maanantai 31. maaliskuuta 2014

Makeaa kotiseksiä

Pikkulapsiperheessä seksille on ihan totta vaikea löytää edes aikaa ja paikkaa. Jos nyt siis sattuu ylipäätään haluttamaan yhtä aikaa tai on edes niin onnekkaasti, että toista haluttaa ja toiselle on ihan sama, kai sitä vois.

Kokeilkaapas lasten mentyä nukkumaan ihan perinteisesti omassa sängyssä. Viiden minuutin päästä (jos homma jatkuu niin kauan) joku änkeää paikalle ”pahaa unta nähtyään”. Joo, joo, kunhan kuulit kiihtynyttä lakanoiden suhinaa ja hyökkäsit paikalle siveyspoliisina.

Olohuone: ”Katsotteko te aikuisten Pikku Kakkosta?” 
Keittiö: ”Äiti, mulla on vielä jano.”
Suihku: ”Pissahätäääää!”
Eteinen: ”Mä luulin että rosvo kolisteli täällä.”

Rappukäytävässä saattaisi onnistua, ellei naapurin koira herättäisi koko taloyhtiötä.

Paras hoitaa homma päiväsaikaan, ikään kuin puoliavoimesti. Suosittelen karkkiansatekniikkaa. ”Katsokaas, äiti osti teille uuden Viiru ja Pesonen -DVD:n, kesto 45 min. Ja kaapista löytyi karkkipussi!” 

"Happy endin" jälkeen sokeria on ylen määrin matolla ja lasten verenkierrossa, mutta hintansa se on avioseksilläkin. Sitä paitsi punaposkisena ei yhtään harmita oma imurointivuoro.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Vauvan puhetta

Ihana lounas keskellä kaupunkia. Hyvää ruokaa, kotoista puheensorinaa ja mahtavaa seuraa – naapuripöydässä

Äitinsä olan yli maailmaan tutustuu arviolta 10 kuukauden ikäinen sydäntenmurskaaja. Sitä tyyppiä, joka saa tällaisen keski-ikäistyvän rouvan harkitsemaan sittenkin vielä yhtä yöheräilyhelvettiä. Kurkistus. Vilkutus. Hymy!

Ja sitten vilkaisu äitiin: Onko toi tyyppi ihan ok? 

Äitikin vilkaisee. Hymyilen niin normaalisti kuin pystyn: ”Ihana vauva … Minkä ikäinen hän on?”

Juttelemme hetken niitä näitä vauvoista, äideistä, säästä… Sydämenmurskaaja osallistuu paukuttamalla lusikalla pöytään (ruokailusta puhuttaessa), pyrkimällä kohti vaunujaan (päiväunista puhuttaessa) ja esittelemällä kenkiään (kävelemään oppimisesta puhuttaessa).

Pienen pieni ihminen on sosiaalisesti jo tavattoman taitava. Hän on etsinyt ja saanut kontaktin minuun, varmistanut äidiltään, olenko turvallinen tyyppi, ja (äidin tämän vahvistettua) ollut täysillä mukana keskustelussamme. Äidin sosiaalinen kyvykkyys – vauvan vilkaisun ymmärtäminen kysymykseksi, minun kanssani sopivan kepeään keskusteluun lähteminen, vauvan keskusteluun osallistumisen myönteinen huomioiminen – siirtyy vauvankin kyvyksi.

Hetken päästä juttumme jäävät toiseksi; kahvilaan saapuu hurmuri numero kaksi vaunuissaan. Vauvat tervehtivät estoitta ravintolasalin poikki toisiaan. Terve terve, sinäkin täällä, täysin mukana elämässä.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Lukutaitoisen turva ja turvattomuus

Jälleen yksi askel kohti suojatonta maailmaa: esikoinen oppi lukemaan.

Pieni vauva on vain hoitajiensa julmuuden armoilla, muusta hän ei tiedä. Jos pysyn millään tavoin tolkuissani, ei lapseni tiedä, miten kamalia asioita maailmassa tapahtuu.

Leikkipuistoissa, kaverikuvioissa jo vähän isommaksi kasvanut lapseni kokee vähintäänkin sosiaalista julmuutta. Joku pamauttaa lapiolla, kutsuu pikkuvauvaksi, ei ota leikkiin. Epäkohteliasta, mutta vielä selitettävissä ja lohdutettavissa.

Instituutioissa en voi suojella lastani aikuisten julmuudelta. Joskus vaan päivähoitajallakin palaa pinna tai opettaja sanoo aika loukkaavasti. Epäreilua – ilman muuta! – mutta niin inhimillistä. Selvitetään asia, kyllä se tästä.

Mutta nyt esikoiseni lukee lööpit. ”Äiti, kuka on Eerika?” 

On mahdoton vastata rehellisesti tavalla, joka ei järkyttäisi lasta. Se julmuus, jonka Eerikaksi kutsuttu tyttö joutui kokemaan, on sietämätöntä edes luettuna. Ja tälläkin hetkellä lukuisien lasten todellisuutta.

Lukutaidon myötä kotiimme vyöryy arkisen julmuuden – jäkättämisen, syyllistämisen, uhkailun – rinnalle tieto maailman kohtuuttomuudesta. Siitä voi puhua, sitä voi surra, mutta sitä ei voi täysin selittää pois.

Ainoa suojamme on muistaa myös ihmisten hyvyys, turvallinen läheisyys, satujen maailma. Siksi lukutaitoinen esikoisemme kuuntelee tänäänkin vanhemman ääneen lukeman iltakirjan.

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Ei tunnu tytöltä!

Nelivuotiaan neidon vaatekriisi puhkeaa tänäkin aamuna. Illalla esiin asetetut vaatteet eivät tietenkään kelpaa. Tässähän on yö nukuttu välissä! Kyllä siinä ehtii mieltään muuttaa!

Äiti haluaisi suosia käytännöllisyyttä (valitaan se, joka sattuu olemaan puhtaimpana) ja klassisuutta (oma mieltymys). Tytär ei.

”Äiti, sä et ymmärrä, nämä ei ole yhtään suloiset vaatteet”, raitapaitainen tytär perustelee musertuneena.

Yritän suositella postmodernia ”tyttöyden” idealla leikittelyä (sama raitapaita ja tyllihame), koska meillä ei ole puhtaina muita kuin raidallisia paitoja: ”Sinä olet kyllä sisältä ihan tyttö, vaikka sulla olisi mitä päällä”. 

Tytär ei jousta. Jos ei ole mekkoa, ei tunnu tytöltä.

Ja tyttö hän on.

Asia kävi tuskallisesti ilmi muutama kesä sitten, kun veljet pissasivat komeassa kaaressa metsän reunaan. Tytär asettui yhteenkuuluvuuden riemullisessa tunnelmassa samaan, kieltämättä maailman valloitusta enteilevään leveään seisontaan, mutta kädet haroivatkin tyhjää. Se syyttävän pettynyt murhe, jolla hän kääntyi katsomaan minua… Tietysti äidin vika!

Haara-asentokriisin jälkimainingeista alkoi sisätila-aikamme. Puhuin ”pienestä salaisesta huoneesta”, joka tytöillä on mahassaan piilossa siltä varalta, että heistä joskus tulee äitejä. ”Tärkeästä vauvamahasta”, jota ei näe, eikä voi koskea, mutta sen voi itse tuntea kehonsa sisällä. Tytär ymmärsi idean ja kehitteli sitä tyttöjen tavalliseen tapaan: hamstraamalla käsilaukkuja, joihin hän keräili ”tärkeitään”.

Tyttären ylpeä salaperäisyys kävi jo veljien hermoille. ”Kyllä mullakin on vauvamaha, ihan pieni vain”, vakuutti keskimmäinen. ”Älähän nyt höpsi kultaseni”, kujersi sisko.

Silti tuo salaperäinen huone ei aina riitä vakuuttamaan nelivuotiasta tyttöydestään. On aika kaivaa lempimekko likapyykkikorista.