tiistai 27. tammikuuta 2015

Minä olen Eerika


Eerikaksi kutsutun tytön kohtalo ei jätä minua rauhaan. Fiksu ihminen nukkuisi yön yli ja muokkaisi aiheesta analyyttisen tekstin. Viisas ihminen muistaisi asemansa ja deletoisi tekstin. Minä en pysty nyt kumpaankaan.

Tähän asti olen pitänyt blogielämäni ja muun työelämäni erillään. Blogiini kuuluu ammatillis-henkilökohtainen, söpsysti kyseenalaistava hyväosaiselämä, jossa on varaa pohdiskella oikean ja väärän kysymyksiä. Väitellä jäähystä. Vitsailla. Olla rasituksen keskellä onnellinen.

Siihen on oikeus ja se on todellista elämää. Mutta työssäni on myös puoli, jossa lööpit ovat totta. Se ei tapahdu vain Pakistanissa tai Pariisissa.

Tervetuloa alalle. Viran saa helposti, koska harva näissä hommissa jaksaa pitkään. Välttämätön edellytys ovat kyky kestää jatkuvaa syyllistystä muiden tekemistä väkivallanteoista. Eduksi katsotaan kyky lukea ajatuksia ja ennustaa tulevaa. Palkasta ja työn rasittavuudesta ei maksa vaivaa valittaa, koska todellinen sietämättömyys syntyy työn laillisista puitteista. Vaikka näkee puolella silmällä mistä tässä on kyse, joutuu noudattamaan protokollaa, ettei rikkoisi virkavelvollisuutta. Muuten vanhemman – ja ehkä lapsenkin – oikeuksia rikottaisiin.

Varoituksen sana: on äärimmäisen vaikeaa lukea toisten ihmisten ajatuksia, koulutuksesta huolimatta. Pahuus ei näy merkkinä kasvoissa. Vielä vaikeampaa on ennustaa, pysyvätkö ajatukset ajatuksina vai muuttuvatko teoiksi. Kannattaa myös huomioida, ettei sietämättömän pahuuden kohteeksi joutuneilla lapsilla ole sanoja heille tapahtuneelle. Se juuri on trauman ydinolemus: sanaton helvetti.

En tiedä keitä te virkavelvollisuuden rikkomisesta syytetyt olette. Saatan tuntea teidät tai en. Mutta olen työskennellyt samoissa organisaatioissa, enkä hetkeäkään kuvittele etteikö sama työtapaturma olisi tapahtunut minä päivänä hyvänsä minullekin, niin parhaani kuin yritänkin.

Ehkä oikeudenkäynnit ovat juridinen pakko, en tunne alaa. Mutta eivät helvetin kaiut nuijan kopautuksella vaikene.  Mikään ei poista tuon tytön kärsimystä. Eikä sitä kammottavaa totuutta, että kaikki se tapahtuu edelleen juuri nyt. Ja nyt.

Erika ei valinnut symbolin asemaansa. Minullakaan ei ole oikeutta käyttää hänen ääntään. Voin käyttää vain omaani. 

Tässä se on.


maanantai 12. tammikuuta 2015

Painajainen

Painajaisia nähnyt lapsi hiipii kainaloon. Sekava selostus pursuaa vääntyneestä suusta, katse anelee todellisuuden turvaa.

Häilyn maailmojen välillä, kunnes lapsen värinä kylkeäni vasten saa tämän todellisuuden voittamaan. Shh shh… Se oli vain unta.. Nuku vain… Äiti on nyt tässä… 

Lapsi nukahtaa pian uudestaan, ajan ja toden rajat hajoavat taas. Minä valvon, kuten hänen vauva-aikansa yöt, mutta enää se ei harmita. Omat painajaiseni eivät tänä yönä riivaa.

Nyt voin antaa sen turvan, jonka päivieni kiirehtiminen ja kärsimättömyys lapseltani vie. Yöllä on aikaa olla. Jaksan jo seuraavan päivän vähilläkin unilla.

Vielä ehtii. Vielä muutaman vuoden olen lastani isompi, painajaisia vahvempi, voittamaton.

Puolimetriä aikaa.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Valikoiva kuulo

Teen emämunauksen ja menen sanomaan miehelleni ihan normaalilla äänen voimakkuudella kahdestaan keittiössä seisoessamme, että huomenna haluaisin ainakin ehtiä…

Sekunnissa keittiö täyttyy ympärillämme intoilevista lapsista:

– Ai, nakin! Joo, haluan nakin!
– Miksi Onni saa nakin ja mä en? Ihan epistä! Mäkin haluan nakin!
– Mulle ketsuppia päälle!

Kestää rasittavan kauan selvittää väärinkäsitystä ja lohduttaa pettyneitä. Samassa ajassa olisi hakenut nakkipaketin ja tukkinut lasten suut, tyytymättömyyden pohjattomat kuilut ja mieluiten korvatkin.

Kuinka ne kuulevatkin kaiken keskellä leikin pauhua, itäsiiven perukoilta asti? Kaksimieliset vitsimme, ilkeät taivastelumme, viittä vaille riitamme, lopulta turhiksi osoittautuneet huolemme.

Puheemme uppoavat taustakohinana lasten mieleen. Ne muuttuvat näkemyksiksi, jotka myöhemmin tuntuvat itse kehitetyiltä. Uskomuksiksi, jotka tuntuvat totuuksilta. Elämänasenteiksi, jotka tuntuvat periytyneen geeneissä.

Ja noloiksi lausahduksiksi, joista emme yhtään ymmärrä, miten lapsi nyt tuolleen, kun ei meillä koskaan… Puhuisivat ne juttunsa silloin kun aikuiset eivät kuule arjen pauhulta, länsisiiven perukoilta asti. Saakelin saakeli!