maanantai 23. tammikuuta 2017

Sana, hana, jana, kana, lana, mana, tana, vana...



Tiedätkö sen hetken, kun lapsi alkaa aivan mitättömästä yllykkeestä hokea loputtomiin järjetöntä ritirimpsua? Tulet sanoneeksi  esimerkiksi "kakku" ja sen sijaan että lapsi pyytäisi palasen, hän kiljuu: "Hakku, makku - ja sitten tuli jakku!!"

Minä olen, lukuisia kertoja. Alkuhymyn jälkeen olen kehottanut lasta ryhdistäytymään ja lopettamaan höpöttämisen. Vasta tavattuani kirjailija, runoilija Johanna Venhon tajusin tehneeni vakavan virheharvion. Käsissäni oli ollut lupaava nonsense-runoilijan alku ja minä olin nujertanut hänet! 

Entä oletko kokenut virkistävän sanotaan nyt vaikka ruokailun, jossa lapsi tottelee kaiken kir-jai-mel-li-ses-ti? Tulet kehottaneeksi häntä "syömään lautasensa päällä" ja hän esittää virnuillen istahtavansa lautaselleen. Hah, hah, ei naurata - vaikka ehkä kannattaisi.

Kannattaisi, koska sanallinen tietoisuus ja riimittely kukoistavat lapsen mielessä muutoinkin kuin iltakirjaa kuunnellessa. Kampoihin pistävillä lapsillani on äiti, joka rakastaa kirjoja, ainakin itse lukiessaan. (Olen iltalukemisestani jo aiemmin kirjoittanut- sekä lasten että aikuisten näkökulmasta. Ja mainittakoon, että lasten isäkin pitää kirjoista, muttei julista rakkauttaan yhtä julkisesti.) 

Mutta omantunnon kysymys: miten sallin ja edistän  lasteni omaa sanataidetta? Miten nautin hetkistä, jolloin lapset itse luovat sanallisen maailmansa, löytävät riimit ja sanojen monimielisyyden?

Tätä pohdin sunnuntaina, jonka vietimme  Helsingin Sanataidekoulu ry:n tunnelmallisessa ilmaistapahtumassa. Hyvä kattaus: lohikäärmetietoutta (tiesittekö kaikkien lajien rakastavan riimejä?), legoluovuutta, Mörköreitti ja räppityöpaja. 

Santaidesunnuntaissa oli huomioitu taitavasti lapsen tarve tehdä ja liikkua samalla kun hän sanailee. Kyky vain ajatella, ilman ilmeitä tai liikettä, ei välttämättä luonnistu lapselta. Siksi kuvan tuottaminen, "lohikäärmeen luolassa" peuhaaminen ja sopivan rento Bokvillanin ilmapiiri auttoivat sanojen äärelle. 

Tärkein on silti aikuisten asenne; valmius kuulla lapsen sanaa ja olla sen äärellä luovuutta estämättä. Hurmaavien Mörkövahti ja Mörköreitti kirjojen kirjoittaja Tuutikki Tolonen kertoi Mörkövahdin alkuidean olleen lapsensa höpöhöpöjuttu. Radiossa muka kerrottiin, että Suomen äidit lähtevät pois ja tilalle tulee mörköjä. Kirjailijaäidin viisas mieli ensin uskoi, sitten epäili ja lopulta loi. 

Tässä on itselle opittavaa. On ihanaa upota lasten kanssa yhdessä maailmoihin, joita ovat luoneet toiset aikuiset. Mutta sen lomassa pitäisi muistaa antaa kotoisan nonsensen soljua. Sunnuntaisessa räppipajassa ujoin lapsistani uskalsi vuorollaan vain kuiskata (Iiih...) mutta tällä kertaa otin sen kuuleviin korviini.