keskiviikko 27. elokuuta 2014

Lasten lahjat ja vanhempien lahjat


Esikoinen esittää hartaan tuliaistoiveen: Lelusarjan kuutoskauden paketti. Pliidepliide! Äiti itse suosii esteettisiä puuleluja ja tehtäväkirjoja mutta suostuu. On vähän synnintunnossa kait, kun kehtaa lähteä matkalle kahdestaan lapsen isän kanssa. Viisaat vanhemmat päättävät hankkia tuliaiset heti alta pois, matkan varsinaista tarkoitusta pilaamasta.

Kohdemaassa kukaan ei ole kuullut kyseisestä lelusarjasta. Eurooppalaisen korkeakulttuurin kehdon lelukaupoissa on lähinnä kauniita ja kehittäviä puuleluja. Vanhempien katseet kohtaavat. Paniikki heijastuu molempien silmistä. Esikoinen ei tule ilahtumaan.

Myyjä on ystävällinen mutta ymmällään. Äiti kuvailee itsepintaisesti lelusarjan ideaa ja ulkonäköä, kunnes myyjättären kohteliaasti peitelty inho saa äidin tajuamaan oman säälittävyytensä. Miksi kukaan vanhempi antaisi lapsensa leikkiä kahden sentin mittaisilla, erilaisia jätteitä esittävillä kumileluilla? Miksi kerätä koko sarja? Miksi haaveilla erikoisharvinaisuudesta, sotketusta rotasta?

Häpeän rajamailla häälyvä äiti muistaa esikoisen odotuksen viimeisen, ihanan joutilaan kuukauden. Mammajoogaa, 52-senttisten potkupukujen hypistelyä ja puulelujen ihastelua.. . Vauvalle valittiin käsityön, estetiikan ja kehittävyyden harmoninen liitto: puinen mobile. Lintu, kettu, kissa ja apina leijuivat lumoavasti vauvan ensikehdon päällä. Äiti kyyneltyi ylitsevuotavasta rakkauden ja kiitollisuuden tunteesta aina mobilea hipaistessaan.

Vauva tosin rakasti hoitopöydän yllä kieppuvaa, kammottavan räikeää ja epävireistä pellemobilea. Serkkupojalta anteeksipyytävän katseen kanssa peritty hirvitys kirvoitti vauvasta hartaasti odotetun ensimmäisen kikatuksen. Äiti seisoi hiljaa vieressä. Hivenen kateellisena halvoilla keinoilla huomiota hakeville – ja siinä onnistuville – pelleille. Puumobile liikkui hiljalleen makuuhuoneessa.

Lapsen isä pelastaa äidin myyntitiskin äärestä ärtyneellä puhinallaan. Hänen haaveensa eivät ole murtuneet, hän vain nostaa huvittuneena hattua näin typerällä idealla menestyvälle yritykselle. Tuliainen päätetään hankkia Suomesta.

Lapsilta kielletyn reissun päätteeksi vanhemmat poistuvat hyvin varustellusta tavaratalosta, matkalaukussaan himoittu tuliainen: oksentava ankan haamu.

Systeemi on nujertanut äidin.

torstai 21. elokuuta 2014

Elämän päivät on elettävä järjestyksessä

Elämän suurimpia epäreiluuksia on ajan kulun yksisuuntaisuus.

Elämän päivät on elettävä järjestyksessä: eilen vain yhdellä, koska tänään on tanssitunti, ja siksi huomenna on kipeät lihakset.

Kyllä kai luonnonlaeissakin jotain tulkinnanvaraa pitäisi olla. En vaatisi kääntämään ajan suuntaa päinvastaiseksi tai mankuisi yhä uudestaan sitä mahtavaa päivää viime joulukuussa. En päivääkään vaihtaisi pois, mutta järjestyksen tahtoisin päättää itse.

Miehen kanssa riidellessä siirtyisin päivän päähän, jo sovintoon. Tai ottaisin takapakkia tutustumisen hetkeen: tosiaan… nämä samat jututhan nauratti mua silloin…

Surun murtamana eläisin säästössä olevan päivän menetetyn kanssa. Jonkun tavallisen päivän vaan, silloin hyvinkin ylihypättäväksi joutaneen. Taas muistaisin: Tuolla tavalla se aina rapsutti leukaansa lukiessaan. Ja oli aina myöhässä!

Pikkuvauvakuukausista vasta riittäisikin päiviä aikasukan varteen. Jakso on vanhemmalle joka tapauksessa päiväni murmelina. Paitsi ettei julman samanlaisina toistuvien päivien kartuttamalla suvereniteetilla ole merkitystä, koska lapsen aika on kulunut kaiken aikaa.

Mutta vauvaperheen kujanjuoksussa yksikin päivä nelivuotiaan äitinä olisi miniloma. Vähät jatkuvasta hoputtamisesta ja ainaisesta kolmeen kertaan kehottamisesta: eilen jo yhdellä ja tänään vielä tanssitunnilla!

Säästövauvapäiviä voisi sitten käyttää lapsen aloittaessa koulun (Mahtavaa, täähän suostuu pitämään kädestä julkisesti!) tai vauvakuumeen iskiessä (Ai niin. Olisko tää nyt tässä).

Lapsillani on vielä mukavaa joustoa ajanmääreissään.
– Äiti, koska on eilen?
– Se oli se päivä, joka oli ennen tätä päivää.
– Ai. Mitä me tehdään eilisen huomenna?
– Niin. Noh. Ainakin istutaan tässä juttelemassa ajankulusta.

Minunkin kannattaisi kurkistaa elokuiseen päivään vuonna 2024, jolloin perheessämme on kolme teini-ikäistä lasta. Saattaisin olla helpottunut saadessani elää tämän eilisen huomisen.

torstai 14. elokuuta 2014

Helleaalto ja parinvalinta

Helleaalto paljastaa vakavan puutteen taannoisessa parinvalintaprosessissani.

Tulin kyllä ajatelleeksi puolisoiden (jos ei) yhteisiä (niin ainakin vaivan kanssa siedettyjä tai innolla vastaan väitettyjä) moraalisia, esteettisiä ja musiikillisia näkemyksiä – ja jopa niin kutsuttua rakkautta, mutta turhaan, kaikki turhaan, koska eeppinen epäsuhta ravistelee suhdettamme: käsityksemme siedettävistä nukkumaolosuhteista ovat radikaalissa ristiriidassa.

Minulle hyvät unet takaa meluttomuus ja jos saa vielä toisen valita, niin pimeys. Mutta miehelleni viileys pyhittää kaikki keinot. Normikesäyönä on tarpeen pitää ikkunoita auki kadulle, josta leijuu snagarin kotoisa tuoksu. Uneen tuudittavat niin rekkojen räime kuin viimeisintä kriisiään vähemmän rakentavasti käsittelevät baareista palaajat. Helteen saapuessa makuuhuoneemme muuttuu äänimaailmaltaan sairaalan tehohoitoyksiköksi. Valtava muovinen kone puhaltaa äänekkäästi öristen ainakin teoriassa viileämpää ilmaa asuntoomme, silloin kuin ei vienosti piippaa ties minkä virheen ilmoittaakseen tai lirauta varoittamatta lauhdevesiä matolle.

Lukuisat kiukkuiset yösihinät (Nyt toi helkkarin kone sammutetaan! Hullu, täällä on 26 astetta lämmintä!) eivät ole ratkaisseet asteet vai desibelit -riitaamme. Miehelleni kone on elämän ylläpitäjä, siedettävien (korkeintaan +20 astetta) nukkumaolojen takaaja. Minä vedän kuppikuulosuojaimia korville ja unelmoin kostonhaluisesti uudesta parinvalinnasta. Tuulettajat, älkää vaivautuko!

Lapset osaavat ottaa tämänkin eloonjäämiskiistan rennosti. Palasimme loman päättyessä pikku kaupunkipätsiimme asuttuamme viikon järvessä. Kuuma ja tunkkainen ilma löi vastaan jo ovella. Miehen katse hapuili kohti pelastuskonetta, minä purin huultani. Vain kynnys erotti meidät tutusta kamppailustamme.

Mutta tyttäremmepä ilahtui.
Äiti! Isä! Meillä on Rion yö! Voimme pitää kotikarnevaalit! 

Puolessa tunnissa olimme sonnustautuneet turbaaneihin, koruihin ja vähiin, värikkäisiin vaatteisiin. Asunnon kuumalla puolella tanssittiin, viileää – ja meluisaa – huonetta käytettiin virkistäytymispisteenä. Maljat kohotettiin, samba soi. Kyllä tällä seuraaviin sateisiin asti pärjää.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Kesä-äiti

Meidän perheessämme on tämänkin suven sulostuttajana ollut Kesä-äiti, tuo monille tuttu Arki-äidin sukulaislaji. Arki-äidin ja Kesä-äidin erottaminen toisistaan on huomattavan helppoa, mutta kerrataan kuitenkin pääkohdat.

Arki-äidin ääntely on kimeää äläälälää tai terävähkö, lopussa nouseva ei.

Kesä-äidin ääntely on autuaista huokauksista ja hyväksyvistä myhäilyistä koostuvaa orgaanista äänimattoa.

Kesä-äiti ei touhota kaiken aikaa paikkoja järjestellen. Mitä nyt yhtä kaappia aloittelee perkaamaan mutta sitten lähdetään mökille, jossa kärpäsen raadot ikkunalaudoilla luovat pesään pittoreskin säväyksen.

Kesä-äiti viihtyy mainiosti lasten kanssa mökillä urospuolisen parittelukumppaninsa puuhaillessa kaupungissa jotakin nimeltä työ. Työ? Kesä-äiti ei muista, Kesä-äiti ei ymmärrä, tralalalaa.

Kesä-äiti ei pese pyykkiä. Puhdas, kerran käytetty, kaksi päivää käytetty, mökkipuhdas. Koskee kalsareita. Muita vaatteita saatetaan harkita iltapäivän mittaan – mutta ei. Kesä-äiti ei pese lapsia, järvi pesee.

Kesä-äiti ei laita ruokaa vaan kaapii kokoon jotakin, koska ei jaksa lähteä kauppaan tänäänkään.

Kesä-äiti lihoo aina. Joka tapauksessa. Katso edellinen kohta. Siksi hän ei sure huomatessaan iltasella laiturijoogan jääneen taas väliin.

Kesä-äiti ei huolittele, kun ei ole peiliäkään. Ihan itseään vartenhan sitä arkenakin nyppii, rasvaa, suihkii ja värjää.

Kesä-äiti on lapsista ihana. Äiti, saadaanhan me pitää se jooko, jooko? 

Ethän sinäkään ota Kesä-äitiä vain loman ajaksi? Hyvällä hoidolla se pysyy hengissä yli arkisen talven.