perjantai 29. toukokuuta 2015

Meidän lapset ja yhteiskunnan kakarat

Koulun kevätjuhlien lähestyessä perhettä uhkaa kriisi: pitääkö lapsen esiintyä, jos hän ei halua?

Meillä taistelu aiheesta käytiin viime marraskuussa, kun esikoisen luokan piti joulujuhlassa esittää tonttutanssi.
– Mä en halua esittää sitä, avasi pelin esikoinen.
– Ai miksi et, kysyin kohteliaaseen sävyyn, aivan kuin olisin kiinnostunut hänen ajatuksistaan.
– No kun en vaan halua. Se on ihan tyhmä.

Yritin näyttää yhä kiinnostuneelta ja puntaroivalta mutta vain hämätäkseni sen, että tiesin, että peli oli jo osittain menetetty: tonttutanssi on tyhmä.

Yhtä tyhmä kuin ne joka keväiset kuorolaulut, joissa eturivin tytöt vetävät sanatarkkaan jakaukset ojennuksessa ja takarivi availee suutaan. Tai evankeliuminluku, josta etukäteen arvaa, kenet opettaja ilmoittajaenkeliksi valitsee. Kaikkien täytyy esiintyä, jotta vanhemmat saavat kyynelehtiä lasten viattomuutta ja kokea maailman sittenkin pelastuvan.

Olin itse lapsena se aina enkeliksi valittu (halusin tai en). Esikoisemme taas ei ole. Hän kävi kyllä kolmevuotiaana hyvän perheen lapsen tavoin muskaria, mutta istui siellä puoli vuotta Mummon sylissä seinustalla.

– Ei siitä tanhuajaa tule, lausui Mummokin.

Vasta viimeisellä kerralla lapsi yllätti, meni mukaan taputusjonoon hyvällä sykkeellä ja totesi sen jälkeen lopettavansa muskarin.

Koulua vaan ei voi lopettaa. Eikä siellä voi aina valita, minkä roolin näytelmässä ottaa. Ope saa päättää. Se hinta vanhemman on maksettava yhteiskunnan tarjoamasta koulutuksesta. Tonttutanssivelvollisuus on pikkupolkka verrattuna oppi-, ase- ja verovelvollisuuteen.

Vanhempana roolinsa sen sijaan saa valita. Kiusaus välttää konflikti on suuri. Ja se kävisi vielä helposti. Lakkaisin vain olemasta Vanhempi, joka antaa yhteiskunnalle määräysvaltaa lapseensa. Voisin sen sijaan olla Vanhempi, jonka lapsi saa laistaa:

– Sennikin on lomalla sen päivän kun ne lähtee matkalle… Tai voi kun mä sairastuisin!, mankuu lapsi.
– Niin.. No, jos sulla kerran on kipeä olo…, vastaa vanhempi.

Tai voisin siirtää konfliktin kodin ja koulun väliseksi ja alkaa Vanhemmaksi, jonka lapsi ansaitsee vain parasta. Yhteinen vihollinen yhdistäisi perheemme mukavasti! Tarvittaisiin vain tiukkasävyinen kirje opettajalle (cc Rehtori), jossa osoitetaan validein tutkimuksin, miten:

– tonttutanssi on vanhentunut ja nykyarvoja loukkaava esitys, tilalle on muokattava Minecraft-tanssi.
– lapsen motorisen kehityksen kannalta tanhu ei ole välttämätön liikuntamuoto, eikä se edes edistä kilpailukykyämme tai eloonjäämistaitojamme alati muuttuvassa yhteiskunnassamme (vrt. Minecraft-taidot)
– esiintymään pakottaminen on lasta syvästi loukkaavaa ja voi johtaa itsekunnioituksen menetykseen, syrjäytymiseen ja lakimiehemme mukaantuloon.

Vältin kiusauksen. Olin joka tapauksessa jo todennut, ettei maailma pelastunut lapsuuden enkeliesityksistäni. Esikoinenkin tanhusi lopulta tontturoolinsa läpi kunnialla ja innolla. Ehkä se rooli vahvistuu jälleen kevätjuhlissa: tyhmiinkin paikkoihin hetkittäin suostuva ryhmän jäsen.

tiistai 5. toukokuuta 2015

Lasten kanssa luettua


Rakastan kirjoja niin itsestäänselvästi, että yllätyn aina, kun joku kiinnittää asiaan erityisesti huomiota. – Ai teillä luetaan aina iltasatu? – No satu ja satu… Aika monenlaista luetaan. Mitä lapset nyt valitsevat kulloinkin.

Sillä sillä on merkitystä. Siksi meidänkin kirjahyllyssä on ne ikuiset yhden illan suosikkikuvakirjat, joista olisi jo pitänyt periaatteessa kasvaa yli. Ja siksi juuri lapsi valitsee, mitä luetaan tänään. Jos en muuten tiedä, mitä lapselle kuuluu, voin arvata jotakin täysin satunnaiselta vaikuttavan iltakirjan valinnasta.

Iltana muutamana tyttäreni valitsi Lumikin. Sattumalta vain samana päivänä, kun olin rähjännyt hänelle hiirikoristeisten korkokenkien käytöstä pihamaalla. Kateuden ja karkotuksen teema välillämme oli kiistämätön.

Toisena iltana poika valitsi Kultaisten kirjojen klassikon Kani Kuriton. Kani on touhukas ja hyväntahtoinen mutta nykytermeillä aika ADHD-lapsi, joka ei tiedä, miten kelpaisi vanhemmilleen. Tämähän ei mitenkään liittynyt päiväämme, jona olin rajannut poikaa rankasti.

Entä se kaukainen ilta, kun esikoinen valitsi kiusaamisesta kertovan kirjan, ihan muuten vain…

Kirja on joskus myös äidin valitsema, ja se on silloin pidempi projekti. Tänä keväänä on luettu lasten kanssa näitä:

Aku Ankka. Kaikissa muodoissa, yhdessä ja erikseen. Veikkaan, etteivät kuninkaatkaan mene oikeasti yksin vessaan, vaan kainalossa on veitikka vankka. Ankkalinna on upea luonnekarikatyyrien runsaudensarvi. Tutustumme hahmojen kautta inhimillisiin ja lapsen kehityksessä keskeisiin tunteisiin ja ilmiöihin: ahneus, ikuinen optimismi, suvun taakka ja tuki, sijaisvanhemmuus, epäreiluus, aggression säätely, addiktiot, mustasukkaisuus, kolmiodraama (Iines hei, ihan totta! Valitse jo!).

Paddigton. Lapset, Perun porukoilta voi tupsahtaa luoksemme joku, joka tarvitsee juuri nyt apua. Auttakaamme, mutta annetaan hänen pitää karhunkielinen nimensä hyvin hankalasta ääntämyksellisyysmuodostansakinköhän huolimatta. Ja jos te joudutte puolestanne pakenemaan Perun porukoille, toivokaamme että he ovat Paddingtoninsa lukeneet.

Henkka ja Kivimutka. Geo-etsivät. Viisikko-fläsärit värähdyttävät äitiä. Etsiväsukupolvet vaihtuvat, mutta tämä pysyy: aikuisten maailman havainnointi ja salaisuuksien paljastaminen. Miten läpinäkyviä ovatkaan aikuiset heikkoutemme! Miten surkeita salajuonemme! Ja miten verhottuna pysyykään – kuin yhteisestä sopimuksesta – arvoituksista kiehtovin: mitä ne puuhaavat kun ovat keskenään? Kiitos Kalle Veirto! Kiitos Johanna Hulkko!

Anna ja Elvis kylpylässä. Elvikseen liittyvä salaperäisyys ei lapsia vielä kohauttanut (äiti on tulisilla hiilillä), mutta mummon vilkkuvat tissit naurattivat. Ja harva lastenkirja saa maininnan Parnassossa! Kiitos Maria Kuutti!

Sammonvartijat-trilogia. Kävi nolo moka ikärajan kanssa: esikoinen luki ensimmäisen osan ennen kuin huomasimme kyseessä olevan nuorten kirjasarja. Traumatisoituminen estyi aktiivisella keskustelulla, yhdessä lukemisella ja tutkimalla muuta Kalevan innoittamaa kirjallisuutta, kuvataidetta, arkkitehtuuria, sävellyksiä ja koreografioita. Pysyvä sivuvaikutus jäi: lukemisen palo ja Halloweentärinät voittava innostus Kalevalan päivästä. Kiitos Timo Parvela!

Puloboi ja Poni-kirjat. Voi Veera Palttasar Salmi, minkä teit. R-äänteeni oli kadoksissa viikon. En voi katsoa pulua miettimättä, onko hän pesästä lentänyt jätkäpoika. Bullan kulutuksemme on kriittisellä tasolla. Hakaniemi on pyhiinvaelluskohteemme. Olen yhä luonnollisesti munimatta.

Puluboin lukeminen on hyvin hidasta, koska kolme kertaa per sivu pysähdytään nauramaan tai toistamaan erityisen läppää lausetta. Vain nuorimmaista ei huvita, mutta hän taas eläytyy Ponin haikean runolliseen ilmaisuun kyynel omassakin silmäkulmassa, onhan heillä molemmilla on äitinä (s)ää(i)l(m)iö. Voi pelkule mikä hiaano ja välikäs kiljakilja.

 Ai niin, reiluuden nimissä vielä isän valinnat.

Aku Ankka. Hänelläkin. Kun se vaan on hyvä. Sopivan kevyt. Ja kuvat tosi hyvin piirrettyjä.