tiistai 24. marraskuuta 2015

Kuinka Hirviö kesytetään

Mitä kuuluu perheenne sängynalushirviöille? Niille nukahtamisen estäjille, isää huhuiluttajille, äidissä roikuttajille? Meillä jokusen hetken poissa pysytellyt Hirviö palasi lapsen sängyn alle. Tai on se välillä käytävälläkin hirviöilemässä. Etenkin öisin.



Siispä käärin henkiset hihani ja ryhdyn Hirviön kesytykseen. Ohessa neuvon sinuakin.

Askel yksi: Tunne vihollisesi.

Tyhjänpäiväisen ”Hirviöitä ei ole olemassa” -hokeman voit unohtaa. Kyllä niitä on, juurihan lapsesi kertoi sen. Se, että hirviö on olemassa vain hänen mielessään, ei ole mikään vain. Se on hyvinkin merkittävästi totta. Siksipä lähdemme tutustumaan tähän otukseen.

Aloitamme klassisella piirrä ja kerro -menetelmällä. Hirviölle annetaan nimi. Se piirretään, maalataan, muovaillaan tai askarrellaan. Siitä puhutaan, kerrotaan, sitä kuvitellaan lisää. Kuvantamalla ja sanoittamalla Hirviö tulee hetkellisesti todemmaksi, mutta myös monisävyisemmäksi. Inhimillisemmäksi. Ja se on mahdollista jakaa vanhemman kanssa.

Hirviö piirretään juuri sopivan kokoiselle paperille ja juuri oikean väriseksi – lapsi valitsee. Sitten aikuinen saa kysellä kiinnostuneena. Mistä huomaa että se on hirviö? Mitä se oikeastaan puuhailee? Miksi se hirviöilee? Tykkääkö se siitä itse vai onko sen vaan pakko, vaikkei haluaisikaan? Mistä muusta se pitää ja ei pidä? Nukkuuko se? Miten ja missä? Kenen kanssa? Syökö? Mitä kaikkea? Tarviiko sen käydä vessassa? Onko sillä kavereita tai vihollisia? Onko sillä perhettä? Minkä kokoinen se on – piirustuksen kokoinan vai jonkin muun? Mikä saa sen isommaksi? Mikä pienemmäksi? Mitä kaikkea se saa sinut tekemään, paitsi pelkäämään nukahtamista? Sopiiko se sinulle vai haluaisitko, että asia muuttuisi?

Täytyy vain olla tarkkana, että antaa lapsen todella kertoa kaiken mitä Hirviöstä on kerrottavaa – sensuroimatta sen kauheutta. Muuten homma ei toimi. Jos Hirviö syö pikkusisaruksia, ei pidä lähteä toppuuttelemaan. Kyllä niitä sellaisiakin on. Pikkusisarus vain kannattaa pitää poissa kuuloetäisyydeltä.

Askel kaksi: Pidä vihollisesi lähellä

Valmis hirviökuva (tai mikä siitä nyt syntyikään) laitetaan lapsen valitsemaan paikkaan. Joku haluaa tuhota sen, toinen lukita laatikkoon, mutta aina ei käy niin onnekkaasti. Jos Hirviölle sopiva paikka sattuu olemaan olohuoneen seinä, niin äiti vain nielaisee kommenttinsa sisustukseen sointumattomuudesta ja tottelee. Muutoin ei homma toimi.

Hirviön kuulumisia kysellään ajan mittaan. Kiireitäkö pitänyt? Voiko hyvin, onko sairastellut? Onko matkustellut vai pysytellyt kotosalla? Mites tuo hirviöileminen on ylipäätään sujunut? Uusia temppuja oppinut vai luopunut vanhoista? Onni potkinut vai kohtalo kolhinut? Ruoka maittanut, päikkärit nukuttu?

Eihän se Hirviö katsokaas mikään itsestäänselvyys ole. Senkin elämässä sattuu ja tapahtuu. Voi joutua muuttamaan. Tulee suruja tai muuttuu vieläkin pelottavammaksi. Tarina se on Hirviölläkin, ja siihen kannattaa tutustua.

Askel kolme: Älä hylkää vihollistasi

Kaiken tämän jälkeen jää enää tehtäväksi pelätä. Se kun on kamalan tärkeää elämässä. Ja jos ei muuta sopivasti pelättävää löydy, on meillä ainakin Hirviö.

Siksipä kikkana ei ole karkottaa Hirviötä vaan kesyttää se. Piirretty Hirviö ei välttämättä katoa. Nyt vain vanhempikin tietää millainen tuo Hirviö on ja antaa lapselle luvan pelätä sitä. Muutoin ei homma toimi.

Kuten oma lapseni iltasella sanoo: ”Kyllä mä tiedän, ettei hirviöitä ole, mutta mä vaan silti pelkään niitä”. Hetken päästä hän silti nukkuu, tutun Hirviön yläpuolella. Valveille jää vain äiti omine hirviöineen.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Perheen pienimmät elokuvissa: Mielen sopukoissa


Kun klikkailun, hoputtamisen, kaikenvaraltapissojen, karkkien valinnan ja hoputtamisen jälkeen istumme vihdoin punaisiin tuoleihimme hölmöt lasit silmillämme, niin eikö takarivillä joku arviolta kolmevuotias paru pelkosurun vallassa puolet leffasta. Päässäni raksuttaa:

– Arhg. Vihaksi pistää. Miksi vanhemmat raahaavat näitä keskenkasvuisia leffaan? Tai eivätkö ne edes tajua lähteä kesken pois?!? Tässä on sentään maksettu sama hinta joka lipusta! Grrr!!!
– Siis ihan inho tyyppejä. Onks niille siis jotenkin tärkeetä, et lapsi katsoo kanssa hittileffaan, et sit voi olla ihan et me niinku on nähty se, vaik me ollaan kolme vee?
– Apua! Mitä jos toi pelko tarttuu mun lapsiin! Mitä jos ne alkaa parkua ja kaikki paheksuu meitä!
– No mut hei, iloa peliin! Eikös niin et kaikilla on oikeus olla leffassa, jookosta joo? Jos me vaan yhdessä kaikki nyt todetaan, et piristy kolme vee, piristy, niin tästä tulee tosi iloinen leffakokemus meille kaikille!
– Huoh… Mut ei se auta varmaan kuitenkaan… Kun tää ON niin surullista…

Ilman sponsoritukea: katsokaa hyvät perheet elokuva Mielen sopukoissa. Hauskinta, tosinta, koskettavinta viihdettä vuosiin. Kurkistus toiseen kaupunkiin muuttavan Riley-tytön mieleen liikuttaa aidosti.

Elokuva kertoo hienosti sen, mikä meiltä unohtuu niin nopeasti: tunteet ovat välttämättömiä. On ihan höpsöä jakaa niitä ”positiivisiin” ja ”negatiivisiin” – kaikkia tarvitaan. Suurin osa meille tärkeistä tapahtumista, asioista, ihmissuhteista ovat joka tapauksessa ristiriitaisia: katkeransuloisia, kiitollisen haikeita, kateellisen kaipaavia..

Ja myös: Me muutumme kivun ja romahtamisen kautta. Kun jotain meille hyvin tärkeää – ystävyys, kotipaikkakunta, taituruus – katoaa, me saamme romahtaa. Suhteemme eivät ole korvattavissa hetkessä, vaikka voimmekin muuttaessamme ”löytää uusia kavereita”, ”vaihtaa jengiä”, ”tutustua uuteen kouluun”.

Lapsen tulee antaa reagoida elämän muutoksissa: muutoissa, eroissa, koulun aloituksissa, ystävyyssuhteiden kiemuroissa. Usein me vanhemmat ryntäämme tekopirteinä piristämään, pelon kanssa ylihuolestumaan, vihan kanssa uhkailemaan tai inhon kanssa torjumaan sitä, mitä pitäisi lähestyä kuin suru: vierellä kuunnellen, antaen murheen olla rauhassa läsnä.

Eikä se koske vain lapsia. Yhtä lailla meillä aikuisilla on vaiettuja suruja, pelkoja, jotka palaavat piinaamaan aina uudestaan, ilo kateissa. Jos aikuisen mieli on omia tunteita täynnä, ei sinne mahdu kannateltavaksi lapsen reagointia. Samoin käy, jos lapsen tunteet tai reagointi saa aikuisen syyllistymään: minä päätin, että muutetaan ja nyt lapseni on ihan romuna!

Maailmassa tulee vastaan asioita, joita emme voi päättää ja joita joudumme suremaan. Vanhemman syli, joka kestää murheen painon, on kuin elokuvan ydinmuisto: kulkee mukanamme aikuisenkin elämän vastuksiin. Siinä sylissä sai elokuvan takapenkin viisaiden vanhempien kolmevuotiaskin turvallisesti pelkosurra elokuvan loppuun.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Yökyläläiset


Lasteni sosiaalinen maailma laajenee: sovimme yökyläilyjä. Isovanhemmilla ja kummeilla yöpymiset ovat ihan eri juttu, vauvakamaa. Kun haluaa nähdä maailmaa ja tutustua vieraisiin kulttuureihin, käydään kaverilla vuoroin vieraissa.

Yökyläilyssä ei ole ihan varmaa, kuka on saamapuolella. Sen huomaa jo lakanat-mukaan-vai-ei-väännöstä. Minusta perheemme saa vieraan ilokseen ja siksi petaamme ja pesemme hänelle lakanat. Mutta sitten taas olen kiitollinen kun lapseni saa kyläillä ja haluan vähentää emännän vaivoja tuputtamalla lapselle lakanoita mukaan. Pakkaan lapselle pyykkipussinkin, mutta olen ällistyneen kiitollinen, kun hän palaa reppu täynnä puhtaita vaatteita. Mikä ystäväperhe!

Vaikka eihän se lakanoihin jää. Reppuun pakataan huoletkin. Miten lapseeni suhtaudutaan, jos tulee riehumiskohtaus, iso itku, painajainen, pikkuvahinko? Tai ei tule uni? Ja jos meillä on yökyläilijä vieraana: miten sovitan hänet meidän perheen tapoihin tai meidän perheen hänen tapoihinsa?

Ällistyttävästi jokaisella perheellä on ”ihan tavalliset iltahommat”. Jollakulla se tarkoittaa eksoottista kyllä iltapuuroa, kylpyä ja ilta-DVD:ta. Meillä puolestaan mitä nyt jääkaapissa sattuu sinä iltana olemaan, pikkupesaisut ellei täivaroitusta ole annettu ja iltakirja. I h a n  e r i   j u t t u.

Yökyläillessään lapsi huomaa: Meidän tapamme ei olekaan ainoa tapa. Kaikilla ei olekaan isin keittämää aamupuuroa hellalla muhimassa, vaan lapset pöllivät kaapista suklaakeksejä vanhempien vielä torkkuessa. Vanhemman vatsan pohjaa kouraisee, kun lapsi kysyy, saisiko muuttaa edes pariksi kuukaudeksi ystäväperheeseen, kun siellä on vaan niin siistiä.

Isäntäperhekin voi katsoa itseään toisin silmin yökyläläisen vierailun aikana. Jotakin omista tavoistaan näkee tarkemmin, kun sen aiheuttama ällistys näkyy vieraan kasvoilta. Onko tämä nyt rentoa vai vastuutonta? Jämäkkää vai natsia? Olemisen tapamme tuntuu korostuvan, olevan paljaammin näkyvissä, kun ulkopuolinen katsoo sitä keskeltämme. Mitä lapsi kertoo meistä palatessaan kotiin?

Silloin alkaakin yökyläilyn kiinnostavin vaihe: miten suhtaudun siihen, mikä on minulle vierasta? Tunnenko tarvetta puolustaa omia tapojani vai voinko nähdä ne vain yhtenä vaihtoehtona? Kiinnostunko uudesta, itselle vielä tuntemattomasta? Tai kiinnostunko aiempaa enemmän omasta tavastani – yhtä eksoottisesta?

Ja edelleen: Miten suhtaudun yökyläilijän tarpeisiin? Onko minun helpompi ohjata, rauhoittaa, lohduttaa vierasta lasta vai omaani? Mikä kaikki aikuisuudessani muuttuu, kun luon suhdetta lapseni ystävään – olenko ankarampi, kärsivällisempi, luovempi, rajoittavampi…? Onko vieras lapsi vaivoinani vai olenko kiitollinen siitä, että minut on katsottu kyllin luotettavaksi yöhoivaajaksi?

Kotimaamme rajat ylittävät tänäänkin yökyläilijät, jotka eivät voi enää nukkua omissa kodeissaan. Lakanoita ei ole, ei ehkä reppuakaan, mutta painajaisia riittää. Nyt mitataan lapsuuden yökyläilyjemme oppi. Millaisiin varavuoteisiin toivoisimme tulevamme peitellyiksi, jos painajainen vyöryy vuorollaan omiin koteihimme? Koska sanoisimme: Jää meidän iloksemme. Et ole enää vieras.

maanantai 10. elokuuta 2015

Onko lapsen hyvä harrastaa?

Keskimmäinen lopetti harrastuksensa – kolmannen kerran.

– ”Se sattuu”, lapsi ilmoitti syyksi. ”Enkä mä osaa niitä mitä siellä tehdään.”

Jätin hetkeksi huomiotta hämmentävän ilmoituksen tanssiharrastuksen kivuliaisuudesta ja keskityin osaamispuoleen.

– ”Mutta kulta, eihän sinun tarvikaan osata, kun siellä vasta opetellaan yhdessä niitä asioita.”

– ”Niin, mutta kun mä en osaa.”

Se oli varmaan tottakin. En usko lapseni olevan erityislahjakas, mutta ei ollut tarviskaan: tässä oli kyse nimenomaan harrastuksesta, ei treenaamisesta. Emme odottaneet kehitystä tai näyttöjä vaan kivaa ryhmässä toimimista ja liikunnan iloa. Ja sitä hän näytti tällä kerralla myös saaneen.

Ensimmäinen lopetus liittyi lapsiryhmään, jossa hän oli ainoa poika. Se ei ole kolme–neljävuotiaalle välttämättä etu. Muut liihottelivat perhosina, ja hän oli sudenkorento. Toinen lopetus liittyi opetukseen – lapsi kieltäytyi jatkamasta, koska koki osaavansa jo kaiken. Mutta tällä kertaa ryhmässä oli vain sudenkorentoja, opettaja ihan huippu ja mukana vielä bonus: harrastuksen jälkeinen kahdenkeskinen hetki äidin kanssa.

– Silti. Minä En Jatka.

Liian osattavaa tai liian opeteltavaa – lapseni on harrastusmaailman Kultakutri. Ärsytti niin, että mieleen nousivat raskaan sarjan perustelut: raha, maine ja päämäärätön haahuilu, joka tulee lopulta koitumaan lapseni tuhoksi, ellei hän nyt valitse lajia johon todella kiintyy niin vahvasti, että selviää läpi murrosiän suistumatta pahantekijöiden sakkiin – iiiik.

Rahalla olisi jotain painoarvoa saattanut ollakin, koska harrastus oli maksettu etukäteen kuukaudeksi. Sen pätkän voisin vaatia osallistumaan ja toivoa lapsen kipinän taas heräävän. Jos siis itse jaksaisin pakottaa joka lauantaiaamu murjottavan lapsen salille. Eli en.

Iloisen lapsen kanssa olin kyllä jaksanut, koska olin Äiti, jonka lapsi tanssii. Mikä ihana maine! Ajan kanssa kelpaisin varmaan tanssiäitien porukkaan. Vertailisimme varusteita, hössöttäisimme näytöksistä…

Haahuilun estämiseksi voisin vaatia lapselta sisukasta itsensä haastamista, mutta en itse olisi siitä kummoinenkaan esimerkki. Halusin kyllä olla äiti, jonka lapsi harrastaa, mutta en äiti, jonka illat vilahtavat minuuttiaikataulukyydityksissä, eväspakettien improvisoinnissa ja varusteiden raivokkaassa etsinnässä. Ja halusin olla äiti, jonka lapsilla on monipuoliset kyvyt, mutten äiti, joka jatkuvasti motivoi, manipuloi, maanittelee ja manaa saadakseen lapsen treenaamaan kykyjään.

Joten hän lopetti. Myöhemmin muistin kysyä siitä sattumisesta.

– No kato kun se sattu kun mä en osannut.


Niinpä. Ei ole helppoa haastaa itsensä joka päivä, olla kaiken aikaa osaamisensa äärirajoilla. Lapset ovat, ilman harrastuksiakin. Viisivuotiaalla on paljon oppimista ihan ihmisyydestä, koululaisella vielä oppiaineet päälle. Ei joka rintamalla jaksa kehittyä.

Kivaa ryhmässä toimimista on yllin kyllin päiväkodissa ja koulussakin. Liikunnan iloa lapseni kokee jokaisella sohvahyppelyllä ja keittiönpoikkipinkaisulla. Murrosikään on matkaa. Äitikin ehtii vielä treenata tärkeää unelmistaan luopumisen taitoa.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Loman alku on vaalilupausten lunastamista


Loman alku on kuin hallitusohjelmaa punoisi. Nyt on annettujen vaalilupausten lunastamisen hetki. Muistellaanpa hetki perheessämme kevään mittaan puheltua.

Sohvannurkasta lukuisa kertoja:
– Äiti, miksi sä luet tota paksua kirjaa?
– Kulta, tämä on äidin tärkeä työkirja.
– Mut mä haluan että sä lukisit mulle Ponia ja Puluboita!
– Lomalla sitten.

Sängyn pohjalta päivittäin:
– Äiti, miksi mun pitää nyt jo mennä nukkumaan?
– Jos sä et nyt mene nukkumaan, niin aamulla väsyttää ja sitten ei seuraavasta koulupäivästä tule mitään.
– Mutta mä halua valvoa!
– Lomalla sitten.

Ja 11 tunnin kuluttua:
– Äiti, miksi mun pitää nyt jo herärä?
– Jos sä et nyt nouse, niin äiti myöhästyy töistä eikä saa palkkaa ja me kuollaan nälkään.
– Mutta mä haluan nukkua!
– Lomal...
– Joojoo, lomalla sitten.

Oih maagista lomaa, joka näyttä siintävän niiiin kaukana lupauksia antaessa. Tokihan äiti loihtii lomakaudella lapsille virikkeellisen, monipuolisesti psykofyysissosiaalista hyvinvointia tukevan kasvuympäristön vain kahdella kädellään. Eikä koulutukseen liittyvään kirjallisuuteen koske kukaan! Lomalla kaikille riittää, keneltäkään ei oteta pois.

Ja nyt lupaukset olisi lunastettava, mutta mutta. Keväällä lasketussa lomabudjetissa vaikuttaakin olevan kiusallinen pilkkuvirhe, öh. Näyttää sittenkin siltä, että äiti tekee töitä tämänkin kesän, seuraavan kirjan deadline, ymmärrättehän lapsukaiset. Ja jos ette ymmärrä, niin syytän teitä siitä, että menitte uskomaan mitä luvattiin, marisette ja vaaditte aina etuuksia, ettekä halua osallistua perheen nostamiseen kuopasta.

Kieltäytyminen on niin helppoa, kun takataskusta voi vetää tuottavuusvaatimuksen. Silloin ei tarvitse myöntää, että väistelin ja mairittelin joka suuntaan, jotta pääsisin vain omaan tavoitteeseeni.

Itse ajattelin osallistua tänä kesänä tuottavuustalkoisiin olemalla lasteni luottamuksen ja uhrausten arvoinen. Naiivia ehkä, mutta uskon rehellisen suhteen kasvattavan heistä työkykyisiä, luovia aikuisia, vaikka se mitä puuhamme, vaikuttaa tällä hetkellä silkalta laiskottelulta. Joten minusta ei hetkeen kuulu – olen lukemassa, nukkumassa ja valvomassa.

Lomalla.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Anna aikaa puolisolle

Mistä tietää vauvaperhe-elämän tiukimman vaiheen olevan ohi? Kun voi jo aidosti ilahtua kavereiden synnytystekstareista.

Oman vauvaperheaikamme elimme tiukasti ajan hermolla. Jo liikenneruuhka romahdutti ennakoimisen hauraan tukirakennelman. Kolme lasta itkee isäänsä, ja herra vaan istuu ruuhkassa! Kaveriperheiden vauvauutisia seurasi heti onnittelujen jälkeen painajainen: varpajaiset. Mies lähti täysin ennakoimattomasti suorittamaan riittiä ja minä jäin yksinäni paiskomaan lapsia petiin. Kuulostaa helpolta mutta ei ollut. Omat voimat olivat niin vähissä, ettei ollut vipata miehelle viittä minuuttia – koko illan lahjoittamisesta puhumattakaan.

Ei ole mukavaa olla se puoliso, joka aina roikkuu toisen lahkeessa – kuin neljäs lapsi – kerjäämässä aikaa. Tai olla vaimo, joka lähettää toisen matkaan happamin ilmein, korkoa kasvava marttyyrilasku takataskussa. Ajan pihtaaminen alkaa vaikuttaa luonteenpiirteeltä, vaikka kyse on vain olosuhteista: akuutista käteisajan vajauksesta.

Kun aikavaje kiristää suhdetta, aletaan ympäriltä neuvoa sijoittamaan kahdenkeskiseen aikaan. Kokeiltu on. Siinä sitä istuttiin kylpylähotellin sängyllä ihan kahdestaan, ja minä yritin teeskennellä, etten ajattelisi koko ajan lapsia, ja mies, ettei ajattelisi koko ajan seksiä. Sitäkin tarvitaan, mutta ei välttämättä heti. Ensin piti saada ihan omaa aikaa.

Aikaa, jolloin saa hyvällä omallatunnolla lähteä käymään – mies ja lapset toivottavat hymyillen hauskaa iltaa. Kukaan ei itke. Ei edes äiti.

Aikaa, jolloin saa tehdä ihan mitä huvittaa tarvitsematta miettiä, minkä muun edelle se kiilaa epäoikeudenmukaisesti. Että saako isä nyt istua yhdentekevässä leffassa, kun lapsillakin on tarpeita. Kun sitten palaa kotiin, otetaan ilolla vastaan. Toitko tuliaisia: konkreettisia tai kokemuksia? Eikä haittaa, jos ei niin tunnilleen tiedä, koska palaa. Illanvenymistekstariin vastataan iloisella hymiöllä. Omakin mieli on rauhallinen. Kyllä ne löytävät jonkin nurkan, johon käpertyä yöksi, jos sänky on myllätty nukkumakelvottomaksi.

Ja jos nyt sattuu venähtämään ihan pikkutunneille, so what. Seuraavana aamuna ei tarvitse olla ennen kuutta jotakuta hyssyttelemässä, puurottamassa, hyvittelemässä. Miestä vain naurattaa, kun pikkurouva on parhaansa mukaan juhlinut. Leikkiköön lapset siellä aamun keskenään, kun äiti korjaa eilisen satoa.

Päivää riittää läjässä löhöilyyn, pyykkivuoren naureskeluun. Ruokaa ruvetaan laittelemaan, kun joku mainitsee nälän toistamiseen. Kaverilta tullut tekstari huomataan vasta tuntien kuluttua: odotus on päättynyt, uusi vauva on tullut näkyviin.

Joten onnea perhe Karjalainen! Voisinpa antaa teille lahjaksi siivun tästä nyt niin yltäkylläisestä aikavarannostani. Saisitte aikaa ihmeteltäväksi, viipyiltäväksi, tuhlattavaksi asti. Vaan fysiikan lait pakottavat tyytymään toiseksi parhaaseen lahjaideaan. Lähetän tyytyväisen miehen varpajaisiin.

perjantai 29. toukokuuta 2015

Meidän lapset ja yhteiskunnan kakarat

Koulun kevätjuhlien lähestyessä perhettä uhkaa kriisi: pitääkö lapsen esiintyä, jos hän ei halua?

Meillä taistelu aiheesta käytiin viime marraskuussa, kun esikoisen luokan piti joulujuhlassa esittää tonttutanssi.
– Mä en halua esittää sitä, avasi pelin esikoinen.
– Ai miksi et, kysyin kohteliaaseen sävyyn, aivan kuin olisin kiinnostunut hänen ajatuksistaan.
– No kun en vaan halua. Se on ihan tyhmä.

Yritin näyttää yhä kiinnostuneelta ja puntaroivalta mutta vain hämätäkseni sen, että tiesin, että peli oli jo osittain menetetty: tonttutanssi on tyhmä.

Yhtä tyhmä kuin ne joka keväiset kuorolaulut, joissa eturivin tytöt vetävät sanatarkkaan jakaukset ojennuksessa ja takarivi availee suutaan. Tai evankeliuminluku, josta etukäteen arvaa, kenet opettaja ilmoittajaenkeliksi valitsee. Kaikkien täytyy esiintyä, jotta vanhemmat saavat kyynelehtiä lasten viattomuutta ja kokea maailman sittenkin pelastuvan.

Olin itse lapsena se aina enkeliksi valittu (halusin tai en). Esikoisemme taas ei ole. Hän kävi kyllä kolmevuotiaana hyvän perheen lapsen tavoin muskaria, mutta istui siellä puoli vuotta Mummon sylissä seinustalla.

– Ei siitä tanhuajaa tule, lausui Mummokin.

Vasta viimeisellä kerralla lapsi yllätti, meni mukaan taputusjonoon hyvällä sykkeellä ja totesi sen jälkeen lopettavansa muskarin.

Koulua vaan ei voi lopettaa. Eikä siellä voi aina valita, minkä roolin näytelmässä ottaa. Ope saa päättää. Se hinta vanhemman on maksettava yhteiskunnan tarjoamasta koulutuksesta. Tonttutanssivelvollisuus on pikkupolkka verrattuna oppi-, ase- ja verovelvollisuuteen.

Vanhempana roolinsa sen sijaan saa valita. Kiusaus välttää konflikti on suuri. Ja se kävisi vielä helposti. Lakkaisin vain olemasta Vanhempi, joka antaa yhteiskunnalle määräysvaltaa lapseensa. Voisin sen sijaan olla Vanhempi, jonka lapsi saa laistaa:

– Sennikin on lomalla sen päivän kun ne lähtee matkalle… Tai voi kun mä sairastuisin!, mankuu lapsi.
– Niin.. No, jos sulla kerran on kipeä olo…, vastaa vanhempi.

Tai voisin siirtää konfliktin kodin ja koulun väliseksi ja alkaa Vanhemmaksi, jonka lapsi ansaitsee vain parasta. Yhteinen vihollinen yhdistäisi perheemme mukavasti! Tarvittaisiin vain tiukkasävyinen kirje opettajalle (cc Rehtori), jossa osoitetaan validein tutkimuksin, miten:

– tonttutanssi on vanhentunut ja nykyarvoja loukkaava esitys, tilalle on muokattava Minecraft-tanssi.
– lapsen motorisen kehityksen kannalta tanhu ei ole välttämätön liikuntamuoto, eikä se edes edistä kilpailukykyämme tai eloonjäämistaitojamme alati muuttuvassa yhteiskunnassamme (vrt. Minecraft-taidot)
– esiintymään pakottaminen on lasta syvästi loukkaavaa ja voi johtaa itsekunnioituksen menetykseen, syrjäytymiseen ja lakimiehemme mukaantuloon.

Vältin kiusauksen. Olin joka tapauksessa jo todennut, ettei maailma pelastunut lapsuuden enkeliesityksistäni. Esikoinenkin tanhusi lopulta tontturoolinsa läpi kunnialla ja innolla. Ehkä se rooli vahvistuu jälleen kevätjuhlissa: tyhmiinkin paikkoihin hetkittäin suostuva ryhmän jäsen.

tiistai 5. toukokuuta 2015

Lasten kanssa luettua


Rakastan kirjoja niin itsestäänselvästi, että yllätyn aina, kun joku kiinnittää asiaan erityisesti huomiota. – Ai teillä luetaan aina iltasatu? – No satu ja satu… Aika monenlaista luetaan. Mitä lapset nyt valitsevat kulloinkin.

Sillä sillä on merkitystä. Siksi meidänkin kirjahyllyssä on ne ikuiset yhden illan suosikkikuvakirjat, joista olisi jo pitänyt periaatteessa kasvaa yli. Ja siksi juuri lapsi valitsee, mitä luetaan tänään. Jos en muuten tiedä, mitä lapselle kuuluu, voin arvata jotakin täysin satunnaiselta vaikuttavan iltakirjan valinnasta.

Iltana muutamana tyttäreni valitsi Lumikin. Sattumalta vain samana päivänä, kun olin rähjännyt hänelle hiirikoristeisten korkokenkien käytöstä pihamaalla. Kateuden ja karkotuksen teema välillämme oli kiistämätön.

Toisena iltana poika valitsi Kultaisten kirjojen klassikon Kani Kuriton. Kani on touhukas ja hyväntahtoinen mutta nykytermeillä aika ADHD-lapsi, joka ei tiedä, miten kelpaisi vanhemmilleen. Tämähän ei mitenkään liittynyt päiväämme, jona olin rajannut poikaa rankasti.

Entä se kaukainen ilta, kun esikoinen valitsi kiusaamisesta kertovan kirjan, ihan muuten vain…

Kirja on joskus myös äidin valitsema, ja se on silloin pidempi projekti. Tänä keväänä on luettu lasten kanssa näitä:

Aku Ankka. Kaikissa muodoissa, yhdessä ja erikseen. Veikkaan, etteivät kuninkaatkaan mene oikeasti yksin vessaan, vaan kainalossa on veitikka vankka. Ankkalinna on upea luonnekarikatyyrien runsaudensarvi. Tutustumme hahmojen kautta inhimillisiin ja lapsen kehityksessä keskeisiin tunteisiin ja ilmiöihin: ahneus, ikuinen optimismi, suvun taakka ja tuki, sijaisvanhemmuus, epäreiluus, aggression säätely, addiktiot, mustasukkaisuus, kolmiodraama (Iines hei, ihan totta! Valitse jo!).

Paddigton. Lapset, Perun porukoilta voi tupsahtaa luoksemme joku, joka tarvitsee juuri nyt apua. Auttakaamme, mutta annetaan hänen pitää karhunkielinen nimensä hyvin hankalasta ääntämyksellisyysmuodostansakinköhän huolimatta. Ja jos te joudutte puolestanne pakenemaan Perun porukoille, toivokaamme että he ovat Paddingtoninsa lukeneet.

Henkka ja Kivimutka. Geo-etsivät. Viisikko-fläsärit värähdyttävät äitiä. Etsiväsukupolvet vaihtuvat, mutta tämä pysyy: aikuisten maailman havainnointi ja salaisuuksien paljastaminen. Miten läpinäkyviä ovatkaan aikuiset heikkoutemme! Miten surkeita salajuonemme! Ja miten verhottuna pysyykään – kuin yhteisestä sopimuksesta – arvoituksista kiehtovin: mitä ne puuhaavat kun ovat keskenään? Kiitos Kalle Veirto! Kiitos Johanna Hulkko!

Anna ja Elvis kylpylässä. Elvikseen liittyvä salaperäisyys ei lapsia vielä kohauttanut (äiti on tulisilla hiilillä), mutta mummon vilkkuvat tissit naurattivat. Ja harva lastenkirja saa maininnan Parnassossa! Kiitos Maria Kuutti!

Sammonvartijat-trilogia. Kävi nolo moka ikärajan kanssa: esikoinen luki ensimmäisen osan ennen kuin huomasimme kyseessä olevan nuorten kirjasarja. Traumatisoituminen estyi aktiivisella keskustelulla, yhdessä lukemisella ja tutkimalla muuta Kalevan innoittamaa kirjallisuutta, kuvataidetta, arkkitehtuuria, sävellyksiä ja koreografioita. Pysyvä sivuvaikutus jäi: lukemisen palo ja Halloweentärinät voittava innostus Kalevalan päivästä. Kiitos Timo Parvela!

Puloboi ja Poni-kirjat. Voi Veera Palttasar Salmi, minkä teit. R-äänteeni oli kadoksissa viikon. En voi katsoa pulua miettimättä, onko hän pesästä lentänyt jätkäpoika. Bullan kulutuksemme on kriittisellä tasolla. Hakaniemi on pyhiinvaelluskohteemme. Olen yhä luonnollisesti munimatta.

Puluboin lukeminen on hyvin hidasta, koska kolme kertaa per sivu pysähdytään nauramaan tai toistamaan erityisen läppää lausetta. Vain nuorimmaista ei huvita, mutta hän taas eläytyy Ponin haikean runolliseen ilmaisuun kyynel omassakin silmäkulmassa, onhan heillä molemmilla on äitinä (s)ää(i)l(m)iö. Voi pelkule mikä hiaano ja välikäs kiljakilja.

 Ai niin, reiluuden nimissä vielä isän valinnat.

Aku Ankka. Hänelläkin. Kun se vaan on hyvä. Sopivan kevyt. Ja kuvat tosi hyvin piirrettyjä.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Seksi ja kiva


Iltapesuilla se alkoi. Viisivuotias tytär lauleskeli aika kivasti nuotilleen seksiseksiseksiseksiseksi. Katselin seinille ja vältin reagoimasta. Strategiani oli selkeä:
  1. Koska lapsi ei tiedä sanan merkitystä, on turha lähteä paheksumaan. 
  2. Mitä rajummin reagoisin mihin tahansa hänelle tuntemattomaan ilmiöön, sitä mielenkiintoisemmaksi tuo asia hänen mielessään muuttuisi. 
  3. Valikoidulla huomiotta jättämisellä impulssi sammuisi ennen pitkää. 
  4. Pahuksen isoisoveli. 
Hän nimittäin on jo koululainen ja tietää, mitä seksiseksi merkitsee, joten hän käski toistuvasti ja pahasti kiusaantuneena pikkusisartaan lopettamaan. Siirryin strategiaan B:
  1. Koska lapsi toistelee häntä kiinnostavaa, muissa ihmisissä voimakasta reaktiota herättävää asiaa, kunnes saa joko tarpeekseen muiden reaktioista tai asia lakkaa kiinnostamasta häntä, on viisainta selventää hänelle asiaa. 
  2. Töräyttämättä silti liikaa infoa. 
  3. Eli edetä häneltä kyselemällä. 
  4. Mieluiten isoisoveljen ollessa kuulolla – ei hänkään nyt niin paljon tiedä kuin luulee. 
Hiustenkuivaamisen lomassa kysyin:
– Kuule, mitä sun mielestä toi mitä sä laulat tarkoittaa, seksiseksiseksi..?
– No, varmaan kivaa. Tai ystävää. Koska Niina sanoi mua seksiseksiksi ja se on mun kiva ystävä.
– Niin. Joo. Mutta oikeasti se sana tarkoittaa sellaista aikuisten erikoispussailua ja -halailua. 

Lisäkysymyksiä ei esitetty, joten annoin asian olla. Lapset eivät. Uimahallin pukuhuoneessa lapsi ilmoitti olevansa seksimalli. Kohteliaat kanssauimarit katselivat seinille. Kun tytär oli käväissyt vaihtamassa lempimekon päälle, kehaisi viisivuotias veli:

– Oot kyllä seksi ja kiva!

Ei tälle varmaan mitään voi; sanana seksi vain tulee arkipäiväistymään. Muistan huvittuneena vanhempieni närkästyksen, kun yläasteellani pidettiin disko. Diskohan on paikka, jonne aikuiset menevät juomaan ja tapaamaan muita aikuisia! Sellaista sitten alaikäisille!

Ja, vähemmän huvittuneena, tuttavaperheen, jonka piti käyttää lapsi lääkärissä Thaimaan lomalla. Tutkimuksen päätteeksi paikallinen lääkäri kommentoi kolmevuotiasta: ”Very nice girl! Very sexy!”. Tuskin hän pedofiili oli, tarkoitus oli vain kehaista hyvin käyttäytynyttä lasta.

Ehkä seksi sanana vain alkaa pikkuhiljaa merkitä kivaa tai kaveria. Kuten jäätävä tai kuumottava kommentoivat ihan muuta kuin varsinaisia lämpötiloja. Varsinaista seksiä alamme sitten kutsua – niin miksi? Ehkä sitten seksiseksiksi.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Bad child day ei pipolla peity


Kun uusi tuttavaperhe astuu sisään kotiovestamme, huomaan vaivihkaisen ympäriinsäsilmäyksen ja helpottuneen henkäisyn. Huh, täälläkin: Kuraiset saappaat läjässä, vessan ovi ammollaan, mikä lie paperikasa ruokapöydän päädyssä. Tavallista. Sotkuista. Kotoisaa.

Vielä helpottuneempia uudet tuttavat ovat, kun lapsemme eivät niiaa ja kumarra, muista kiittää tuliaisista muistuttamatta tai tottele pöytäänkäymiskäskyä numero kolme. Ihanaa, täälläkin.

Tilanne on tullut sitä tutummaksi, mitä julkisemmaksi työni on käynyt. Mikäs siinä tutustuessa Onnin äitiin, oliko se nyt Janna vai mikä, sellainen vähän takakireä hössöttäjä. Mutta lastenpsykiatri Janna Rantala… Ammattikasvattaja!

Uusien tuttavuuksien kanssa saa tutustua ennakkoluulojen kirjoon – kohdistuvat ne sitten ammattiini tai johonkin muuhun minuun liitettyyn ominaisuuteen. Arvostava tuttu alkaa nähdä takakireyteni tarkoituksenmukaisena jämäkkyytenä, johon vanhempien on ilmeisesti hyvä pyrkiä. Hössötys muuttuu ties miksi hyveeksi – ennakoivaa huolenpitoa, avointa tunneilmaisua kenties. Minut nostetaan jalustalle, jonne en kuulu. Tavallisuuteni muuttuu heidän silmissään tavoitteeksi.

Samoin käy minulle. Kun uusi tuttavuuteni kertoo olevansa kampaaja, ajattelen heti juurikasvuani. Ammattikampaaja! Ettei hän vaan vilkaissutkin sillä silmällä jakaustani? Lohkaisen harmaistani vitsin. Kehun hänen sävyään. Kohtelias vieraani hymyilee ja kääntää puheen kevään tuloon.

Ei vierastani kiinnosta arvioida hiuksia. Hän ei ole nyt töissä, enkä minä hänen asiakkaansa. Kyse on vain omasta epävarmuudestani, kelpaamattomuuden pelostani, kateudestakin. Jos en halua katsoa sitä suoraan silmiin, voin kääntää sen muiden kannettavaksi, olla lukevinani heidän katseestaan arvostelua.

Itsekritiikki, jonka kuvittelee heijastuvan toisen silmistä, antaa hyvän syyn hyökätä. Minutkin on asetettu vastuuseen ammattikuntani mahdollisista laiminlyönneistä, 90 vuotta sitten kuolleen itävaltaisen lääkärin teorioista ja hyökkääjän omasta lapsuudesta. Samalla logiikalla syyttäisin kampaajatuttavaani vuoden 1989 permanentistani.

Mutta on ammateissamme erojakin. Voin – ainakin teoriassa - muokata hiuksiani rahalla ja vaivalla kohti ideaalia, mutta lapset eivät piru vie suostu käyttäytymään juuri silloin kuin sitä kipeimmin kaivattaisiin. Bad child day ei pipolla peity.

Vaan tällaista meillä ihmisillä on. Olemme aluksi vieraita toistemme kodeissa ja sisäisissä maailmoissa. Kohtelias emäntä voi osaltaan auttaa tutustumista helpottamalla ennakkoluuloja. Uusien tuttavienkin olemus rentoutuu, kun karjahdan ensimmäisen kerran lapsille. Mahtavaa, toikin hermostuu!

Edessä on enää tärkein: muistaa, ettei muiden ihmisten reagointi ehkä lainkaan liity ammattiini tai edes minuun. Se on vain oma ennakkoluuloni.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Ateneumiin – nopsasti!

Nyt äkkiä Ateneumiin – siellä on paras näyttely ikinä!

Remontin takia esillä on vain parikymmentä teosta eli juuri sopiva määrä viisivuotiaalle. Yhtä lukuun ottamatta ne ovat tauluja, joista osa on jo mukavasti tuttuja kuvakirjoista. Sen kuin astuu sisään ja heti oikealla Taistelevat Metsot.
– Kato äiti, toi on se Kaksi pulua!

Vastapäätä on aihepiiriltään kotoisa, mutta ilmeisesti latteahko taulu: – Höh.

Eihän tossa ole kuin poika ja varis. Schjerfbeckin taianomaisuuskaan ei vielä säväytä: – Ton taulun nimi on sitten varmaan Ovi.

Triptyykin äärellä sentään ällistys valtaa katsojat.
– Äiti, toi on Kalevalasta! Mutta miksi Väinämöinen on veneessä eikä vedessä?
– No tuota, siinä Koirien Kalevalassa oli laitettu vähän eri tavalla.

Mutta paras kaikista on ei-taulu:  Passio Musicae. Lumoava teos, joka kutsuu seuralaiseni vahvaan vuoropuheluun kanssaan. Syntyvät kokonaisuutta täydentävät sävellys-koreografiat ”Metsäkävely” ja ”Järvenneito”. Valitan, ei voi sanoin kuvata, käykää kokemassa omanne.

Ja hei – näillä ehdoilla 9.4.2015 asti ilmaiseksi. Vaikka juuri tästä kierroksesta maksaisi mieluusti: taidehistoriamme vartissa, intohimolla ja ilman kärsimystä.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Lentomatka lasten kanssa


Punk-bändimme on aiemmin matkannut vain juna- tai autoetäisyydellä oleviin kohteisiin, mutta nyt oli ulkomaankiertueen aika. Lentokoneeseen! Matkustusmuodon muututtua katosi anarkistinen vire koko hommasta: viisivuotiaat ovat ihanteellisia lentomatkailijoita.

Turvatarkastukseen jonottaminen sujuu ihan eri tunnelmissa kuin autoon pakkautuminen. Kukaan ei häiriköi, valita tönimisestä tai ala itkeä sittenkin unohtuneen Lisko Liskosen perään, koska siitä voi joutua vankilaan. Metallinpaljastimen läpi käveleminen on harras toimitus, jossa saattaa paljastua, että on sittenkin robotti.

Koneeseen jonottaminen sujuu ihan eri tunnelmissa kuin Kuortin ABC:lla. Kukaan ei ryntää vanhempien karjuntaa kuulematta lähimpään, edes etäisesti kiipeilytelinettä muistuttavaan rakennelmaan. Matkustamohenkilökunnan tervehdyskin tuntuu henkilökohtaiselta. Mistä ne tiesi, että mä olen matkalla Kanarialle?

Paikalle asettuminen on yhtä juhlaa: Penkkien mitoitus on ideaalinen viisivuotiaalle. Runsas jalkatila! Ja silti ylettää potkimaan edellä olevaa penkkiä! Edes viereisellä paikalla istuva ylivilkas kolmevuotias ei ole uhka vaan mahdollisuus. Tässähän ehtii mukavasti tutustua, riitaantua, sopia ja nukahtaa kesken lauseen.

Lento-onnettomuuskaan ei ole uhka vaan mahdollisuus – jättiliukumäki! Saako sen happinaamarin ottaa sitten mukaan kotiin? Äiti lupaa.

Entäpä viihdekeskus! Pienellä ruudulla näkyvä elokuva on unohtumaton elämys. Ei haittaa vaikka vanhemmat kieltäytyvät ostamasta uusia kuulokkeita vartissa hajonneiden tilalle: itse keksimänsä vuorosanat voi jakaa raikkaalla äänellä matkakavereiden kesken. Ruokailu ja sen jälkeiset toimet ovat naurettavan vaivattomia. Tarjoiltavan aterian koko ja ravintoarvot pitävät helposti viisivuotiaan kylläisenä – ja ruokaa jää vielä istuintaskuunkin survottavaksi. Vessaan jonottaminen on verkostoitumistapahtuma, jossa tarkkaillaan ja kommentoidaan käytäväpaikalla istuvien matkatoverien tablettipuuhia. Vessaan lopulta päästyään mahtuu mainiosti hoitamaan kaikki toimet.

Pieni miinus siitä, ettei erillistä leikkipaikkaa ole (vrt. Kuortin ABC). Iso plussa siitä, ettei äiti pääse pakoon vaan pelaa lapsen keksimillä säännöillä korttia tunnin. Ja lukee Puloboita ääneen seuraavan tunnin.

Laskeutuessa ei tule mieleen yhtään katastrofiuutista tai -elokuvaa. Sen sijaan tulee mieleen monenlaista, ehdottomasti käytävälle tai toiselle penkkiriville siirtymistä vaativaa aktiviteettia. Ja itku: Mennäänkö me siis ovesta ulos! Mutta äiti, ne lupasi että liukumäestä!

Perille päästyään ihannematkailija jatkaa eleganttia travelling light -teemaa. Jos laukkuja jonottaessa pitkästyy, voi vain lähteä paikalta. Ei ole mikään ongelma käyttää samoja vaatteita koko viikon ja napata laukku mukaan sitten paluumatkalle. Tärkein, eli istuintaskusta löytynyt vaahtokarkki, on joka tapauksessa hyvässä tallessa taskun pohjalla. Vähät siitä, että karkki on matkannut huomattavasti itseä pidempään.

torstai 12. helmikuuta 2015

Fake it till you blog it

Hämmennyn, kun minua kutsutaan bloggaajaksi. Montako g:tä siinä edes on? Vaikka olen kirjoittanut kolmekohanko vuotta ensin Ylelle, sitten omaan blogiini ja nyt molempiin, ei minulle ole muodostunut bloggaajan identiteettiä. Miksi?

Koska bloggaajat ovat niin hienon ihania! Sellaisia kuin Kalastajan vaimo tai Project Maman Katja. Bloggaaja kirjoittaa kivasti, kuvaa kauniisti, ehtii kommentoida ja kirjoittaa toisten blogeihin vastakommentteja, linkittää, reagoida. Twiittaakin hauskoja siinä sivussa.

Minä kirjoitan ryppäissä, kymmenen tekstiä kerralla ja ajastan ne. Tai Hanna ajastaa, koska en itse osaa. Unohdan, mitä olen julkaisemassa. Sudin ideoita muistikirjoihin, jotka unohdan bussiin. Suunnittelen joka vuosi huomioivani ajankohtaiset teemapäivät, mutta siinä vaan vilahti taas ohi yksi Kaksostenpäivä. Ilahdun aina kun joku kommentoi tekstiäni, mutta jos en ehdi saman tien vastata, se jää. Huomasin vasta jälkikäteen blogin täyttäneen vuoden, kun kiihkoilin silloin ihan muusta.

Samalta tuntui kun piti rakentaa äidin identiteettiä. Äidit ovat niin hienon ihania ja minä vaan tällainen… nainen, jolla on lapsi. Muut eivät tuntuneet huomaavan mitään outoa. Neuvolassa minuun suhtauduttiin ihan oikeustoimikelpoisena vanhempana. Naapurit onnittelivat. Sukulaiset halusivat kuvan ”äidistä ja vauvasta”.

Selvisin ensimmäiset kuukaudet mallirealityjen timantisella ohjeella: Fake it till you make it. Ei sisäisen todellisuuden tarvitse joka hetki vastata ulkoista todellisuutta. Pidinhän yllä baletinharrastajan identiteettiänikin vuosia käymättä kertaakaan treeneissä. Niinpä tein äitimäisiä juttuja ja totuttelin uuteen määritelmääni. Kunnes eräänä päivänä vauvani oli tehnyt minusta ihan oikean äidin.

Ehkä tämä bloggaajan identiteettikin tästä. Ympäristön tuki ainakin on kunnossa.

Kiitos ulkoasusta Hanna Pudas, piirroksista Kati Närhi, kuvista Junnu Lusa, kommenteista kaikki – mutta etenkin Riitta!

Niin, paitsi osa kuvista on minun ottamiani. Erotatte ne kyllä Junnun kuvista. Ei sitä kaikkea pysty sentään feikkaamaan.



tiistai 27. tammikuuta 2015

Minä olen Eerika


Eerikaksi kutsutun tytön kohtalo ei jätä minua rauhaan. Fiksu ihminen nukkuisi yön yli ja muokkaisi aiheesta analyyttisen tekstin. Viisas ihminen muistaisi asemansa ja deletoisi tekstin. Minä en pysty nyt kumpaankaan.

Tähän asti olen pitänyt blogielämäni ja muun työelämäni erillään. Blogiini kuuluu ammatillis-henkilökohtainen, söpsysti kyseenalaistava hyväosaiselämä, jossa on varaa pohdiskella oikean ja väärän kysymyksiä. Väitellä jäähystä. Vitsailla. Olla rasituksen keskellä onnellinen.

Siihen on oikeus ja se on todellista elämää. Mutta työssäni on myös puoli, jossa lööpit ovat totta. Se ei tapahdu vain Pakistanissa tai Pariisissa.

Tervetuloa alalle. Viran saa helposti, koska harva näissä hommissa jaksaa pitkään. Välttämätön edellytys ovat kyky kestää jatkuvaa syyllistystä muiden tekemistä väkivallanteoista. Eduksi katsotaan kyky lukea ajatuksia ja ennustaa tulevaa. Palkasta ja työn rasittavuudesta ei maksa vaivaa valittaa, koska todellinen sietämättömyys syntyy työn laillisista puitteista. Vaikka näkee puolella silmällä mistä tässä on kyse, joutuu noudattamaan protokollaa, ettei rikkoisi virkavelvollisuutta. Muuten vanhemman – ja ehkä lapsenkin – oikeuksia rikottaisiin.

Varoituksen sana: on äärimmäisen vaikeaa lukea toisten ihmisten ajatuksia, koulutuksesta huolimatta. Pahuus ei näy merkkinä kasvoissa. Vielä vaikeampaa on ennustaa, pysyvätkö ajatukset ajatuksina vai muuttuvatko teoiksi. Kannattaa myös huomioida, ettei sietämättömän pahuuden kohteeksi joutuneilla lapsilla ole sanoja heille tapahtuneelle. Se juuri on trauman ydinolemus: sanaton helvetti.

En tiedä keitä te virkavelvollisuuden rikkomisesta syytetyt olette. Saatan tuntea teidät tai en. Mutta olen työskennellyt samoissa organisaatioissa, enkä hetkeäkään kuvittele etteikö sama työtapaturma olisi tapahtunut minä päivänä hyvänsä minullekin, niin parhaani kuin yritänkin.

Ehkä oikeudenkäynnit ovat juridinen pakko, en tunne alaa. Mutta eivät helvetin kaiut nuijan kopautuksella vaikene.  Mikään ei poista tuon tytön kärsimystä. Eikä sitä kammottavaa totuutta, että kaikki se tapahtuu edelleen juuri nyt. Ja nyt.

Erika ei valinnut symbolin asemaansa. Minullakaan ei ole oikeutta käyttää hänen ääntään. Voin käyttää vain omaani. 

Tässä se on.


maanantai 12. tammikuuta 2015

Painajainen

Painajaisia nähnyt lapsi hiipii kainaloon. Sekava selostus pursuaa vääntyneestä suusta, katse anelee todellisuuden turvaa.

Häilyn maailmojen välillä, kunnes lapsen värinä kylkeäni vasten saa tämän todellisuuden voittamaan. Shh shh… Se oli vain unta.. Nuku vain… Äiti on nyt tässä… 

Lapsi nukahtaa pian uudestaan, ajan ja toden rajat hajoavat taas. Minä valvon, kuten hänen vauva-aikansa yöt, mutta enää se ei harmita. Omat painajaiseni eivät tänä yönä riivaa.

Nyt voin antaa sen turvan, jonka päivieni kiirehtiminen ja kärsimättömyys lapseltani vie. Yöllä on aikaa olla. Jaksan jo seuraavan päivän vähilläkin unilla.

Vielä ehtii. Vielä muutaman vuoden olen lastani isompi, painajaisia vahvempi, voittamaton.

Puolimetriä aikaa.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Valikoiva kuulo

Teen emämunauksen ja menen sanomaan miehelleni ihan normaalilla äänen voimakkuudella kahdestaan keittiössä seisoessamme, että huomenna haluaisin ainakin ehtiä…

Sekunnissa keittiö täyttyy ympärillämme intoilevista lapsista:

– Ai, nakin! Joo, haluan nakin!
– Miksi Onni saa nakin ja mä en? Ihan epistä! Mäkin haluan nakin!
– Mulle ketsuppia päälle!

Kestää rasittavan kauan selvittää väärinkäsitystä ja lohduttaa pettyneitä. Samassa ajassa olisi hakenut nakkipaketin ja tukkinut lasten suut, tyytymättömyyden pohjattomat kuilut ja mieluiten korvatkin.

Kuinka ne kuulevatkin kaiken keskellä leikin pauhua, itäsiiven perukoilta asti? Kaksimieliset vitsimme, ilkeät taivastelumme, viittä vaille riitamme, lopulta turhiksi osoittautuneet huolemme.

Puheemme uppoavat taustakohinana lasten mieleen. Ne muuttuvat näkemyksiksi, jotka myöhemmin tuntuvat itse kehitetyiltä. Uskomuksiksi, jotka tuntuvat totuuksilta. Elämänasenteiksi, jotka tuntuvat periytyneen geeneissä.

Ja noloiksi lausahduksiksi, joista emme yhtään ymmärrä, miten lapsi nyt tuolleen, kun ei meillä koskaan… Puhuisivat ne juttunsa silloin kun aikuiset eivät kuule arjen pauhulta, länsisiiven perukoilta asti. Saakelin saakeli!