maanantai 19. syyskuuta 2016

Lasten traumaattiset kokemukset



Jokaisella lapsella on ikäviä, vielä aikuisenakin surettavia kokemuksia.  Rakas koira kuoli, äiti sai raivokohtauksen, vanhemmat eivät päästäneet Mötley Cruen keikalle, vaikka kaikki muut pääsivät. Puhumme näistä muistoistamme joskus "traumoina", mutta tässä postauksessa trauma tarkoittaa vakavampaa kokemusta. 

Olen sivunnut aihetta aiemmin mm. pakolaisuuden, lapsen kokeman väkivallan, Erika-tytön kärsimyksen, ja ADHD-diagnostiikan näkökulmasta. Kertaan kuitenkin pääpointit: 

Traumaatisella tapahtumalla tarkoitetaan suurin piirtein seuraavaa: henkilö kokee, näkee tai kuulee tapahtuneen sellaista, mikä on henkeä tai  terveyttä uhmaavaa hänelle itselleen, läheiselleen tai kenelle tahansa.

Traumaattinen tapahtuma voisi olla esimerkiksi henkirikoksen näkeminen, vaikka uhri ja tekijä olisivat tuntemattomia. Tuntemattoman kuolemasta kuuleminen ei yleensä traumatisoi yksistään vakavasti, vaikka toki voi olla ahdistavaa ja pelottavaa. Toisaalta trauma voi syntyä tilanteessa, jossa lapselle tärkeä ihminen on vähäisessä vaarassa. Esimerkiksi: lapsi näkee suojatiellä kävelevän vanhemman eteen juuri ja juuri pysähtyvän auton. Läheltä piti, huokaa vanhempi, ja on vartin päästä rauhoittunut. Lapsi välttämättä ei.

Pelottavasta tapahtumasta traumatisoituminen on yleisempää silloin, kun uhan muodostaa ihminen, joka on lapselle läheinen. Näin ollen äidin raju raivokohtaus voi olla aidosti traumatisoiva. Perheväkivalta tai insesti traumatisoi yleensä enemmän kuin ulkopuolisen tekijän samanlainen rikos. Tapahtuman vaarallisuus (ulkopuolisen silmin arvioituna) ei siis ole luotettava mittari. 

Karkeasti ottaen traumat jaetaan I tyypin ja II tyypin traumoihin. I tyyppi on kertaluontoinen tapahtuma, kuten yllä kuvattu suojatie-episodi. II tyyppin traumalla tarkoitetaan pitkittynyttä traumaattista elämäntilannetta, kuten sotaa, väkivallan uhan alla elämistä, koulukiusaamista. 

Traumakokemus aiheuttaa vaikeaa, sietämätöntä ahdistusta.  Se voi aluksi näkyä poissaolevuutena, jäätymisenä, raivona, sekavuutena. Ulospäin ei aina näy oireita heti, eikä vielä viikkojenkaan päästä. Aikuisten huomaamat oireet ilmenevät joskus niin myöhään, ettei niitä osata enää liittää tapahtuneeseen.

Voimakas ahdistus herää uudestaan traumasta muistuttavissa tilanteissa. Niitä kutsutaan triggereiksi, laukaisijoiksi. Vanhempansa läheltä-piti-tilanteessa nähneen lapsen trigger saattaisi olla suojatie, jalankulkijan vihreä valo, tai mustavalkoraidallinen matto- mikä tahansa mikä muistuttaa tapahtumasta.

Traumaoireita (joilla ahdistusta yritetään sietää ja välttää) on moninaisia, mutta vanhemmat tai ammattikasvattajat huomaavat yleensä muutaman. Eri asia on, tunnistetaanko ne traumaoireiksi. Yleensä ei. Yleisiä ovat:

Yliviritystila. Lapsi on kierroksilla koko ajan tai äkisti alkaen. Koska kiihtymystilat alkavat triggereistä, joita muut eivät hahmota, lapsi vaikuttaa pimahtavan ilman näkyvää syytä. Lapsi saattaa yrittää säädellä oloaan keinumalla, naputtamalla, liikehtimällä. Monesti arvellaan, että lapsella on ADHD. 

Aliviritystila.  Ahdistusta voidaan säädellä myös "kykemällä itsensä pois päältä". Lapsi ikää kuin putoaa kontaktista, ei näe, ei kuule. Hän ei kykene suoriutumaan tehtävistään, vaan uppoaa omiin ajatuksiinsa, jopa jähmettyy kesken toiminnan. Lapsen arvellaan olevan  "uneksujatyyppiä".

Uhmakkuus ja kieltäytyminen. Trigger-ahdistuksen välttämiseksi lapsi kieltäytyy menemästä tilanteisin, joissa traumamuistoon liittyvä sietämätön tunnetila valtaisi hänet uudelleen. Se on ymmärrettävää, mutta aikuiset usein luulevat lapsen temppuilevan. Rankaiseminen ja pakottaminen pahentavat ahdistusta ja noidankehä on valmis.

Tunnetilojen vaihtelu. Raivokohtaukset, pelkotilat, takertuminen. Pienen lapsen tunteiden säätely on joka tapauksessa keskeneräistä. Voimakas muutos lapsen tavassa käyttäytyä voi olla traumaoire, johon ei auta "ikätasoinen vastuunotto" tai tarrapalkinnot.

Joku sitä vaivaa-fiilis. Aina ei oire ole niin selkeä, mutta tuntuu ettei lapsi voi oikein hyvin. Tavallisia huolen aiheita ovat nukahtamisvaikeus, painajaiset, ruokahaluttomuus, selittämättömät kivut, ilottomuus. 

Kuten huomaa, ei traumadiagnoosi ole helppo. Lapsella saattaa aivan hyvin olla ADHD ja sen lisäksi trauma. Uhmakkuutta on monenlaista. Jotkut vaan unelmoivat enemmän kuin toiset. Edes kaikkien näiden oireiden yhdistelmä ei tarkoita varmuudella traumataustaa.

Asiaa vaikeuttaa lisää välttämiskäyttäytymiseen liittyvä piirre: lapsi ei halua puhua kokemastaan. Vaiteliaisuus saa vanhemmet luulemaan, ettei tiedossa olevastakaan traumaattisesta tapahtumasta kannata puhua. Lapsen vaikea kokemus (kuten väkivalla kohteeksi joutuminen) on myös vanhemmalle traumattinen- ehkä vanhemman omakin ahdistus on niin kova, ettei hän halua ottaa asiaa puheksi. Vanhempi tuumaa: Painetaan villaisella, lapset unohtaa helposti. Ei tehdä tästä nyt numeroa, aleta kaivella vanhoja. 

Traumahoitoja on monenlaisia ja oikeanlaisesta hoidosta on psykoterapeuttien kesken kiistojakin. Itse olen opiskellut vuoden verran lyhytterapeuttista mentelmää, jota käytän lasten traumoissa, koko perheen hoitona. Sen pääpointit ovat:


  • Traumaan liittyvät normaalit reaktiot käydään lapsen ja perheen kanssa läpi
  • Opetetaan ahdistuksen säätelykeinoja
  • Altistetaan lapsi traumamuistolle asteittain, ahdistusta säädellen
  • Puretaan välttämiskäyttäytymistä asteittain
  • Vahvistetaan vanhempien ja lapsen välistä suhdetta, jota trauma yleensä kuormittaa
  • Suunnataan tulevaisuuteen: ikätasoisten kykyjen ylläpitämiseen ja mahdollisimman "tavanomaisessa" elämässä mukana pysymiseen

Menetelmän ideana on, ettei traumaa sinänsä saa tapahtuneeksi, mutta sen vaikutukset minimoidaan. Välttämiskäyttäytyminen kun kaventaa nopeasti elämää. Pelot ja ahdistus vievät pois ikätoverien seurasta, levottomuus pilaa koulumenestyksen. Vanhempien käytös saattaa muuttua ylisuojelevaksi tai toisaalta välinpitämättömäksi. Syyllisyys ja mitä-jos-ajatukset piinaavat perhettä.  

Menetelmän nimi on trauma-fokusoitu kognitiivis-behavioristinen terapia  (TF-CBT). Koulutuksen toteutti Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri) kutsumana Ph D. Amy Hoch.

Omalle vastaanotolleni vapautuu hoitopaikka marraskuussa (tiistaisin, päiväaikaan). Käynnit ovat viikottain ja niitä tarvitaan tilanteesta riippuen n. 10, joskus enemmänkin. 
Löydät traumoihin erikoistuneita, eri tavoilla hoitavia psykoterapeutteja esim. EMDR-yhdistyksen sivuilta, Traumaterapiakeskuksesta, Vastaamosta ja Diacorista.

Mutta paljon voi tehdä lapsen hyväksi kotonakin, tai päiväkodissa ja koulussa. Yli- tai alivirittyneen lapsen akuutti rauhoittaminen on melko samanlaista riippumatta siitä, onko kyseessä trauma tai muu syy. Jatkan niistä seuraavassa postauksessa. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti