torstai 21. syyskuuta 2017

Onks tää normaalia?


Mielenterveystyön ammattilaiset puhuvat varhaisen puuttumisen tärkeydestä.  Syystäkin! Helpompi on jeesata joku pois heikoilta jäiltä kun yrittää tavoittaa jo railoon pudonnutta. Itseäänkin pystyy auttamaan paremmin, kun voimia on vielä jonkun verran jäljellä.

Mutta miten  homma toimii lasten kanssa? Milloin vanhemman kannattaa huolestua lapsesta?  Mistä ammattilainen tietää milloin tarjota apua perheelle?

Yleensä me ihmiset  kestämme psyykkisesti kuormittavia tilanteita sopeutumiskykymme avulla. Meillä on keinoja säädellä ahdistusta, etsiä turvaa, mukauttaa omaa käytöstämme vaikeutuneisiin olosuhteisiin. Esimerkiksi vanhemman vakava sairastuminen voi saada lapsen tsemppaamaan koulussa tavallista enemmän: opiskeleminen antaa jonkinlaista hallinnan tunnetta muutoin vaikeassa tilanteessa.  Tai lapsi saattaa pelata kännykällä aiempaa enemmän, koska saa sillä ikävät ajatukset katki. 

Lapset tai nuoret ovat yleensä jo itse tässä vaiheessa huolissaan itsestään (ja toisistaan). He vain eivät tiedä onko tämä normaalia, mistä tämä johtuu, mitä tälle voisi tehdä?

Monet lapset kysyvät asiasta vanhemmilta tai muilta aikuisilta kautta rantain. Ehkä kaverin puolesta tai "muuten vaan".  Ohimennen tässä vaan mainiten. Kukapa meistä aikuisista ei olisi ollut liian kiireinen pysähtymään? Itse olen sata kertaa vastannut lapsilleni jotain epämääräistä ja tajunnut vasta viikkoja (kuukausia, vuosia!) myöhemmin, miten tärkeä asia olikaan.

Sehän meidän vanhempien hankaluus onkin: Jos lapsen sopeutumiskeino kuormittavaan tilanteeseen on ok (paremmat arvosanat!) ei perheessä välttämättä edes huomata, että lapsi on huolestunut. Samoin jos lapsen huolestuttavatkin oireet kehittyvät hitaasti, on ihan tavallista että lastaan rakastava perhe odottaa kuukausia, jopa vuosia ennen kuin hakeutuu avun piiriin. 

Oire tarkoittaa sitä, että "normaaliksi" katsotut sopeutumiskeinot eivät ole enää riittäneet. Lapsi on ehkä selvästi ahdistunut, nukkuu huonosti, on aina huonolla tuulella tai kivulias. Keskittyminen ei onnistu, elämästä on kadonnut ilo. Pelot piinavat, kaverien kanssa ei suju. Vanhemmat ovat usein tässä vaiheessa jo  huolissaan, mutta myös ymmällään: onks tää normaalia? 

Perheen ulkopuolisen, kuten kouluterveydenhuollon tarjoama varhainen tuki edellyttää niin ikään, että joku tunnistaa lapsessa oireita. Oireet ovat tärkeitä, välttämättömiäkin, jotta asia nousisi esiin, mutta avun tarve on selkeä jo ennen sitä.

Siksi varhaisen avun suuri kysymys onkin: Miten ammattilainen voisi tavoittaa perheet jo ennen kuin lapsen sopeutumiskyky on käytetty? Kuinka lapsi voisi kertoa vanhemmilleen tarvitsevansa apua? Kuinka työntekijä voisi aktivoida nimenomaan perheen voimavaroja lapsensa auttamiseen? 

Vastaus on helppo: aktivoidutaan heti kun lapsi itse huolestuu.

Olen itse vastannut lasten varhaisiin huolikysymyksiin aikoinaan Ylen Poinzi-ohjelman kautta. Lapset ja nuoret lähettivät kysymyksiä nettisivuilla, minä kirjoitin vastaukset. Ne tosin esitti ohjelmassa "Virtasen iskä", piirretty virtahepo, ammatiltaan koulukuraattori. 

Lasten kysymykset olivat yleensä arkisia. Onks normaalia pelätä pimeää? Meille tulee riitaa läksyistä joka päivä- mitä voin tehdä? Miten saan vanhemmat antamaan lisää viikkorahaa?  Kuukautiset ei ole vielä alkaneet, vaikka oon jo 13v - onko ok?

Oli kiva vastailla  näihin tavanomaisiin, yleensä ajan ja puheen kanssa ratkeaviin murheisin. Käytännön työstäni lastenpsykiatrina tiesin kuitenkin, ettei se ole koko totuus lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Mukana oli vaikeitakin juttuja.

Siksi lähdin mukaan (harvinaista kyllä) minulle aiemmin täysin tuntemattoman ihmisen projektiin. Samaa kysymystä omalla tahollaan pyöritellyt Janne tavoitti minut ratikkapysäkiltä, syötti idean ja se oli siinä. No, jokunen tunti koodausta ja  koulutusta vielä tarvittiin, mutta nyt se on alkanut: onks tää normaalia- palvelumme.

Käykäähän kurkkaamassa ideaamme. Lisää kertoo janne.vepsalainen@zoturi.com

Tai tavataan Valtakunnallisilla lastensuojelupäivillä 26.-27.9.2017!