lauantai 12. syyskuuta 2015

Perheen pienimmät elokuvissa: Mielen sopukoissa


Kun klikkailun, hoputtamisen, kaikenvaraltapissojen, karkkien valinnan ja hoputtamisen jälkeen istumme vihdoin punaisiin tuoleihimme hölmöt lasit silmillämme, niin eikö takarivillä joku arviolta kolmevuotias paru pelkosurun vallassa puolet leffasta. Päässäni raksuttaa:

– Arhg. Vihaksi pistää. Miksi vanhemmat raahaavat näitä keskenkasvuisia leffaan? Tai eivätkö ne edes tajua lähteä kesken pois?!? Tässä on sentään maksettu sama hinta joka lipusta! Grrr!!!
– Siis ihan inho tyyppejä. Onks niille siis jotenkin tärkeetä, et lapsi katsoo kanssa hittileffaan, et sit voi olla ihan et me niinku on nähty se, vaik me ollaan kolme vee?
– Apua! Mitä jos toi pelko tarttuu mun lapsiin! Mitä jos ne alkaa parkua ja kaikki paheksuu meitä!
– No mut hei, iloa peliin! Eikös niin et kaikilla on oikeus olla leffassa, jookosta joo? Jos me vaan yhdessä kaikki nyt todetaan, et piristy kolme vee, piristy, niin tästä tulee tosi iloinen leffakokemus meille kaikille!
– Huoh… Mut ei se auta varmaan kuitenkaan… Kun tää ON niin surullista…

Ilman sponsoritukea: katsokaa hyvät perheet elokuva Mielen sopukoissa. Hauskinta, tosinta, koskettavinta viihdettä vuosiin. Kurkistus toiseen kaupunkiin muuttavan Riley-tytön mieleen liikuttaa aidosti.

Elokuva kertoo hienosti sen, mikä meiltä unohtuu niin nopeasti: tunteet ovat välttämättömiä. On ihan höpsöä jakaa niitä ”positiivisiin” ja ”negatiivisiin” – kaikkia tarvitaan. Suurin osa meille tärkeistä tapahtumista, asioista, ihmissuhteista ovat joka tapauksessa ristiriitaisia: katkeransuloisia, kiitollisen haikeita, kateellisen kaipaavia..

Ja myös: Me muutumme kivun ja romahtamisen kautta. Kun jotain meille hyvin tärkeää – ystävyys, kotipaikkakunta, taituruus – katoaa, me saamme romahtaa. Suhteemme eivät ole korvattavissa hetkessä, vaikka voimmekin muuttaessamme ”löytää uusia kavereita”, ”vaihtaa jengiä”, ”tutustua uuteen kouluun”.

Lapsen tulee antaa reagoida elämän muutoksissa: muutoissa, eroissa, koulun aloituksissa, ystävyyssuhteiden kiemuroissa. Usein me vanhemmat ryntäämme tekopirteinä piristämään, pelon kanssa ylihuolestumaan, vihan kanssa uhkailemaan tai inhon kanssa torjumaan sitä, mitä pitäisi lähestyä kuin suru: vierellä kuunnellen, antaen murheen olla rauhassa läsnä.

Eikä se koske vain lapsia. Yhtä lailla meillä aikuisilla on vaiettuja suruja, pelkoja, jotka palaavat piinaamaan aina uudestaan, ilo kateissa. Jos aikuisen mieli on omia tunteita täynnä, ei sinne mahdu kannateltavaksi lapsen reagointia. Samoin käy, jos lapsen tunteet tai reagointi saa aikuisen syyllistymään: minä päätin, että muutetaan ja nyt lapseni on ihan romuna!

Maailmassa tulee vastaan asioita, joita emme voi päättää ja joita joudumme suremaan. Vanhemman syli, joka kestää murheen painon, on kuin elokuvan ydinmuisto: kulkee mukanamme aikuisenkin elämän vastuksiin. Siinä sylissä sai elokuvan takapenkin viisaiden vanhempien kolmevuotiaskin turvallisesti pelkosurra elokuvan loppuun.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Yökyläläiset


Lasteni sosiaalinen maailma laajenee: sovimme yökyläilyjä. Isovanhemmilla ja kummeilla yöpymiset ovat ihan eri juttu, vauvakamaa. Kun haluaa nähdä maailmaa ja tutustua vieraisiin kulttuureihin, käydään kaverilla vuoroin vieraissa.

Yökyläilyssä ei ole ihan varmaa, kuka on saamapuolella. Sen huomaa jo lakanat-mukaan-vai-ei-väännöstä. Minusta perheemme saa vieraan ilokseen ja siksi petaamme ja pesemme hänelle lakanat. Mutta sitten taas olen kiitollinen kun lapseni saa kyläillä ja haluan vähentää emännän vaivoja tuputtamalla lapselle lakanoita mukaan. Pakkaan lapselle pyykkipussinkin, mutta olen ällistyneen kiitollinen, kun hän palaa reppu täynnä puhtaita vaatteita. Mikä ystäväperhe!

Vaikka eihän se lakanoihin jää. Reppuun pakataan huoletkin. Miten lapseeni suhtaudutaan, jos tulee riehumiskohtaus, iso itku, painajainen, pikkuvahinko? Tai ei tule uni? Ja jos meillä on yökyläilijä vieraana: miten sovitan hänet meidän perheen tapoihin tai meidän perheen hänen tapoihinsa?

Ällistyttävästi jokaisella perheellä on ”ihan tavalliset iltahommat”. Jollakulla se tarkoittaa eksoottista kyllä iltapuuroa, kylpyä ja ilta-DVD:ta. Meillä puolestaan mitä nyt jääkaapissa sattuu sinä iltana olemaan, pikkupesaisut ellei täivaroitusta ole annettu ja iltakirja. I h a n  e r i   j u t t u.

Yökyläillessään lapsi huomaa: Meidän tapamme ei olekaan ainoa tapa. Kaikilla ei olekaan isin keittämää aamupuuroa hellalla muhimassa, vaan lapset pöllivät kaapista suklaakeksejä vanhempien vielä torkkuessa. Vanhemman vatsan pohjaa kouraisee, kun lapsi kysyy, saisiko muuttaa edes pariksi kuukaudeksi ystäväperheeseen, kun siellä on vaan niin siistiä.

Isäntäperhekin voi katsoa itseään toisin silmin yökyläläisen vierailun aikana. Jotakin omista tavoistaan näkee tarkemmin, kun sen aiheuttama ällistys näkyy vieraan kasvoilta. Onko tämä nyt rentoa vai vastuutonta? Jämäkkää vai natsia? Olemisen tapamme tuntuu korostuvan, olevan paljaammin näkyvissä, kun ulkopuolinen katsoo sitä keskeltämme. Mitä lapsi kertoo meistä palatessaan kotiin?

Silloin alkaakin yökyläilyn kiinnostavin vaihe: miten suhtaudun siihen, mikä on minulle vierasta? Tunnenko tarvetta puolustaa omia tapojani vai voinko nähdä ne vain yhtenä vaihtoehtona? Kiinnostunko uudesta, itselle vielä tuntemattomasta? Tai kiinnostunko aiempaa enemmän omasta tavastani – yhtä eksoottisesta?

Ja edelleen: Miten suhtaudun yökyläilijän tarpeisiin? Onko minun helpompi ohjata, rauhoittaa, lohduttaa vierasta lasta vai omaani? Mikä kaikki aikuisuudessani muuttuu, kun luon suhdetta lapseni ystävään – olenko ankarampi, kärsivällisempi, luovempi, rajoittavampi…? Onko vieras lapsi vaivoinani vai olenko kiitollinen siitä, että minut on katsottu kyllin luotettavaksi yöhoivaajaksi?

Kotimaamme rajat ylittävät tänäänkin yökyläilijät, jotka eivät voi enää nukkua omissa kodeissaan. Lakanoita ei ole, ei ehkä reppuakaan, mutta painajaisia riittää. Nyt mitataan lapsuuden yökyläilyjemme oppi. Millaisiin varavuoteisiin toivoisimme tulevamme peitellyiksi, jos painajainen vyöryy vuorollaan omiin koteihimme? Koska sanoisimme: Jää meidän iloksemme. Et ole enää vieras.