maanantai 29. joulukuuta 2014

Uusi vuosi 2015

Vuodenkierron suosikkiperinteeni on tinan valaminen. Olomuodon muutoksien taika. Kunnioittava varovaisuus sulan metallin äärellä. Sihahdus, kun tina saa uuden muotonsa. Lapsen harras usko tulevaisuuden ennustettavuuteen.

Samalla hartaudella, varovaisuudella, toiveikkuudella me valamme lastamme. Seuraamme olomuodon muutoksia vauvasta koululaiseksi (nyt jo!), koululaisesta teiniksi (mihin tämä aika oikein menee?) ja lopulta aikuiseksi lapseksemme.

Lapsestakin heittyy seinään varjo, jossa näemme ihan selvästi hänen tulevaisuutensa. Kynttilänliekkinä lepattavat pelkomme ja haaveemme – mitä jos, kunpa vain, toivottavasti ei ainakaan.

Aikuinen voi erotella muiden ihmisten itseensä kohdistamat haaveet selkeästi omistaan. Minä en todennäköisesti muutu urheilulliseksi tänäkään vuonna, vaikka mieheni sitä toivoisikin. Kestäköön pettymyksensä, haaveilkoon jatkossakin. Mutta lapsi luulee, että hänen tulee olla juuri sitä, mitä ennustamme hänestä tulevan. Me luomme hänelle merkitykset teoillamme ja puheillamme.

Siksi perheessämme sulatetaan joka vuosi samat tinat. Eläköön määrittelemättömyys! Eläköön vanhempien höpöt haaveet, eivät ne viime vuonnakaan toteutuneet.

Joka vuosi rahaa luvannutta tinasilppua jää nostamatta ämpärin pohjalta ja osa tarttuu pysyvästi kauhaan. Tina pienenee vuosi vuodelta, eikä sitä lopulta ole jäljellä sulatettavaksi. Ennustamisen aika on ohi. Kynttilät sammutetaan. Lapsi astuu aikuisten päiviensä valoon. Varjo lankeaa nyt maahan: ennustuksemme, pelkomme ja mielikuvamme, joita lapsemme mukanaan kantaa.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Kiltit lapset ja tuhmat lapset


En tietenkään ole niin julma, että käyttäisin valta-asemaani uhkailemalla torailevia lapsia joululahjojen menetyksellä. Teen tempun ovelammin, kerron menneiden aikojen jouluista. Tekniikka on monille tuttu lapsuuden ruokapöydästä, johon kutsuttiin tarvittaessa mielikuva Afrikan nälkää näkevistä lapsista kiitollista ruokahalua herättelemään.

Niinpä, selviteltyäni lasteni kanssa jälleen yhden Kuka pamautti ketä millä ja miksi ihmeessä -kiistan, virittelen joulukoristeiden kirjomassa pesässämme stressaantuneen mieleni viimeisillä voimilla mukavan tarinointihetken.

– Kuulkaas lapset, ennen vanhaan jouluna tuli koko perheelle vain yksi lahja. Eikä edes yhteinen vaan oli vain jonkun vuoro.

Epäuskoinen kauhu valtaa pesueen.

– Mutta! Jos on monta lasta, niin ehtii kasvaa aikuiseksi ennen kuin on oma vuoro!
–Itkikö ne kaikki muut ihan kamalasti?
– Saiko sen lahjan kiltein lapsi?

En tiedä millä perusteella lahja jaettiin, mutta toki esikoisen kiltein lapsi -ideologiaan olisi houkutteleva tarttua. Olen kuitenkin rehti ja ohjaan keskustelun muihin perinteisiin:

– Ja jos oli tuhma, sai lahjaksi vain risuja! Epäusko vaihtuu hilpeään sekasortoon.
– Risuja! Mitä niillä tekee?
– Risupartaaa, risupartaaaa..
– Onko se risa?

Tarinan opetus ei nyt oikein pure. Välineellisen väkivallan historia olisi pitänyt käydä ensin läpi. Pahus. Terävöitän viestiäni:

– Ei kun se risu oli niin kuin rangaistuslahja, jos oli ollut tuhma.

Pesue hiljenee. Joka lapsi vaipuu huolestuneisiin mietteisiin. Millaisella asteikoilla Joulupukki mittaa tuhmuutta? Onko se ikävakioitu? Miten arvioidaan mahdolliset neurokognitiiviset erityisvaikeudet? Entä kasvuolosuhteiden vaikutus: vanhempien esimerkki, aikuisilta saatu ohjaus ja kannustus kiltteyden opetteluun? Miten kulttuuriperimä huomioidaan? Onko lieventäviä asianhaaroja, kuten mustasukkaisuus, intohimo, yllytys, hätävarjelun liioittelu? Esikoinen nousee sohvalta ensin, muina miehinä, mennäkseen hieman siistimään huonettaan. Kaikenlaista tässä on ehtinyt lattioille kasaantua, vaan hetkessäpä nämä käskemättä kerää… Nuorin pitää pitkän ja touhukkaan selostuksen äidin ihanuudesta, samalla kun esittelee suloisimmat tanssiaskeleensa ja kauneimmat hymynsä.

Kiitos lahjoistanne rakkaat esikoinen ja nuorin! Nyt saa äiti tuntea olevansa (paitsi aivan ihana, myös) pätevä kasvattaja, jonka lapset ovat omaksuneet perheen kaikin puolin kunnialliset ja oikeat arvot. Mutta pahuksen keskimmäinen. Eikös se mene ihan kierroksille. Mölisee ja hilluu, tekohymy naamalla, itsekään tietämättä, mistä tämä levottomuus taas iski.

Voi kiltti kultainen keskimmäinen: se iski äidin suusta. Taitava syyllistämisen risu, johon jokainen lapseni reagoi omalla tavallaan. Jos minulla ei olisi sinua, en ehkä koskaan huomaisi julmuuttani, jolla ohjailen lapsiani omahyväisesti myhäillen. Sinä pidät minutkin hereillä, valppaana omasta ovelasta tuhmuudestani. Kiitos lahjastasi, keskimmäinen.

torstai 11. joulukuuta 2014

Onko Turku auki kesällä?


Aikuisena unohtaa, miten paljon lapsella on oppimista. Kaikki, mikä on, on ensin vain tässä. ”Sänky” on lapsen oma sänky. Lapsi hämmästyy huomatessaan, että naapurin Ellallakin on sänky.

Ymmärrys koostuu murusista. Mieleen vasta hahmottuvista kartoista, joissa mittakaava vaihtelee holtittomasti, eikä valtaosaa mantereista ole edes löydetty. Atlantin yli kulkee hatara riipusilta. Mutta tarve ymmärtää on niin suuri, että lapsi tekee kaiken aikaa johtopäätöksiä, etsii yläkäsitteitä ja yhteyksiä. Suostuu oppimaan ja löytämään.

Lapselle valideja tiedon lähteitä ovat niin isoveli kuin Aku Ankkakin. Hän päättelee totuuden kuvien pohjalta, koska ei vielä osaa lukea kuvatekstiä, joka kääntäisi viestin päälaelleen. Hän ei vielä tunne poikkeamia tai sovella: yhden jälkeen tulee aina kaksi.

Näin aikuisen näkökulmasta lapsuus on pysyvää hölmistymisen tilaa.

Miten Pikku Kakkonen voi näkyä myös Mummon telkkarista? Miten joku viisivuotias voi osata japania? Siis koti ei tarkoitakaan meidän kotia vaan muillakin on oma koti? Siis joku asuu Turussa, eikä vain matkaile siellä? Mutta: onko Turku auki kesällä? Aikuisena unohtaa, miten paljon itsellä on oppimista. Kaikki, mikä on minulle normaalia, on normaalia. Aikuinen hämmästyy huomatessaan, että täysin erilainen naapurin Ellakin on mielestään normaali.

Me aikuisetkin puolustamme liikuttavan itsepäisesti meille merkittäviä auktoriteetteja tai tiedämme fiilispohjalta, miten homma kulkee. Hauskaa, paitsi kun käytämme tietoamme perustellaksemme, kuka on epänormaali. Ihan sairas. Kasvattaa tai kasvaa väärin. Tekee anteeksiantamattomasti.

Lapset prosessoivat uutta tietoa leikkimällä. Aikuisille sen vastine on keskustelu, kunnioittava kiinnostus niitä nitiseviä siltoja kohtaan, jotka naapurin mieli on rakentanut löytämiensä mantereiden välille. Silloin mekin suostumme lapsuuden pysyvään hölmistymisen tilaan: ymmärtämään, ettemme vieläkään osaa lukea kaikkia kuvatekstejä.

lauantai 6. joulukuuta 2014

Itsenäisyyspäivä


Hitto kun pelottaa. Neljävuotias syöksyy alas katua, joka päättyy liikennevaloristeykseen. Toinen neljävuotias kulkee käsipuolessa ja höpöttää jouluvaloista. Tai jostain, en kuule, koska korvanikin ovat keskittyneet vauhdilla etääntyvään toppapuvun selkämykseen.

Syöksyjä pysähtyy vihreisiin valoihin ja kääntää menemisen meiningistä hehkuvan koko itsensä minua kohti. – Äiti, mä pysähdyin! Voit luottaa minuun!

Niinhän minä voin. Olen aina voinut. Hän on aina pysähtynyt siihen, mihin on sovittu. Hän on suostunut harjoittelemaan taitojaan minun uskallukseni asettamissa raameissa: ensin kotipihan pikkumäkeä edestakas juosten, sitten pätkittäin tutulla kadulla edelläni kävellen, lopulta liikennevaloissa kädet vapaana kulkien.

Hän on halunnut käyttää taitojaan, vaikka tietää minun pelkäävän hänen puolestaan. Hän on luottanut itseensä, antanut mennä. Ja hän on halunnut näyttää taitojaan: vaatinut minua huomaamaan, miten taitavaksi hän on jo oppinut. Toinen neljävuotiaani olisi aivan yhtä luotettava, mutta hänkin tietää minun pelkäävän. Ja juuri siksi hän on kulkenut käsi kädessäni, mukavia rupatellen. Ettei äiti pelkäisi yksin. Ettei äidin tarvitse huolestua. Välillä hän jopa komentaa puolestani!

Käsikädessä kulkija on huomannut ristiriitaisen viestini. Miksi annan lapsen juosta kadulla, jos samalla olen hänestä niin huolissani, etten kuule jouluvalojutustelua? Onko tilanne siis turvallinen vai ei? Jos ei ole, miksi en pidä molempia lapsia kädestä? Jos on, miksi en sitten juttele jouluvaloista?

Tälle neljävuotiaalleni minun on näytettävä oma taitoni: Oman pelkoni kantaminen. Rohkaistava häntä maailman tutkimiseen äidin pelkojen kannattelun sijaan. Mene vain, tiedän että voin luottaa sinuun.

Ja kun oma pelkoni käy hetkellisesti sietämättömäksi, kajahtaa etääntyvien toppapukujen takaa karjaisuni:

– Näytä taitosi!

En ole varma, keille kaikille se on tarkoitettu.