torstai 23. huhtikuuta 2015

Seksi ja kiva


Iltapesuilla se alkoi. Viisivuotias tytär lauleskeli aika kivasti nuotilleen seksiseksiseksiseksiseksi. Katselin seinille ja vältin reagoimasta. Strategiani oli selkeä:
  1. Koska lapsi ei tiedä sanan merkitystä, on turha lähteä paheksumaan. 
  2. Mitä rajummin reagoisin mihin tahansa hänelle tuntemattomaan ilmiöön, sitä mielenkiintoisemmaksi tuo asia hänen mielessään muuttuisi. 
  3. Valikoidulla huomiotta jättämisellä impulssi sammuisi ennen pitkää. 
  4. Pahuksen isoisoveli. 
Hän nimittäin on jo koululainen ja tietää, mitä seksiseksi merkitsee, joten hän käski toistuvasti ja pahasti kiusaantuneena pikkusisartaan lopettamaan. Siirryin strategiaan B:
  1. Koska lapsi toistelee häntä kiinnostavaa, muissa ihmisissä voimakasta reaktiota herättävää asiaa, kunnes saa joko tarpeekseen muiden reaktioista tai asia lakkaa kiinnostamasta häntä, on viisainta selventää hänelle asiaa. 
  2. Töräyttämättä silti liikaa infoa. 
  3. Eli edetä häneltä kyselemällä. 
  4. Mieluiten isoisoveljen ollessa kuulolla – ei hänkään nyt niin paljon tiedä kuin luulee. 
Hiustenkuivaamisen lomassa kysyin:
– Kuule, mitä sun mielestä toi mitä sä laulat tarkoittaa, seksiseksiseksi..?
– No, varmaan kivaa. Tai ystävää. Koska Niina sanoi mua seksiseksiksi ja se on mun kiva ystävä.
– Niin. Joo. Mutta oikeasti se sana tarkoittaa sellaista aikuisten erikoispussailua ja -halailua. 

Lisäkysymyksiä ei esitetty, joten annoin asian olla. Lapset eivät. Uimahallin pukuhuoneessa lapsi ilmoitti olevansa seksimalli. Kohteliaat kanssauimarit katselivat seinille. Kun tytär oli käväissyt vaihtamassa lempimekon päälle, kehaisi viisivuotias veli:

– Oot kyllä seksi ja kiva!

Ei tälle varmaan mitään voi; sanana seksi vain tulee arkipäiväistymään. Muistan huvittuneena vanhempieni närkästyksen, kun yläasteellani pidettiin disko. Diskohan on paikka, jonne aikuiset menevät juomaan ja tapaamaan muita aikuisia! Sellaista sitten alaikäisille!

Ja, vähemmän huvittuneena, tuttavaperheen, jonka piti käyttää lapsi lääkärissä Thaimaan lomalla. Tutkimuksen päätteeksi paikallinen lääkäri kommentoi kolmevuotiasta: ”Very nice girl! Very sexy!”. Tuskin hän pedofiili oli, tarkoitus oli vain kehaista hyvin käyttäytynyttä lasta.

Ehkä seksi sanana vain alkaa pikkuhiljaa merkitä kivaa tai kaveria. Kuten jäätävä tai kuumottava kommentoivat ihan muuta kuin varsinaisia lämpötiloja. Varsinaista seksiä alamme sitten kutsua – niin miksi? Ehkä sitten seksiseksiksi.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Bad child day ei pipolla peity


Kun uusi tuttavaperhe astuu sisään kotiovestamme, huomaan vaivihkaisen ympäriinsäsilmäyksen ja helpottuneen henkäisyn. Huh, täälläkin: Kuraiset saappaat läjässä, vessan ovi ammollaan, mikä lie paperikasa ruokapöydän päädyssä. Tavallista. Sotkuista. Kotoisaa.

Vielä helpottuneempia uudet tuttavat ovat, kun lapsemme eivät niiaa ja kumarra, muista kiittää tuliaisista muistuttamatta tai tottele pöytäänkäymiskäskyä numero kolme. Ihanaa, täälläkin.

Tilanne on tullut sitä tutummaksi, mitä julkisemmaksi työni on käynyt. Mikäs siinä tutustuessa Onnin äitiin, oliko se nyt Janna vai mikä, sellainen vähän takakireä hössöttäjä. Mutta lastenpsykiatri Janna Rantala… Ammattikasvattaja!

Uusien tuttavuuksien kanssa saa tutustua ennakkoluulojen kirjoon – kohdistuvat ne sitten ammattiini tai johonkin muuhun minuun liitettyyn ominaisuuteen. Arvostava tuttu alkaa nähdä takakireyteni tarkoituksenmukaisena jämäkkyytenä, johon vanhempien on ilmeisesti hyvä pyrkiä. Hössötys muuttuu ties miksi hyveeksi – ennakoivaa huolenpitoa, avointa tunneilmaisua kenties. Minut nostetaan jalustalle, jonne en kuulu. Tavallisuuteni muuttuu heidän silmissään tavoitteeksi.

Samoin käy minulle. Kun uusi tuttavuuteni kertoo olevansa kampaaja, ajattelen heti juurikasvuani. Ammattikampaaja! Ettei hän vaan vilkaissutkin sillä silmällä jakaustani? Lohkaisen harmaistani vitsin. Kehun hänen sävyään. Kohtelias vieraani hymyilee ja kääntää puheen kevään tuloon.

Ei vierastani kiinnosta arvioida hiuksia. Hän ei ole nyt töissä, enkä minä hänen asiakkaansa. Kyse on vain omasta epävarmuudestani, kelpaamattomuuden pelostani, kateudestakin. Jos en halua katsoa sitä suoraan silmiin, voin kääntää sen muiden kannettavaksi, olla lukevinani heidän katseestaan arvostelua.

Itsekritiikki, jonka kuvittelee heijastuvan toisen silmistä, antaa hyvän syyn hyökätä. Minutkin on asetettu vastuuseen ammattikuntani mahdollisista laiminlyönneistä, 90 vuotta sitten kuolleen itävaltaisen lääkärin teorioista ja hyökkääjän omasta lapsuudesta. Samalla logiikalla syyttäisin kampaajatuttavaani vuoden 1989 permanentistani.

Mutta on ammateissamme erojakin. Voin – ainakin teoriassa - muokata hiuksiani rahalla ja vaivalla kohti ideaalia, mutta lapset eivät piru vie suostu käyttäytymään juuri silloin kuin sitä kipeimmin kaivattaisiin. Bad child day ei pipolla peity.

Vaan tällaista meillä ihmisillä on. Olemme aluksi vieraita toistemme kodeissa ja sisäisissä maailmoissa. Kohtelias emäntä voi osaltaan auttaa tutustumista helpottamalla ennakkoluuloja. Uusien tuttavienkin olemus rentoutuu, kun karjahdan ensimmäisen kerran lapsille. Mahtavaa, toikin hermostuu!

Edessä on enää tärkein: muistaa, ettei muiden ihmisten reagointi ehkä lainkaan liity ammattiini tai edes minuun. Se on vain oma ennakkoluuloni.