tiistai 29. huhtikuuta 2014

Lasten nolostuttavat mielipiteet

Lapset sitten osaavat nolata vanhempansa. Kuulkaa vaikka tätä:

Mieheni oli poikamme kanssa uimahallissa. Vastapäisellä penkillä toinen mies puuhaili omiaan, mitä lie, ei mieheni ehtinyt sitä niin kytätä. Mutta poika kyllä ehti.

”Isi, mitä toi mies oikein tekee? Toi mies tossa, toi muhkurapää?”

Mieheni vilkaisi ja meni vaikeaksi. Muhkurapäähän se siinä. Näytti pukevan lentosukkia jalkaansa.

Mitä nolostunut vanhempi voi lapselle vastata? Kyllä lentosukkien pukemisen voisi lapselle selittääkin, mutta samalla tulisi todennetuksi kaljun sukkien pukijan todella olevan Muhkurapää. Hyssyttely tai toruminen antaisi ymmärtää, että on tosi noloa olla kalju. Hämäys saattaisi toimia – Katso, isillä on välipalakeksi mukana! – mutta osa lapsista voimistaa viestiään ja sen volyymiä, jos kysymys ei mene heti perille.

Kotona mieheni puisteli vieläkin kiusaantuneena päätään. Olemme ilman muuta opettaneet lapsellemme, ettei toisen ihmisen ulkonäön, ilmeiden, puhetyylin tai tapojen ääneen ihmettelyä pidetä kohteliaana toimintana, etenkään jos hän itse kuulee kommentit. Mutta vähänpä se nyt auttoi.

Tajusimme lapsemme kasvaneen tynnyrissä: Elämänpiiriimme ei kuulunut yhtä ainutta kaljua ihmistä. Hänellä ei kerta kaikkiaan ollut poliittisesti korrektia sanaa, jolla kuvata kiinnostuksensa kohdetta.

Näin saattaa käydä jatkossakin, muiden ominaisuuksien suhteen. Siksi ehdotan kansainvälistä sopimusta koskien korrektiuden rajoja vasta opettelevien lasten puheita: ilmoitettu mielipide on lapsenomainen ja henkilökohtainen, eikä välttämättä vastaa varttuneempien perheenjäsenten näkemyksiä.

Ja lasten kasvuun varautuen: ”Onko toi nyt muotia” ja ”Mikä ihmeen kampaus sillä sun kaverilla oikein on” ovat korrektiuden rajoja opettelevan vanhemman niiiiin noloa puhetta, eivätkä välttämättä vastaa jotain sentään tajuavien perheenjäsenten näkemyksiä.

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Uusintapainos

llahduttava uutinen kustantajalta: kirjastani otetaan uusintapainos. Kunpa elämästäkin saisi! 

Vaikka tavallaan, hetkittäin, sitä tuntuu lasten kautta saavankin.

Minä ja mieheni päätämme elämämme arkiset asiat: missä asumme, mitä harrastamme, syömme, puuhailemme. Teemme tietysti ratkaisut lasten hyväksi. Mutta mikä se hyvä on? Oma unelmalapsuutemme: korjattu uusintapainos.

Lapsuuteni harmittavan harvinaiset kulttuurinautinnot korvataan kukkuramitoin. Viis siitä, että lapseni nukahtaa Prinsessa Ruususen kolmannessa näytöksessä: kulttuuri kuuluu hyvään lapsuuteen Partioleireillä viihtyneen isän lapsi lähtee Jamboreelle tai itkee ja lähtee. Leirielämä opettaa selviytymistaitoja ja yhteisöllisyyttä, ja sitä paitsi metsässä lasten on hyvä hengittää.

Jossain kohtaa unohtui, että lapsellani on oma unelmalapsuus. Se saattaisi jopa toteutua, jos lakkaisin käsikirjoittamasta omaani.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Kaikkitietävät vanhemmat

Ystäväni loi vuosituhannen vaihteessa uraa matkaoppaana. Työ muistutti vanhemmuutta. Hortoilevia matkalaisia kaitsettiin lentokentältä bussiin, kiertoajelulla muistutettiin pissatauoista, Sika-juhlat päättyivät itkuun ja sekasortoon.

Mutta mikä hämmentävintä: matkalaiset odottivat oppaan tietävän kaiken. Keskellä yötä oppaan puhelin soi: Minä vuonna kylän viinitila on perustettu? Miten kulkukoiran voi adoptoida? Mikä on tuo tähtikuvio?

Palvomme tietoa, yötä päivää. Vain hölmö nauttisi viiniä tuntemattomien tähtien loisteessa! Googlelle!

Minä olen lasteni matkaopas tässä kiehtovassa, joskin paikoin eriskummallisessa maa(ilma)ssa. Olen hengannut täällä kauemmin, kerännyt tietoa natiiveista ja paikallisista tavoista. Tunnen infrastruktuurin. Osaan selittää, mistä lapset tulevat, pelkäävätkö dinosaurukset laavaa ja mitä tarkoittaa romanttinen.

Kaikkitietävän rooli on niin ihana. Totta kai minä tiedän! Tiedän kysymättäkin! Ja jos en tiedä, niin kysymys on tyhmä, mene siitä jatkamaan uniasi.

Silti vanhempana on pakko suostua vuorollaan ei-tietäjäksi. Lapsen maailman kiinnostuneeksi opiskelijaksi. Ehkä Mandalore Boba Fettin elämän kohtalo ja Arielin ystäväravun nimi ovat tärkeää paikallistietoa tulevaisuuden maasta, jossa minä harhailen kuin pissapaikalla bussista jäänyt turisti. Toivon totistesti diginatiivini opastavan minut turvallisesti hotelliin.

Ilmeisesti tietämättömyyden hetkeni ovat toistaiseksi olleet melko lyhyitä. Perheemme Sika-juhlissa (nk. iltapala) juteltiin huomisen ohjelmasta: äiti tulee myöhemmin kotiin, koska on kouluttautumassa. Keskimmäinen ällistyi: ”Äiti, etkö sä muka tiedä jo kaikkea?” 

No, en ihan kaikkea. En esimerkiksi ymmärrä, miksi mieheni nauroi lapsen kysymykselle niin helkkarin pitkään ja katkerasti.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Lapsettomat ystäväni

Elämässäni on suuri onni: minulla on ystäviä, joilla on lapsia, ja ystäviä joilla ei ole. Eikä tule.

Lapsettomat ystäväni muistavat suurin piirtein lasteni nimet, ikien kanssa on vähän hatarampaa. He eivät näe minua ensisijaisesti äitinä, mikä oli erityisen ihanaa, kun yritin selvitä järjissäni kolmesta alle kolmevuotiaasta.

Minä taas en näe ystävieni menettävän mitään. Jos he toivovat lasta, toivon minäkin sitä heille. Jos eivät, yhtä hyvä. Lapsi syventää elämää, mutta niin syventää vapaasukelluskin, johon en ikinä ryhdy. Lapsi on iso sitoumus, ei siihen voi painostaa.

En oleta ystävieni jaksavan kuunnella pottaharjoittelujuttuja. Tavoitteeni ei ole saada heitä ymmärtämään lapsiperhe-elämän riemuja ja rasituksia. Ei sitä käsitä ennen kuin sen kokee, niin kuin ei mitään muutakaan.

Vaikka perheelliset ovat yleensä sinkkuajan kokemusasiantuntijoita, on kohtuutonta verrata omaa silloistaan perheettömän nykyiseen. Mistä minä tiedän miltä elämäni tuntuisi nyt, jos en olisi saanut lapsia?

Kateutta on tietysti, molemmin puolin. Haloo, enkö muka kadehtisi ystävääni, joka nukkumaan halutessaan menee nukkumaan. Ja eikö hän joskus kadehtisi perheellisiä: muka valittavaa mutta oikeasti ihan törkeän ylpeänä luomisvoimaansa hehkuvaa vanhempaa, tai vauvaa, joka köllöttelee meidän kaikkien menettämässä paratiisissa.

Silti on surkeaa, jos ystävyys ei kestä näitä kateuksia. Jos täytyy katkaista suhde ystävään. Tai jättää vauva liian varhain, koska pelkää menettävänsä ystävänsä.

Olin kesällä muutaman päivän yksin kotona, ensi kerran kuuteen ja puoleen vuoteen. Söin mitä huvitti, jätin viinilasin pöydälle, kirjoitin kolmeen asti aamuyöllä. Tuntui aikakoneelta.

Samaan aikaan ystävättäreni Kati oli astunut ensi kertaa siihen kuiluun, johon vauvan vanhemmat imeytyvät. Tapasimme lasillisella. Poikaystävä hoiti sillä välin kuusiviikkoista Sylviä. Näin heti miten Kati oli muuttunut. Tyylikäs kuten aina, mutta nojasi vereslihaisena, kaikkensa antaneena baarin seinään: ”Kukaan ei juuri nyt halua minulta mitään tai pure minua”.

Sylvi on sileäkarvainen mäyräkoira, mutta ei se tätä muuta. Kati on sitoutunut avuttomaan olentoon, luvannut hoitaa tätä. Olisin surkea ystävä, jos lähtisin sitä haukkumaan.