Sekunnissa keittiö täyttyy ympärillämme intoilevista lapsista:
– Ai, nakin! Joo, haluan nakin!
– Miksi Onni saa nakin ja mä en? Ihan epistä! Mäkin haluan nakin!
– Mulle ketsuppia päälle!
Kestää rasittavan kauan selvittää väärinkäsitystä ja lohduttaa pettyneitä. Samassa ajassa olisi hakenut nakkipaketin ja tukkinut lasten suut, tyytymättömyyden pohjattomat kuilut ja mieluiten korvatkin.
Kuinka ne kuulevatkin kaiken keskellä leikin pauhua, itäsiiven perukoilta asti? Kaksimieliset vitsimme, ilkeät taivastelumme, viittä vaille riitamme, lopulta turhiksi osoittautuneet huolemme.
Puheemme uppoavat taustakohinana lasten mieleen. Ne muuttuvat näkemyksiksi, jotka myöhemmin tuntuvat itse kehitetyiltä. Uskomuksiksi, jotka tuntuvat totuuksilta. Elämänasenteiksi, jotka tuntuvat periytyneen geeneissä.
Ja noloiksi lausahduksiksi, joista emme yhtään ymmärrä, miten lapsi nyt tuolleen, kun ei meillä koskaan… Puhuisivat ne juttunsa silloin kun aikuiset eivät kuule arjen pauhulta, länsisiiven perukoilta asti. Saakelin saakeli!
