tiistai 27. tammikuuta 2015

Minä olen Eerika


Eerikaksi kutsutun tytön kohtalo ei jätä minua rauhaan. Fiksu ihminen nukkuisi yön yli ja muokkaisi aiheesta analyyttisen tekstin. Viisas ihminen muistaisi asemansa ja deletoisi tekstin. Minä en pysty nyt kumpaankaan.

Tähän asti olen pitänyt blogielämäni ja muun työelämäni erillään. Blogiini kuuluu ammatillis-henkilökohtainen, söpsysti kyseenalaistava hyväosaiselämä, jossa on varaa pohdiskella oikean ja väärän kysymyksiä. Väitellä jäähystä. Vitsailla. Olla rasituksen keskellä onnellinen.

Siihen on oikeus ja se on todellista elämää. Mutta työssäni on myös puoli, jossa lööpit ovat totta. Se ei tapahdu vain Pakistanissa tai Pariisissa.

Tervetuloa alalle. Viran saa helposti, koska harva näissä hommissa jaksaa pitkään. Välttämätön edellytys ovat kyky kestää jatkuvaa syyllistystä muiden tekemistä väkivallanteoista. Eduksi katsotaan kyky lukea ajatuksia ja ennustaa tulevaa. Palkasta ja työn rasittavuudesta ei maksa vaivaa valittaa, koska todellinen sietämättömyys syntyy työn laillisista puitteista. Vaikka näkee puolella silmällä mistä tässä on kyse, joutuu noudattamaan protokollaa, ettei rikkoisi virkavelvollisuutta. Muuten vanhemman – ja ehkä lapsenkin – oikeuksia rikottaisiin.

Varoituksen sana: on äärimmäisen vaikeaa lukea toisten ihmisten ajatuksia, koulutuksesta huolimatta. Pahuus ei näy merkkinä kasvoissa. Vielä vaikeampaa on ennustaa, pysyvätkö ajatukset ajatuksina vai muuttuvatko teoiksi. Kannattaa myös huomioida, ettei sietämättömän pahuuden kohteeksi joutuneilla lapsilla ole sanoja heille tapahtuneelle. Se juuri on trauman ydinolemus: sanaton helvetti.

En tiedä keitä te virkavelvollisuuden rikkomisesta syytetyt olette. Saatan tuntea teidät tai en. Mutta olen työskennellyt samoissa organisaatioissa, enkä hetkeäkään kuvittele etteikö sama työtapaturma olisi tapahtunut minä päivänä hyvänsä minullekin, niin parhaani kuin yritänkin.

Ehkä oikeudenkäynnit ovat juridinen pakko, en tunne alaa. Mutta eivät helvetin kaiut nuijan kopautuksella vaikene.  Mikään ei poista tuon tytön kärsimystä. Eikä sitä kammottavaa totuutta, että kaikki se tapahtuu edelleen juuri nyt. Ja nyt.

Erika ei valinnut symbolin asemaansa. Minullakaan ei ole oikeutta käyttää hänen ääntään. Voin käyttää vain omaani. 

Tässä se on.


5 kommenttia:

  1. Minua jotenkin kylmäsi se, ettei kaupunki maksa syytetyille kunnollista asianajajaa. Siitä hyvästä taitaa muutama pätevä ja osaava ihminen nostaa kytkintä,. Se taas ei näitä Eerikoita auta yhtään.

    VastaaPoista
  2. Eerikaa komppaan mutta en lastensuojelun työntekijöitä. Päätöksiä tehdään keksimällä tarinoita ja edes oikeudessa ei puhuta totta. 11 lasu ilmoitusta, kuka voi vielä puolustaa heitä? Helsingin lasu on täynnä mammoja jotka uskovat kaiken mitä heille kertoo.

    VastaaPoista
  3. Minäkin mietin välillä, että eikö työnantaja olisi voinut työntekijöitään tukea myös oikeudessa. Työnantaja kuitenkin jossain määrin tekee linjauksia sen suhteen, paljonko puuttumisen välineitä lastensuojelutyöntekijöillä on käytettävissä.

    VastaaPoista
  4. Varmasti lailliset puitteet osaltaan vaikeuttavat kaltoinkohtelun tunnistamista. Eikö kuitenkin psykiatreilla ole muitakin keinoja tulkita lasta kuin hänen puheensa? Kyllä lastensuojeluilmoituksen voi tehdä myös pahoinpitelyepäilystä. Kuten olemme huomanneet, ei yksi ilmoitus johda mihinkään. Sosiaalityöntekijät yhdistelevät eri paikoista tulevaa tietoa, jolloin yksittäinen ilmoitus voi kuitenkin olla lapsen kannalta merkittävä.

    Toivottavasti voit myös virallisesti ottaa eritellymmin kantaa siihen, kuinka laki ja asetukset vaikeuttavat väkivaltaan puuttumista. Nyt kehitetään parempaa yhteistyötä eri sektoreiden välille, ja siihen tarvitaan konkreettista tietoa lasten kanssa toimivilta viranomaisilta. Näinhän tämä ei missään tapauksessa voi jatkua.

    VastaaPoista