Kaksimieliset vitsimme, ilkeät taivastelumme, viittä vaille riitamme, lopulta turhiksi osoittautuneet huolemme.

Puheemme uppoavat taustakohinana lasten mieleen. Ne muuttuvat näkemyksiksi, jotka myöhemmin tuntuvat itse kehitetyiltä. Uskomuksiksi, jotka tuntuvat totuuksilta. Elämänasenteiksi, jotka tuntuvat periytyneen geeneissä.

Ja noloiksi lausahduksiksi, joista emme yhtään ymmärrä, miten lapsi nyt tuolleen, kun ei meillä koskaan… Puhuisivat ne juttunsa silloin kun aikuiset eivät kuule arjen pauhulta, länsisiiven perukoilta asti. Saakelin saakeli!