maanantai 29. joulukuuta 2014

Uusi vuosi 2015

Vuodenkierron suosikkiperinteeni on tinan valaminen. Olomuodon muutoksien taika. Kunnioittava varovaisuus sulan metallin äärellä. Sihahdus, kun tina saa uuden muotonsa. Lapsen harras usko tulevaisuuden ennustettavuuteen.

Samalla hartaudella, varovaisuudella, toiveikkuudella me valamme lastamme. Seuraamme olomuodon muutoksia vauvasta koululaiseksi (nyt jo!), koululaisesta teiniksi (mihin tämä aika oikein menee?) ja lopulta aikuiseksi lapseksemme.

Lapsestakin heittyy seinään varjo, jossa näemme ihan selvästi hänen tulevaisuutensa. Kynttilänliekkinä lepattavat pelkomme ja haaveemme – mitä jos, kunpa vain, toivottavasti ei ainakaan.

Aikuinen voi erotella muiden ihmisten itseensä kohdistamat haaveet selkeästi omistaan. Minä en todennäköisesti muutu urheilulliseksi tänäkään vuonna, vaikka mieheni sitä toivoisikin. Kestäköön pettymyksensä, haaveilkoon jatkossakin. Mutta lapsi luulee, että hänen tulee olla juuri sitä, mitä ennustamme hänestä tulevan. Me luomme hänelle merkitykset teoillamme ja puheillamme.

Siksi perheessämme sulatetaan joka vuosi samat tinat. Eläköön määrittelemättömyys! Eläköön vanhempien höpöt haaveet, eivät ne viime vuonnakaan toteutuneet.

Joka vuosi rahaa luvannutta tinasilppua jää nostamatta ämpärin pohjalta ja osa tarttuu pysyvästi kauhaan. Tina pienenee vuosi vuodelta, eikä sitä lopulta ole jäljellä sulatettavaksi. Ennustamisen aika on ohi. Kynttilät sammutetaan. Lapsi astuu aikuisten päiviensä valoon. Varjo lankeaa nyt maahan: ennustuksemme, pelkomme ja mielikuvamme, joita lapsemme mukanaan kantaa.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Kiltit lapset ja tuhmat lapset


En tietenkään ole niin julma, että käyttäisin valta-asemaani uhkailemalla torailevia lapsia joululahjojen menetyksellä. Teen tempun ovelammin, kerron menneiden aikojen jouluista. Tekniikka on monille tuttu lapsuuden ruokapöydästä, johon kutsuttiin tarvittaessa mielikuva Afrikan nälkää näkevistä lapsista kiitollista ruokahalua herättelemään.

Niinpä, selviteltyäni lasteni kanssa jälleen yhden Kuka pamautti ketä millä ja miksi ihmeessä -kiistan, virittelen joulukoristeiden kirjomassa pesässämme stressaantuneen mieleni viimeisillä voimilla mukavan tarinointihetken.

– Kuulkaas lapset, ennen vanhaan jouluna tuli koko perheelle vain yksi lahja. Eikä edes yhteinen vaan oli vain jonkun vuoro.

Epäuskoinen kauhu valtaa pesueen.

– Mutta! Jos on monta lasta, niin ehtii kasvaa aikuiseksi ennen kuin on oma vuoro!
–Itkikö ne kaikki muut ihan kamalasti?
– Saiko sen lahjan kiltein lapsi?

En tiedä millä perusteella lahja jaettiin, mutta toki esikoisen kiltein lapsi -ideologiaan olisi houkutteleva tarttua. Olen kuitenkin rehti ja ohjaan keskustelun muihin perinteisiin:

– Ja jos oli tuhma, sai lahjaksi vain risuja! Epäusko vaihtuu hilpeään sekasortoon.
– Risuja! Mitä niillä tekee?
– Risupartaaa, risupartaaaa..
– Onko se risa?

Tarinan opetus ei nyt oikein pure. Välineellisen väkivallan historia olisi pitänyt käydä ensin läpi. Pahus. Terävöitän viestiäni:

– Ei kun se risu oli niin kuin rangaistuslahja, jos oli ollut tuhma.

Pesue hiljenee. Joka lapsi vaipuu huolestuneisiin mietteisiin. Millaisella asteikoilla Joulupukki mittaa tuhmuutta? Onko se ikävakioitu? Miten arvioidaan mahdolliset neurokognitiiviset erityisvaikeudet? Entä kasvuolosuhteiden vaikutus: vanhempien esimerkki, aikuisilta saatu ohjaus ja kannustus kiltteyden opetteluun? Miten kulttuuriperimä huomioidaan? Onko lieventäviä asianhaaroja, kuten mustasukkaisuus, intohimo, yllytys, hätävarjelun liioittelu? Esikoinen nousee sohvalta ensin, muina miehinä, mennäkseen hieman siistimään huonettaan. Kaikenlaista tässä on ehtinyt lattioille kasaantua, vaan hetkessäpä nämä käskemättä kerää… Nuorin pitää pitkän ja touhukkaan selostuksen äidin ihanuudesta, samalla kun esittelee suloisimmat tanssiaskeleensa ja kauneimmat hymynsä.

Kiitos lahjoistanne rakkaat esikoinen ja nuorin! Nyt saa äiti tuntea olevansa (paitsi aivan ihana, myös) pätevä kasvattaja, jonka lapset ovat omaksuneet perheen kaikin puolin kunnialliset ja oikeat arvot. Mutta pahuksen keskimmäinen. Eikös se mene ihan kierroksille. Mölisee ja hilluu, tekohymy naamalla, itsekään tietämättä, mistä tämä levottomuus taas iski.

Voi kiltti kultainen keskimmäinen: se iski äidin suusta. Taitava syyllistämisen risu, johon jokainen lapseni reagoi omalla tavallaan. Jos minulla ei olisi sinua, en ehkä koskaan huomaisi julmuuttani, jolla ohjailen lapsiani omahyväisesti myhäillen. Sinä pidät minutkin hereillä, valppaana omasta ovelasta tuhmuudestani. Kiitos lahjastasi, keskimmäinen.

torstai 11. joulukuuta 2014

Onko Turku auki kesällä?


Aikuisena unohtaa, miten paljon lapsella on oppimista. Kaikki, mikä on, on ensin vain tässä. ”Sänky” on lapsen oma sänky. Lapsi hämmästyy huomatessaan, että naapurin Ellallakin on sänky.

Ymmärrys koostuu murusista. Mieleen vasta hahmottuvista kartoista, joissa mittakaava vaihtelee holtittomasti, eikä valtaosaa mantereista ole edes löydetty. Atlantin yli kulkee hatara riipusilta. Mutta tarve ymmärtää on niin suuri, että lapsi tekee kaiken aikaa johtopäätöksiä, etsii yläkäsitteitä ja yhteyksiä. Suostuu oppimaan ja löytämään.

Lapselle valideja tiedon lähteitä ovat niin isoveli kuin Aku Ankkakin. Hän päättelee totuuden kuvien pohjalta, koska ei vielä osaa lukea kuvatekstiä, joka kääntäisi viestin päälaelleen. Hän ei vielä tunne poikkeamia tai sovella: yhden jälkeen tulee aina kaksi.

Näin aikuisen näkökulmasta lapsuus on pysyvää hölmistymisen tilaa.

Miten Pikku Kakkonen voi näkyä myös Mummon telkkarista? Miten joku viisivuotias voi osata japania? Siis koti ei tarkoitakaan meidän kotia vaan muillakin on oma koti? Siis joku asuu Turussa, eikä vain matkaile siellä? Mutta: onko Turku auki kesällä? Aikuisena unohtaa, miten paljon itsellä on oppimista. Kaikki, mikä on minulle normaalia, on normaalia. Aikuinen hämmästyy huomatessaan, että täysin erilainen naapurin Ellakin on mielestään normaali.

Me aikuisetkin puolustamme liikuttavan itsepäisesti meille merkittäviä auktoriteetteja tai tiedämme fiilispohjalta, miten homma kulkee. Hauskaa, paitsi kun käytämme tietoamme perustellaksemme, kuka on epänormaali. Ihan sairas. Kasvattaa tai kasvaa väärin. Tekee anteeksiantamattomasti.

Lapset prosessoivat uutta tietoa leikkimällä. Aikuisille sen vastine on keskustelu, kunnioittava kiinnostus niitä nitiseviä siltoja kohtaan, jotka naapurin mieli on rakentanut löytämiensä mantereiden välille. Silloin mekin suostumme lapsuuden pysyvään hölmistymisen tilaan: ymmärtämään, ettemme vieläkään osaa lukea kaikkia kuvatekstejä.

lauantai 6. joulukuuta 2014

Itsenäisyyspäivä


Hitto kun pelottaa. Neljävuotias syöksyy alas katua, joka päättyy liikennevaloristeykseen. Toinen neljävuotias kulkee käsipuolessa ja höpöttää jouluvaloista. Tai jostain, en kuule, koska korvanikin ovat keskittyneet vauhdilla etääntyvään toppapuvun selkämykseen.

Syöksyjä pysähtyy vihreisiin valoihin ja kääntää menemisen meiningistä hehkuvan koko itsensä minua kohti. – Äiti, mä pysähdyin! Voit luottaa minuun!

Niinhän minä voin. Olen aina voinut. Hän on aina pysähtynyt siihen, mihin on sovittu. Hän on suostunut harjoittelemaan taitojaan minun uskallukseni asettamissa raameissa: ensin kotipihan pikkumäkeä edestakas juosten, sitten pätkittäin tutulla kadulla edelläni kävellen, lopulta liikennevaloissa kädet vapaana kulkien.

Hän on halunnut käyttää taitojaan, vaikka tietää minun pelkäävän hänen puolestaan. Hän on luottanut itseensä, antanut mennä. Ja hän on halunnut näyttää taitojaan: vaatinut minua huomaamaan, miten taitavaksi hän on jo oppinut. Toinen neljävuotiaani olisi aivan yhtä luotettava, mutta hänkin tietää minun pelkäävän. Ja juuri siksi hän on kulkenut käsi kädessäni, mukavia rupatellen. Ettei äiti pelkäisi yksin. Ettei äidin tarvitse huolestua. Välillä hän jopa komentaa puolestani!

Käsikädessä kulkija on huomannut ristiriitaisen viestini. Miksi annan lapsen juosta kadulla, jos samalla olen hänestä niin huolissani, etten kuule jouluvalojutustelua? Onko tilanne siis turvallinen vai ei? Jos ei ole, miksi en pidä molempia lapsia kädestä? Jos on, miksi en sitten juttele jouluvaloista?

Tälle neljävuotiaalleni minun on näytettävä oma taitoni: Oman pelkoni kantaminen. Rohkaistava häntä maailman tutkimiseen äidin pelkojen kannattelun sijaan. Mene vain, tiedän että voin luottaa sinuun.

Ja kun oma pelkoni käy hetkellisesti sietämättömäksi, kajahtaa etääntyvien toppapukujen takaa karjaisuni:

– Näytä taitosi!

En ole varma, keille kaikille se on tarkoitettu.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Lelumuseossa


Museon vitriineissä on leluja vuosikymmenten takaa. Miten hurmaavia nukkeja! Hakka! Samanlainen palikkatesti kuin meillä kotona! Ja oikea leikkimökki!

Lapset innostuvat heti. Rakentavat liskon linnoituksen, valmistavat ”kertakaikkisen hurmaavan päivällisen” siroilla astiastoilla, kutsuvat vanhemmat syömään ja piileskelemään. Viihdymme paikan idyllisessä ilmapiirissä loputtomiin. Juuri tällaisia kuuluu lasten leikkien olla.

Kodin eteismatolla odottaakin sitten nykyhetki: joulun lelukatalogi. Tyttären teekutsufiilis haihtuu hetkessä. Monsterhaij!! Äiti, mä toivon näitä!

Minä en toivo. Mutta mikä niissä tarkkaan ottaen minua vaivaa?

Ainakin se asenne. Minihameisia goottimaisia ystävyksiä, jotka opiskelevat jonkinlaisessa hirviöiden toisen asteen oppilaitoksessa. Onhan se nyt väärin! Koska… koska opiskella voi vaikkei ole gootti? Koska voi olla ystäviä vaikkei opiskele? Koska ei kaikki opiskelijat ole hirviöitä…? Äh. Onko ne edes gootteja? Ja mikäs siinä taas olikaan ideana? No, ainakin se älytön turhuus. Lupauksia tihkuva muovihahmo, joka latautuu vain hetkeksi merkityksellä, mutta on lähes ikuisesti olemassa. Aivan toisin kuin ne museokaupoista aina ostamani hurmaavat tavarat: Mona Lisa jolle piirrellä suttuviiksiä, tärähtäneet jääkaappimagneetit ja tosi vitsikkäät pastillirasiat.

Hyvä on. Mutta pienelle lapselle se on eri juttu. He ovat niin vaikutukselle alttiita. Kun minä olin lapsi… Paisti etten muista omasta lapsuudestani niinkään leluilla leikkimisiä, vaan lelujen saamisia. Sen hetken, kun paketista tuli isän rakentama nuken kerrossänky. Niin hieno, niin toivottu, että ylpeän mairea hymy pyrkii vieläkin huulille. Isä teki sen minulle…! Mutta leikinkö sillä? En muista.

Leluista parhaiten muistan baletti-Barbien. Eskarin tytöt puhuivat Barbiesta haaveellisin äänenpainoin, pää kallellaan. Sillä on kääntyvät nilkat… Vaaleanpunainen asu…

Ilmeisesti olin jankannut asiasta kotona pitkäänkin, koska sain joululahjaksi tuon Barbien, elämäni ensimmäisen. Se oli yllättävän hieno, etenkin kun en ollut tiennyt mitä odottaa. Vaalea tukka, verkkosukkahousut, kaunis hymy. En muista, tiesinkö mitä baletti on. Ehkä jotain vaaleanpunaista?

Baletti-Barbie ei raivannut tietäni eskaripiireihin. Joulun jälkeen puhuttiin jo seuraavasta musthavesta. Kenistä en ollut vielä kuullutkaan.

Baletti-Barbieni putosi jollain päiväkotireissulla pulkasta, hukkui lumeen. Ehkä sen löysi joku, joka tiesi sen arvon. Mainittakoon vielä, ettei nykyinen baletti-intoiluni liity kyseiseen leluun millään tavalla. Ja minihameissa opiskelun osasin jo ennen Monster High -aikaa. Opiskelumotivaationi sen sijaan on kehittävien lapsuuden lelujeni ansiota.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Ulkona


Tulen kiitollisena tervehtimään päivää, jolloin lapseni osaavat ulkoilla keskenään. Päivähoito ja koulu huolehtivat tästäkin rastista arkisin, mutta lauantaiaamuna palvelu ei pelaa. Aamupalan viimeisten suupalojen lomassa käynnistyy minun ja miehen vaivihkainen hermopeli: kumpi lähtee lasten kanssa ulos?

Pihalla ja leikkipuistoissa värjöttely ei ole minun juttuni, mutta kun ei millään raaski pitää lapsia riehumassa koko päivää sisällä. Seinät ehkä kestäisivätkin mutta hermot eivät. Hyvällä säällä voi puistossa sentään tiirailla taivaalle ja olla hetken mietteissään, mutta marrassateiden mietteet ovat sitä lajia, jossa ei pitkään yksin viihdy. Juttuseuraakaan ei aina ole – tai juttutuulta.

Tihkusateinen puisto ei vain kutsu leikkimään. Hortoilen lapsien väliä, yhtä väsyneesti kannustaen, toiselle vauhtia lykkien. Kolmas on jo kadonnut puiston pimeimpään nurkkaan. Pitäisikö sitä nyt jaksaa huhuilla takaisin. Kai pitäisi.

Minun leikkipuistoni on kaupunki. Täynnä mahtavia museoita, taidenäyttelyitä, piipahduspaikkoja, muuten vain ratikalla ajeluja. Katsokaa miten hieno talo! Mikäs linja tästä kulkeekaan? Hei tämä näyttely on auki enää viikon! 

Joskus kieltäydyn puistorastista ja puolipakotan lapset raahautumaan omaan leikkipuistooni. Tihkusateen runollisuus ympäröi perhettämme kuin boheemi huntu. Tommi Toijan hahmojen rujo koskettavuus puhuttelee lapsia. Edvard Munchin tuska löytää yhtymäkohtansa neljävuotiaan tunnemaailmassa…

Kunnes keskimmäinen istahtaa taidemuseon lattialle ja kiteyttää sisarusryhmän tunnelmat:
– Me ollaan kyllä nyt tosi reippaasti jaksettu hortoilla sun perässä.

Lasten aidosti uupuneet ilmeet auttavat minua nielemään pettymykseni: kulturelli äiti ammentaa vaivojaan säästämättä sieluunne inspiraatiota ja te kutsutte sitä hortoiluksi…

Sillä jos he kasvattaisivat minua, kuulisin joka viikko pitkän puheenvuoron siitä, miten minulla on tietysti tylsää, jos vaan seison, vaikka paikka on täynnä kiinnostavaa tekemistä. Tule liukumaan! Anna vauhtia! Katso! Oma vikasi jos vain möllötät siinä! Ei tämä mikään seisomapuisto ole! Leiki!

maanantai 3. marraskuuta 2014

3G-draamaa


Kun kännykkäni oli kuukauden päivät kieltäytynyt käyttämästä sim-kortille tallennettuja tietoja, piipahdin alan liikkeeseen apua kyselemään. Jonotellessa ehdin nähdä kuvani heijastuvan myymälän säihkyvistä pinnoista. Nuhjuinen pipo, huulipunat sinnepäin, kaksi tuoretta kiloa persauksessa. Vain menetettyjen yhteystietojen kaipuu esti minua pakenemasta.

Jonotuksen jälkeen myymälä paljastui väärän väriseksi. Ihmeekseni myyjä ei silti tuhahdellut, moittinut, viitannut kyllästyneenä kintaalla. Katsoi vain intensiivisesti silmiin, puhui juuri minulle. Ei käyttänyt kirjainyhdistelmiä, jotka pelottaisivat viimeksi vuonna 2004 puhelimen ostanutta rouvaa. 

Myyjän puhuessa tajusin allekirjoittaneeni aikanaan ihan pätevän kuuloisen liittymäsopimuksen juurikaan vaihtoehtoja vertailematta. Mutta tuolloin sopiviksi mieltämäni ominaisuudet eivät kuitenkaan  lasten saannin, työkuvioiden vakiintumisen ja yleisen elämänkokemuksen lisäännyttyä enää houkutelleet.

Hipelöin tuttua, kymmenen vuotta vanhaa puhelintani. Olihan nykyiseni käytössä kulahtanut, auttamattoman hidas, kaiken aikaa latausta vaativa. Mutta kun sen kanssa pelaillessa ovat syntyneet lapset, sen muistissa ovat synnärikuvat ja onnitteluviestit. Ja se on niin mukavasti käteen sopivaa mallia…

Eikä kännyä voi pakottaa päivittämään itseään, se on mikä on. Voihan siihen appseja ostella, mutta päälle liimatun fiilis siitäkin jää. Ja kaiken aikaa markkinoille puskee uutta ja innovatiivista tai virtaviivaista ja kokemuksen hiomaa. Juuri minun arvoistani.

Myyjä katsoi luuriani merkitsevästi.

– Eikös tuossa mallissa ole tyyppivikana ennen viimeistä pistettä karkaavat viestit?
– No, harvoin kyllä… ja voihan sitä ottaa uusiksi hymiön kanssa.

Taustalla hohtivat älypuhelimien rivistöt, täynnä uuden alun mahdollisuuksia. Vaihdettavia kuoria. Kuvankäsittelyominaisuuksia.

Sovimme saman tien sekä minun että lapsen liittymän siirtyvän uuteen värimaailmaan. Sopuhintaan, alennuksella ensimmäinen vuosi. Katsellaan sitä jatkoa sitten.

Palasin kadulle päivitetyn naisen kohtalokkain askelin. Nyt oli isoa muukin kuin persus. Oli näyttöä. Oli laajoja ja nopeita yhteyksiä maailmalle. Kaikesta kyllä huomasi, että tässä kulkee nykyarvonsa tunteva nainen, ei mikään vaimonnahjuke.

Kuka lie kielinyt piipahduksestani, kun vartin päästä oikean värinen kauppa lähetti kaksi epätoivoista tekstiviestiä. Meillä on tärkeää asiaa liittymäsi siirrosta! SOITA, ja me soitamme sinulle!

Julman nautinnonhaluisena kuvittelin hätäpalaveria neukkarissa. Koulutetut liittymämyyjät sotkivat fläppitaulun epätoivoisilla strategiakaavioyritelmillään. Osastonjohtaja nojasi jähmettynein katsein vesiautomaattiin kumotessaan ketjussa kolmatta muovimukillista. Uusin tulokas vapisi nurkassa. Ei helkkari, se ole lähtenyt sen väripellen matkaan! Sillähän on isompi G! Ja vie vielä lapsenkin liittymän mukanaan!

Voitonriemuinen nauruni kaikui kadulla. En vastannut. Kärsiköön! Seuraavan päivänä sain vielä pahoittelevan tekstiviestin. Liekö joku kriisiasiantuntija neuvonut nöyristelemään. Viestissä operaattori otti vastuun siitä, ettei ollut kyennyt toimimaan toiveideni mukaan. Meillä oli vielä toivoa, vaihdon ehtisi vielä perua.

Uuden kännykän korskealla näytöllä viestin nöyryys vain korostui. Hah! Kyllä nämä lupaukset tiedetään. Hekumoin hylätyn operaattorin kärsimyksen syvenemisellä. Seuraavaksi ne soittaa ja lupaa laihduttaa.

Vaikka onhan siinä sekin mahdollisuus, etteivät ne enää soita, kun ei kerran anteeksipyyntökään kelpaa. Tai laittavat tekstarin, jossa ilmoitetaan heidän löytänen uuden, huomattavasti sitoutuneemman asiakkaan, jolla on huulipunat kohdillaan. Ja muuten: Missä hitossa mies viipyy? Päivällinenkin laittamatta.

torstai 16. lokakuuta 2014

Tutustuminen

Täydessä kahvilassa käy niin onnellisesti, että kun vihdoin ängette vanhemman seuralaisesi kanssa johonkin pöytään, niin siinä istuva ihminen haluaakin kovasti tutustua sinuun. Hän kertoo nimensä ja kyselee sinulta sitten hieman:

- Mikäs sun nimi on?
- Montako vuotta sä olet?
- Missä työpaikassa sä nyt olet?
- Mikä siellä on kaikkien kivointa?
- Onko pomo kiva vai ihan tylsä?
- Mikä on kivointa tekemistä kahvitauoilla?

Mumiset jotain vaivautunutta, otat pelastautumistarkoituksessa puheeksi juuri näkemäsi elokuvan. Innokas tutustuja saa aihetta lisäkysymyksille:

- Ai, onko se nyt in?
- Mikä oli siinä kivointa?

Kun saat kiemurreltua rehellisen vastauksen (en mä tiedä), intoutuu tutustuja arvioimaan ulkonäköäsi, persoonaasi ja yleisolemustasi vanhemmalle seuralaisellesi. Saat kuulla olevasi muun muassa suloinen, ujo ja aika reipas. Sinua verrataan estoitta tutustujan tuttavapiirin samanikäisiin ihmisiin.

Haluat paeta paikalta, joten nyit vanhemman seuralaisesi hihaa. Lisäarviota seuraa. Nyt olet ”kärsimätön”, ”aina menossa”, tai kuulut ryhmään ”joka ei kauaa jaksa, eikä vielä tarvikaan”. Seuralaisesikin intoutuu mukaan keskusteluun huokaillen ja silmiään pyöritellen; sinusta on paljon vaivaa, mutta äkkiähän nämä vuodet kuluvat, pitäisi siis jaksaa nauttia…

Kun lopulta poistutte, tutustuja kiittää juttutuokiosta. Seuralaisesi vastaa lämpimästi. Sinä et. Kadulla saat torut murjottamisesta ja epäsosiaalisesta käytöksestä, vaikka juuri sinun toiveestasi alun perin mentiin kyseiseen kahvilaan. Loppuvat nämä yhteiset kivat reissut, jos vielä nolaat seuralaisesi noin.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Sitä itseään

Pahoittelen aihevalintaani, mutta lapsiperheiden ehkä noloin ajanviettotapa on yleisissä vessoissa hengailu. Vaipan vaihdot ilmassa. Viime hetken potan etsimiset. Pöntöllä kannattelu pienennysrenkaan puuttuessa. Niskapaskat. Olkaa kiitollisia, jos ette tunnista termiä.

Kun mammakahvilan pöydässä rutiseva ja ähkivä vauva nostattaa sievän punan äidinkin poskille, me kaikki kupeista hörpätessämme lohduttelemme, että ihan luonnollisesta asiasta tässä on kysymys. Hyvä vaan, kun ei jää vatsaan kiertämään. Vasta kun lapsi oppii puhumaan, uhkaa häpeä laajeta koko kahvilaan.

Lapsi ilmoittaa tarpeesta raikuvalla äänellä, painetta aiheuttavat eritteet yksilöiden. Muu asiakaskunta ymmärtää pidätellä vielä tovin. Julkisella potallakin juttu luistaa, Aku Ankan perään kysellään, kiirettä ei pidetä. Äidin vaivihkaiset hoputusyritykset yksikoppisessa vessassa herättävät kummastusta. Ainahan on kehuttu, kun ehtii?

Entäs kun vanhemmalla on tarve julkisella paikalla? Ei pientä lasta voi oikein yksinkään jättää, mutta koppiin mukaan ottamisesta seuraa häpeämättömiä kysymyksiä, kommentteja ja kannustusta. Mikä hätä sulla on? Kiva nähdä sun pimppi pitkästä aikaa! Hyvä äiti, sä osaat itse pyyhkiä! Hetken saattaa kaduttaa, ettei sittenkin nolostellut koko kakkajuttua kuoliaaksi.

Mutta lasten kanssa eläessä on vain suostuttava kannustamaan, katsomaan ja kehumaan kakkaa, ainakin jos haluaa olla häpäisemättä lastaan. Aikuisen avoin nolostelu, hämmennyksen peittäminen ronskiuteen tai viiltävään vitsailuun, hajusta valittaminen tai näyttävä yökkäily ovat jo vauvalle selviä merkkejä: en kelpaa.

Sillä lapsi ei (aluksi) erota itseään kakasta. Minkä loin, on osa minua: nyt saa taputtaa! Onhan pottaan muotoutunut ehkä tonttu, mörköplaneetta, monta rusinaa, isikakka ja poikakakka, ihan vaan hieno kasa.

Leikki-ikäinen alkaa nähdä kakan omana luomuksenaan, joka kuitenkin elää luojastaan erillistä elämää. Tällaisen kakan voi iloisesti vilkutellen saattaa viemäriputkien vapauteen, mukanaan isäntänsä rakas muisto.

Myöhemmin kakka menettää hohdokkaan persoonallisuutensa. Yksityisen ja julkisen raja alkaa muotoutua. Kyseessä onkin erite, jonka kanssa kukin puljaa tavallaan: oppimiaan tai protestoimiaan häveliäisyyssäädöksiä noudattaen.

tiistai 30. syyskuuta 2014

Mitä muistamme lapsuudestamme?


Syksyisenä lauantaina, jokunen vuosikymmen sitten, istun kaksi- ja puolivuotiaan arvovallalla muuttoauton etupenkillä. Isä ajaa autoa. Olen yhtä aikaa ylpeä (minä tässä, isojen hommissa) ja ujona (istun kummisedän sylissä). Miehet naureskelevat jollekin, minulle käsittämättömälle, mutta olen mukana hyvässä tunnelmassa. Valo on kaunis. Uusi koti tarkoittaa hyvää asiaa.

Tämä on varhaisin muistoni: kirkas ja kiistaton. Ja samaan aikaan aika lailla puppua.

Ensinnäkin: Muistoni väritys on täysin retro, Insta-postauksista taas tutuksi tullut. Ei maailma siltä oikeasti näyttänyt, silloinkaan.

Toiseksi: Muuton aikaan isäni ja kummisetäni olivat alle kolmikymppisiä, siloposkisia tuoreita miehiä. Mutta koska he mieltyivät minulle (kaksivuotiaana) aikuisina, muistan heidät tänään paljon vanhemman näköisinä.

Kolmanneksi: Muuttopäivänä satoi. Syksyn valo, jonka kiistatta muistan, vain sopii toiveikkaaseen uuteen kotiin muuttamiseen. 

Neljänneksi: Olisinko kaksi- ja puolivuotiaana kuvaillut tunteitani sanoilla ylpeä ja ujo? Todennäköisesti muistan monimutkaisen tunnekimaran, jolle olen aikuisena antanut sanat.

Näin muistimme toimii. Otamme palasia (tosia), yhdistämme ne sopivalta tuntuviin yhteyksiin (ei alkuperäisiin), väritämme, muokkaamme, lisäämme merkityksiä, poistamme ristiriitaisuuksia. 

Neljävuotiaana muistin varmaan kaksivuotiaan elämästäni paljon muutakin kuin muuttomatkan, mutta vuosien kuluessa muistin enää joskus muistaneeni tai en sitäkään. Tai muistan sen mitä minulle on kerrottu minusta. Omin silmin luodut kuvat korvautuvat valokuvilla, sanoilla, kertomuksilla. Niistä muodostuu se varhaislapsuus, jonka luulemme olevan totta.

Se on lohdullistakin omia lapsia ajatellen. On niin monia hetkiä, joiden toivon vain katoavan lasteni muistista: vaunujenhytkyttelyraivarit, naurettavat marttyyrikohtaukset, itkun täyteiset automatkat. Katsokaa lapset sen sijaan tätä nättiä valokuvaa, jossa hymyilette uuden kodin pihalla! Onpa äiti raikkaan näköinen! Ja mikä valo!

maanantai 22. syyskuuta 2014

Miksi kannatan tasa-arvoista avioliittolakia?


Olen yrittänyt blogini alusta asti kirjoittaa tämän tekstin, jolla haluan tukea tasa-arvoista avioliittolakia muutoinkin kuin adresseissa. Joka kerta kirjoittaminen on tyssännyt samaan epäuskoisuuteen: ihanko oikeasti tätä pitää erikseen perustella?

Mutta yritetään:

Lähipiirissäni on monia heteroseksuaaleja, jotka ovat avioituneet vastoin minun parempaa tietoani. Pappi tai julkinen notaari, sama se, kun jo kutsun saavuttua on tiennyt, että liitto on luonnoton. Nämä kaksi eivät vain kuulu yhteen. 

Osa on piruuttaan pysynytkin sitten yhdessä, vieläpä perustanut perheen. Neuvolassa on takuulla oltu kummissaan, kun sinne on pölähtänyt äidin mukana mies. Miten sellaiselle puhutaankaan? Kyllä nämä hommat on tavattu naisten kesken hoitaa. 

Entäs lapsen kasvaessa, kun kaksi eri sukupuolta olevaa ihmistä yrittävät jotenkin luoda yhtenäiset kasvatuslinjat ja ymmärtää toisiaan. Nehän nyt puhuu ihan eri kieltäkin; toinen ajattelee oikealla ja toinen vasemmalla aivopuoliskolla. On siinä lapsella pää pyörällä. 

Mitä jos lapsi saa tietää vanhempien sänkyhommista? Osaavatko heterot edes pidätellä itseään siihen asti, kun lapsi on nukkumassa? Netistä löytyy runsaasti kuvamateriaalia, joka todistaa heteroiden olevan kaiken aikaa toistensa kimpussa. Ei tarvitse kuin putkimiehen ilmestyä kotiäidin ovelle, se on siinä. Tai siellä. 

Mistä tämä heteroseksuaalisuus oikein tulee? Meillä on teorioita lapsen varhaisesta rakkaudesta ”kumpaankin” sukupuoleen, osin varmaan paikkansapitäviäkin. Meillä on väestötutkimuksia heteroseksuaalisuuden esiintyvyydestä. Lukuisia kaunokirjallisia tai elämänkerrallisia kertomuksia heterorakkaudesta kautta aikojen. Näidenkö nyt pitäisi sitten todistaa jotain? 

Vitsailu sikseen. Kursiivilla kirjoitettu osuus on tarkoitettu humoristiseksi. Muu osuus tekstistä ei.

Toivottavasti en loukannut sinua tökeröllä huumorillani. Seksuaalisuus, kun on yleensä hyvin herkkä elämänalue, jolla haluamme itse määritellä normaalin ja epänormaalin rajat.

Emme oikeasti tiedä, mistä heteroseksuaalisuus syntyy. Tuskin se on edes valinta. Itse kannatan Joyce McDougalin ajatusta: Ei ole heteroseksuaalisuutta vaan heteroseksuaalisuuksia. Kuten myös bi-seksuaalisuuksia ja homoseksuaalisuuksia. Kunkin täysin yksilöllinen, hyvin intiimi, elämän myötä muokkautuva ja pohjimmiltaan määrittelemätön kokemus omasta seksuaalisuudestaan, jota voi ilmentää suhteessa toisiin ihmisiin tai suhteessa omaan itseen.

Minusta sen ydin on kuitenkin yhteinen kaikille seksuaalisille olennoille. Sillä vaikka seksuaalinen ilmikäyttäytymisemme voi olla homoa tai heteroa, tantraa tai pornoa, elimistä tai esineistä innostunutta, on seksuaalisen nautintomme ydin ajalta ennen seksiä. Se on mahdollisesti jo kohdussa alkava sisäkkäisyyden, rinnakkaisuuden, rytmin, kosketuksen, hengityksen matriisi. Rakkauden alku.

torstai 11. syyskuuta 2014

Taisteluvalmiina

Sotaveteraanien syyskeräys toi tankin Kolmen sepän patsaalle. Tänä vuonna keräys ei tunnu vain kunniakkaalta ja nostalgiselta. Päässä takoo pelko: toistuuko se?

Lapseni ei kuule ajatustani. Hän kiipeää syliin nähdäkseen raitiovaunun ikkunasta puluja ja roskanlakaisijan ja tankin. Vai panssarivaunuko se on? Onko se edes eri asia? Minun ei ole tarvinnut tietää.

Minulle sota on merkinnyt sukupolvien traumaa. Sietämättömän julmuuden kestämistä toisissa ja itsessään. Tai lamauttavaa voimattomuutta, kun ei voi tehdä sitä hyvää, minkä haluaisi. Aina ei voi valita. Tai valinta on niin kohtuuton, ettei siitä toivu. Syyllisyys siivilöityy läpi sukupolvien.

Siksi sota on kaikunut joka päivä työssäni ja perheessäni. Itse on pärjättävä. Paras varautua kaikkeen. Älä heitä mitään pois. Varo! Äkkiä nyt! 

Kun jokainen kasvatetaan sotaan, se myös syttyy. Perheissä, parisuhteissa, työpaikoilla, koko maassa. Olen kouluttautunut vuosia, vatvonut ihmissuhteitani loputtomiin, jotta lapseni saisivat uuden äänen sotahuudon rinnalle. Auttaisitko? Vuorotellen! Kaikkien kanssa leikitään. Tuo ei kyllä käy. Anteeksi. 

Jos lapseni on tulevaisuuden sotaveteraani, olen valmistanut hänet sinisilmäisesti maailmaan, jota ei sittenkään ole. Hänen lämmin, luottavainen sydämensä murtuu. Voin vain toivoa, että kuiskaukseni kantaa häntä läpi historian. Rakastan sinua. Saat anteeksi. 

Ratikkaan syntyy hälinää: Vaunu ei pysähdykään Lasipalatsin pysäkille. Stop-nappuloita painellaan, joku huutaa kuskille. Poikkeuspysäkki on tutun patsaan varjossa: mies, miekka ja hevonen. Mutta minä ja lapsi jatkamme vielä matkaa, sylikkäin.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Äiti harrastaa – ja lapsi

Salin ovi suljetaan. Piano soittaa alkutahdit : 1… hengitä, kaksi… kaula pitkäksi, kolme… ojenna sormet, neljä: ole joutsen. Peilistä heijastuu kymmenen hoikkaa, kaartuvaa kaunotarta ja minä.

Harrastan aikuisbalettia, ikuisesti alkeistasolla. Samana vuonna kanssani aloittaneet siirtyivät jo kärkitossuihin, minä huojun yhä puolivarpailla. En ole notkea, voimakas tai koordinoitu. En muista juuri näytettyä kahdeksan askeleen sarjaa. Hyppyni huvittavat ja hävettävät itseänikin.

Miksi harrastan itsepäisesti lajia, jossa olen ilmeisen lahjaton?

Koska minulla on varaa mokata.

Olen tanssitunnilla kuin sorsa joutsenlammella, mutta kukaan ei naura minulle. Ei kieltäydy ottamasta minua parikseen, dissaa räpiköintiäni somessa. Opettajani korjaa asentojani lempeästi. Kannustaa turhautumatta. Arvaa lapsuuden unelmani – tutussaan leijuva ballerina.

Kestän nöyryyttävän pelikuvani, koska minulle tärkeät ihmiset eivät arvota minua notkeuteni, aukikiertoni, treenimotivaationi kautta. Kukaan ei painosta minua tunnille. Kukaan ei aseta elämänsä tavoitteeksi minun edistymistäni.

Henkäys, tahdit, ojennus, olen joutsen. Minulla on hartaaseen unelmaani varaa, teidän ansiostanne.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Lasten lahjat ja vanhempien lahjat


Esikoinen esittää hartaan tuliaistoiveen: Lelusarjan kuutoskauden paketti. Pliidepliide! Äiti itse suosii esteettisiä puuleluja ja tehtäväkirjoja mutta suostuu. On vähän synnintunnossa kait, kun kehtaa lähteä matkalle kahdestaan lapsen isän kanssa. Viisaat vanhemmat päättävät hankkia tuliaiset heti alta pois, matkan varsinaista tarkoitusta pilaamasta.

Kohdemaassa kukaan ei ole kuullut kyseisestä lelusarjasta. Eurooppalaisen korkeakulttuurin kehdon lelukaupoissa on lähinnä kauniita ja kehittäviä puuleluja. Vanhempien katseet kohtaavat. Paniikki heijastuu molempien silmistä. Esikoinen ei tule ilahtumaan.

Myyjä on ystävällinen mutta ymmällään. Äiti kuvailee itsepintaisesti lelusarjan ideaa ja ulkonäköä, kunnes myyjättären kohteliaasti peitelty inho saa äidin tajuamaan oman säälittävyytensä. Miksi kukaan vanhempi antaisi lapsensa leikkiä kahden sentin mittaisilla, erilaisia jätteitä esittävillä kumileluilla? Miksi kerätä koko sarja? Miksi haaveilla erikoisharvinaisuudesta, sotketusta rotasta?

Häpeän rajamailla häälyvä äiti muistaa esikoisen odotuksen viimeisen, ihanan joutilaan kuukauden. Mammajoogaa, 52-senttisten potkupukujen hypistelyä ja puulelujen ihastelua.. . Vauvalle valittiin käsityön, estetiikan ja kehittävyyden harmoninen liitto: puinen mobile. Lintu, kettu, kissa ja apina leijuivat lumoavasti vauvan ensikehdon päällä. Äiti kyyneltyi ylitsevuotavasta rakkauden ja kiitollisuuden tunteesta aina mobilea hipaistessaan.

Vauva tosin rakasti hoitopöydän yllä kieppuvaa, kammottavan räikeää ja epävireistä pellemobilea. Serkkupojalta anteeksipyytävän katseen kanssa peritty hirvitys kirvoitti vauvasta hartaasti odotetun ensimmäisen kikatuksen. Äiti seisoi hiljaa vieressä. Hivenen kateellisena halvoilla keinoilla huomiota hakeville – ja siinä onnistuville – pelleille. Puumobile liikkui hiljalleen makuuhuoneessa.

Lapsen isä pelastaa äidin myyntitiskin äärestä ärtyneellä puhinallaan. Hänen haaveensa eivät ole murtuneet, hän vain nostaa huvittuneena hattua näin typerällä idealla menestyvälle yritykselle. Tuliainen päätetään hankkia Suomesta.

Lapsilta kielletyn reissun päätteeksi vanhemmat poistuvat hyvin varustellusta tavaratalosta, matkalaukussaan himoittu tuliainen: oksentava ankan haamu.

Systeemi on nujertanut äidin.

torstai 21. elokuuta 2014

Elämän päivät on elettävä järjestyksessä

Elämän suurimpia epäreiluuksia on ajan kulun yksisuuntaisuus.

Elämän päivät on elettävä järjestyksessä: eilen vain yhdellä, koska tänään on tanssitunti, ja siksi huomenna on kipeät lihakset.

Kyllä kai luonnonlaeissakin jotain tulkinnanvaraa pitäisi olla. En vaatisi kääntämään ajan suuntaa päinvastaiseksi tai mankuisi yhä uudestaan sitä mahtavaa päivää viime joulukuussa. En päivääkään vaihtaisi pois, mutta järjestyksen tahtoisin päättää itse.

Miehen kanssa riidellessä siirtyisin päivän päähän, jo sovintoon. Tai ottaisin takapakkia tutustumisen hetkeen: tosiaan… nämä samat jututhan nauratti mua silloin…

Surun murtamana eläisin säästössä olevan päivän menetetyn kanssa. Jonkun tavallisen päivän vaan, silloin hyvinkin ylihypättäväksi joutaneen. Taas muistaisin: Tuolla tavalla se aina rapsutti leukaansa lukiessaan. Ja oli aina myöhässä!

Pikkuvauvakuukausista vasta riittäisikin päiviä aikasukan varteen. Jakso on vanhemmalle joka tapauksessa päiväni murmelina. Paitsi ettei julman samanlaisina toistuvien päivien kartuttamalla suvereniteetilla ole merkitystä, koska lapsen aika on kulunut kaiken aikaa.

Mutta vauvaperheen kujanjuoksussa yksikin päivä nelivuotiaan äitinä olisi miniloma. Vähät jatkuvasta hoputtamisesta ja ainaisesta kolmeen kertaan kehottamisesta: eilen jo yhdellä ja tänään vielä tanssitunnilla!

Säästövauvapäiviä voisi sitten käyttää lapsen aloittaessa koulun (Mahtavaa, täähän suostuu pitämään kädestä julkisesti!) tai vauvakuumeen iskiessä (Ai niin. Olisko tää nyt tässä).

Lapsillani on vielä mukavaa joustoa ajanmääreissään.
– Äiti, koska on eilen?
– Se oli se päivä, joka oli ennen tätä päivää.
– Ai. Mitä me tehdään eilisen huomenna?
– Niin. Noh. Ainakin istutaan tässä juttelemassa ajankulusta.

Minunkin kannattaisi kurkistaa elokuiseen päivään vuonna 2024, jolloin perheessämme on kolme teini-ikäistä lasta. Saattaisin olla helpottunut saadessani elää tämän eilisen huomisen.

torstai 14. elokuuta 2014

Helleaalto ja parinvalinta

Helleaalto paljastaa vakavan puutteen taannoisessa parinvalintaprosessissani.

Tulin kyllä ajatelleeksi puolisoiden (jos ei) yhteisiä (niin ainakin vaivan kanssa siedettyjä tai innolla vastaan väitettyjä) moraalisia, esteettisiä ja musiikillisia näkemyksiä – ja jopa niin kutsuttua rakkautta, mutta turhaan, kaikki turhaan, koska eeppinen epäsuhta ravistelee suhdettamme: käsityksemme siedettävistä nukkumaolosuhteista ovat radikaalissa ristiriidassa.

Minulle hyvät unet takaa meluttomuus ja jos saa vielä toisen valita, niin pimeys. Mutta miehelleni viileys pyhittää kaikki keinot. Normikesäyönä on tarpeen pitää ikkunoita auki kadulle, josta leijuu snagarin kotoisa tuoksu. Uneen tuudittavat niin rekkojen räime kuin viimeisintä kriisiään vähemmän rakentavasti käsittelevät baareista palaajat. Helteen saapuessa makuuhuoneemme muuttuu äänimaailmaltaan sairaalan tehohoitoyksiköksi. Valtava muovinen kone puhaltaa äänekkäästi öristen ainakin teoriassa viileämpää ilmaa asuntoomme, silloin kuin ei vienosti piippaa ties minkä virheen ilmoittaakseen tai lirauta varoittamatta lauhdevesiä matolle.

Lukuisat kiukkuiset yösihinät (Nyt toi helkkarin kone sammutetaan! Hullu, täällä on 26 astetta lämmintä!) eivät ole ratkaisseet asteet vai desibelit -riitaamme. Miehelleni kone on elämän ylläpitäjä, siedettävien (korkeintaan +20 astetta) nukkumaolojen takaaja. Minä vedän kuppikuulosuojaimia korville ja unelmoin kostonhaluisesti uudesta parinvalinnasta. Tuulettajat, älkää vaivautuko!

Lapset osaavat ottaa tämänkin eloonjäämiskiistan rennosti. Palasimme loman päättyessä pikku kaupunkipätsiimme asuttuamme viikon järvessä. Kuuma ja tunkkainen ilma löi vastaan jo ovella. Miehen katse hapuili kohti pelastuskonetta, minä purin huultani. Vain kynnys erotti meidät tutusta kamppailustamme.

Mutta tyttäremmepä ilahtui.
Äiti! Isä! Meillä on Rion yö! Voimme pitää kotikarnevaalit! 

Puolessa tunnissa olimme sonnustautuneet turbaaneihin, koruihin ja vähiin, värikkäisiin vaatteisiin. Asunnon kuumalla puolella tanssittiin, viileää – ja meluisaa – huonetta käytettiin virkistäytymispisteenä. Maljat kohotettiin, samba soi. Kyllä tällä seuraaviin sateisiin asti pärjää.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Kesä-äiti

Meidän perheessämme on tämänkin suven sulostuttajana ollut Kesä-äiti, tuo monille tuttu Arki-äidin sukulaislaji. Arki-äidin ja Kesä-äidin erottaminen toisistaan on huomattavan helppoa, mutta kerrataan kuitenkin pääkohdat.

Arki-äidin ääntely on kimeää äläälälää tai terävähkö, lopussa nouseva ei.

Kesä-äidin ääntely on autuaista huokauksista ja hyväksyvistä myhäilyistä koostuvaa orgaanista äänimattoa.

Kesä-äiti ei touhota kaiken aikaa paikkoja järjestellen. Mitä nyt yhtä kaappia aloittelee perkaamaan mutta sitten lähdetään mökille, jossa kärpäsen raadot ikkunalaudoilla luovat pesään pittoreskin säväyksen.

Kesä-äiti viihtyy mainiosti lasten kanssa mökillä urospuolisen parittelukumppaninsa puuhaillessa kaupungissa jotakin nimeltä työ. Työ? Kesä-äiti ei muista, Kesä-äiti ei ymmärrä, tralalalaa.

Kesä-äiti ei pese pyykkiä. Puhdas, kerran käytetty, kaksi päivää käytetty, mökkipuhdas. Koskee kalsareita. Muita vaatteita saatetaan harkita iltapäivän mittaan – mutta ei. Kesä-äiti ei pese lapsia, järvi pesee.

Kesä-äiti ei laita ruokaa vaan kaapii kokoon jotakin, koska ei jaksa lähteä kauppaan tänäänkään.

Kesä-äiti lihoo aina. Joka tapauksessa. Katso edellinen kohta. Siksi hän ei sure huomatessaan iltasella laiturijoogan jääneen taas väliin.

Kesä-äiti ei huolittele, kun ei ole peiliäkään. Ihan itseään vartenhan sitä arkenakin nyppii, rasvaa, suihkii ja värjää.

Kesä-äiti on lapsista ihana. Äiti, saadaanhan me pitää se jooko, jooko? 

Ethän sinäkään ota Kesä-äitiä vain loman ajaksi? Hyvällä hoidolla se pysyy hengissä yli arkisen talven.

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Toisen roska on toisen aarre

Kesäloman alkaessa kaiken maailman liima-vessapaperi-pullonkorkkiprojektit kurkkivat päiväkodin lokerosta. Kotiin viemisiksi. Muistoiksi lapsen kehittymisestä varhaiskasvatuslaitoksen inspiroivassa ilmapiirissä.

Arkiviikkoina kotiin on jo kannettu omatoimisen kädentaitojen harjoittelun saalis: puolivalmiita värityskuvia, Trash pack -hahmoille kirjoitettuja ruokalistoja, tosi hieno kivi.

Siksipä loman alkuun ehdottomasti kuuluva kodin järjestelyvimma on kova koetus suhteelle. Äiti aloittaa:

– Mikä tämä on? Pitääkö tämä säästää?
– Se on yks mun hirviöpiirustus. Se on tosi tärkeä!
– No entä tämä… tämä. Keppi.
– Tositosi tärkeä.
– Me ei voida hei kaikkea säästää, ei nämä mahdu tänne minnekään.
– Mä voin pitää niitä mun sängyn alla! Juuri näin. Sängyn alla. Kuten pikkulegoarmadaa (rakentelu kesken), seinältä pudonneita (nyt jo valmiita) värityskuvia ja isältä saatua kenkälaatikkoa (pikku kissan pesä).

Pirullinen suunnitelma voimistuu minimalismiin taipuvaisessa päässäni: Laitan lapsen mummolaan yöksi ja raivaan huoneen. Ei se niitä keppejään ulkoa muista. Kun asian laita paljastuu, viheltelen ja katson katonrajaan.

Paha vain, että reiluuden nimissä minun tulisi antaa lapsen siivota oma sängynalustani. Siellä hautuu laatikollinen aarteita: häämatkalta kerättyjä ravintoloiden käyntikortteja ja bussilippuja (tositosi tärkeitä), Ystäväni-kirja vuodelta 1981 (hulvaton), kymmenen vuotta sitten päättyneen sarjan DVD-boksi (hei, se on i-ko-ni-nen), ja tosi hienot äitienpäiväkortit, jotka lapseni tänäkin vuonna minulle väänsivät.

Olkoon. Ehkä meillä on vuorostamme elokuussa hienokivi-installaatio viemisiksi päiväkotiin. Muistoksi lapsen ja vanhemman kehittymisestä lomailun inspiroivassa ilmapiirissä.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Jäähy – ja miksi en edelleenkään käytä sitä

Yleisön pyynnöstä palaan harrasta paheksuntaakin aiheuttaneeseen kirjoitukseeni jäähyn tarpeettomuudesta. Pääset tarvittaessa kärryille tästä.

Tapaan työssäni kaiken aikaa hyviä, rakastavia vanhempia, jotka luulevat jäähyn olevan olennainen osa kasvatusta – samaan tapaan kuin iltasatu ja ruuasta kiittäminen. Joskus vanhemmat häpeillen tunnustavat, etteivät ole vielä ottaneet käyttöön jäähyä, mutta lupaavat aloittaa ihan pian… Ja toiset äimistelevät, miksei jäähy toimi, vaikka he ovat palauttaneet lapsen miettimispenkille kymmeniä kertoa, ihan niin kuin Supernanny opettaa.

Kaikille heille paasaan seuraavan listan: viisi yleisintä epäkohtaa jäähyn käytössä.

Jäähyä käytetään selvittämättä, mistä on kyse


Jos minkä hyvänsä ikäinen lapsi toistaa kielloistasi huolimatta jotakin toimintaa, hänellä on todennäköisesti siihen hyvä syy. Selvitä mikä se on. Lapsen aloitteen mieltäminen uhmaksi ei edistä millään lailla suhdettanne tai lapsen kehitystä. Jos sinä kiellät lastasi toistuvasti samasta asiasta, sinulla on todennäköisesti siihen hyvä syy. Varmista, että se myös on. Kannattaako todella tuhlata ruutia siihen, ettei yksivuotias saa istua sohvalla (se saattaa likaantua)? Voisiko sohvakiipijän mielessä itää uhman sijaan halu harjoitella uutta taitoa (osaan kiivetä aika hyvin), toimia kuten aikuiset (isikin istuu sohvalla ja katsoo jalkapalloa kuudetta tuntia), ilmaista omia mielihalujaan (kiipeän nyt sohvalle)? 


Jäähy on automaattirangaistus, eikä lainkaan kytköksissä asiaan, joka lapsen toivotaan oppivan


Kasvatuksellinen seuraamus eli rangaistus voi olla ok, kunhan siinä on mieli, jonka lapsi ymmärtää. Seuraamuksen keston pitää olla lapselle käsitettävä, muutoin se menettää täysin merkityksensä. Päivän kielto on kolmivuotiaalle tarpeeksi.

Näin:
Kun nyt revit kirjaston kirjasta sivun, meidän täytyy palauttaa se kirjastoon ja pyytää anteeksi ja maksaa uudesta kirjasta. Sillä kertaa emme lainaa uusia kirjoja. Autan sinua muistamaan, miten varovasti kirjoja täytyy pitää. Ne menevät helposti rikki. Penkillä istuminen ei opeta, miten kirjoja käsitellään tai miten korvataan aiheutetut vahingot. Jatka asian opettamista: kehu lasta, miten hienosti hän sai selvitettyä asian, ja huomaa ne kerrat kun kirja pysyy ehjänä.


Syyllistäminen ja kohtuuton tuohtumus ei edistä asiaa. Vai mitä pitäisit siitä, että hoidettuasi revenneen kirjan maksun ja pahoittelut, katsoo kirjastonhoitaja vielä asiakseen haukkua sinut epäkelvoksi vanhemmaksi, joka ei osaa katsoa edes sen vertaa kakaroidensa perään, etteivät repisi yhteiskunnan varoilla yhteiseksi hankittuja teoksia, joista moni lapsi Afrikassa olisi hyvin kiitollinen.

Jäähyä käytetään innokkaimmin silloin, kun aikuinen on ärsyyntynyt


Jäähyllä – tai muillakin rankaisuilla – aikuinen saa kasvatuksen nimissä hyväksyttävän syyn purkaa kaikenlaista kiukkuaan lapseen. Kun lapsi protestoi, saa aikuinen vielä ihanasti vettä raivomyllyyn. Palauttaessa lasta jäähypenkille seitsemättä kertaa tuntuu raivokin oikeutetulta, vaikka alkuperäinen ärsytyksen syy olisi työasia, puoliso, selluliitti tai oma maali.

Jäähyllä rangastaan yhtä perheenjäsentä, muut selviävät ilman


Useissa perheissä aikuinen saa suuttua, nimitellä, uhkailla, mutta lapsi ei. Epäreilua. Jos jätit itse kirjaston kirjan pienen lapsen repimisetäisyydelle, kanna vastuusi, äläkä ripitä lasta. Jokainen suuttuu, hermostuu, ei jaksa, ei halua, tekee tyhmästi ja tuhmasti. Se on inhimillistä elämää. Jos todella haluat jäähyttää, käytä sitten edes Lentävää jäähyä – koko perheelle. Lentävää jäähyä esitellään niin ikään tässä.

Jäähyä käytetään aivan suotta perheissä, joissa asiat hoituisivat fiksumminkin


Supernanny-ohjelmaan, josta jäähy näyttää levinneen koko kansamme keskuuteen, on valittu viihteen nimissä erityistapauksia: perheitä, joissa ei toimi lainkaan vanhempien ja lasten välinen sukupolviraja. Vanhemmat eivät ole osanneet kieltää lapsiaan asianmukaisesti, antavat sekavia käskyjä, menevät tolaltaan lapsen suuttuessa. Tällöin jäähyllä on markkeerattu näyttävästi sukupolvirajaa: aikuinen määrää, lapsi tottelee.

Et tarvitse jäähyä, jos osaat sanoa ei, pysyt suurin piirtein rauhallisesti kannassasi, vaikka lapsi olisi erimieltä ja kestät ajoittaista syyllisyyden tunnetta, jota lapsen mielen pahoittaminen vanhemmalle aiheuttaa. Jos et vielä osaa, voit opetella. Jatkuva kieltäminen ja pelkkä rankaiseminen ei auta lasta – eikä sinua. Anna oppimisen ja erehtymisen oikeus jokaiselle perheenjäsenelle.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Kohtuvauva

Aurinkoisella eväsretkellä, luonnon hurjan vihreyden keskellä, rävähtää eteen yksi elämän suurista kysymyksistä. Neljävuotiaan suusta, tietenkin:

– Äiti, monesko minun kesä tämä on? 

Lasketaanpa. Ensimmäisenä hän köllötteli viltillä ja kalusi isänsä puutarhasandaalia, toisena kanniskeli lapiota ja pyllähteli, kolmantena juoksi ja höpötteli, neljäntenä harjoitteli pyörällä ajamista ja nyt – viidentenään – kysyy ne tärkeimmät kysymykset.

Kesä paljastaa naapurien pyöristyneet vatsat, tulevan talven vauvat, joiden kohtuviikkoja lasketaan vielä jännittyneenä. Ollaanko jo turvallisilla viikoilla? Joko hän selviäisi? Ja ne vauvat, joiden synnyttämistä odotetaan kärsimättöminä, turvonnein nilkoin, hellettä kiroten.

Minunkin kyselijäni syntyi eräänä talvena suomalaisittain sillä minuutilla, kun tuli pysyvästi näkyviin. Mutta ensin oli se kesä, jonka hän kiemurteli kuumuudessa, kuunteli uimarannan ääniä, jäsensi kokemaansa katseilta suojassa. Pieni piiloihminen, elämänsä ensimmäiseen kesään kutsuttu.

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Terminator 2

Ehdottomia suosikkielokuviani on Terminator 2 – Tuomion päivä.

Mikä tutkielma äidin rakkaudesta! Vanhemmistaan erossa kasvaneen lapsen psyykestä! Isäpuolen ja pojan suhteesta! Ihmisyyden perusteista! Kohtalon painosta! Ja ykkösosan tuntien: miten äitiys muokkaakaan naista!

Silti elokuvan kiehtovin ulottuvuus on tarinan pahis: nestemäisestä metallista valmistettu robotti, joka voi ottaa minkä tahansa koskettamansa tavaran tai olennon hahmon.

Mikä äärimmäisen hyödyllinen ominaisuus vanhemmallekin!

Alkajaisiksi voisin kokeilla lapsena elämistä tässä aikuisille mitoitetussa ympäristössä. Miltä tuntuu nousta bussiin, kun ensimmäinen askelma on navan korkeudella? Miten istua nätisti ruokapöydässä, kun jalat eivät osu lattiaan ja lautanen on kaulan korkeudella? Suojautua, kun kaksi kertaa itseni kokoinen aikuinen hermostuu?

Miten jaksaa jatkuvaa harjoittelun, kehittymisen, oppimisen vaadetta? Miten kestää omaa tietämättömyyttä, kehittymättömyyttä, taitamattomuutta kaikkivoipaisilta vaikuttaviin aikuisiin verrattuna?

Lähde siinä reippaasti ”nukketeatteriin”, ”rippijuhliin”, ”risteilylle”, kun ei ole haaleinta aatostakaan, mitä ne tarkoittavat. Nytkö sinne sitten lähdetään? Lopullisestiko? Onko siellä risteilyllä tiikereitä? 

Mitä on elää mielikuvituksen ja todellisuuden rajan vielä horjuessa? Kun kaverin Mä pystyn hyppäämään kolmen metrin korkeuteen, mutta en viitsi nyt näyttää -jutut menevät täydestä? Miltä tuntuu mennä nukkumaan, kun ovesta voi yöllä kävellä zombie? Tai joku metallinen kone, joka yrittää tappaa…

tiistai 27. toukokuuta 2014

Kuka teillä siivoaa?

Muistaakseni J.K. Rowlingin on todennut: ”Nainen ehtii näistä kolmesta kaksi: kasvattaa lapset, pitää talon siistinä, kirjoittaa kirjan.”

Eikä tähän ajankäyttösuunnitelmaan edes sisälly niin kutsuttu itsensä hoitaminen, ansiotyö, ystävät, harrastukset, muu kuin kasvattava perhe-elämä…

Silti mietin muutaman vuoden (ja aivan liian monta kiukkuista imurointivuoroa) ennen kuin uskalsin palkata siivoojan. Miehestäni asiassa ei ollut mitään pohtimista: lehdet täynnä siivoustarjouksia, tartutaan nyt niihin eikä toistemme kurkkuun.

Pelkäsin, että ilman imurointivuoroja lapsistani kasvaa uusavuttomia. Mies muistutti siivoojan käyntien välissä riittävän kyllä pestävää, pyyhittävää, pilkottavaa, tiskattavaa, viikattavaa, pedattavaa ja kerättävää jokaiselle perheenjäsenelle.

Pelkäsin siivoojan palkkaamisen tekevän minusta riistokapitalistin. Mies muistutti, ettemme olleet ajatelleet houkutella siivoajaa asumaan ruokapalkalla kellariimme, vaan maksamme itsenäiselle yrittäjälle, joka hinnoittelee työnsä. Muistin, että olen itsekin työskennellyt kotisiivoojana. Ei tuntunut riistetyltä.

Eniten pelkäsin, että minua pidetään avuttomana, laiskana, kerta kaikkiaan huonona äitinä. Ei viitsi itse edes siivota! Pullatkin ostaa kaupasta. Mies muistutti ystäväpiirimme suvainneen meitä tähänkin asti siitä huolimatta, että maksamme parturille, bussikuskille, päivähoitajalle ja ravintoloitsijalle asioista, jotka periaatteessa osaisimme tehdä itsekin. Tosin heikommin lopputuloksin, mutta eipä siivousjälkemmekään kovin ammattimaista ole.

Lopulta homman ratkaisi ensikohtaaminen lasten kanssa. Ei meille tullut siivoojaa: Meille tuli Helli. Lasten suursuosikki, joka on eteisessä kompastua innokkaisiin apureihin.

– Helli tulee!
– Helli, saanko mä auttaa sinua!
– Ihanat keltaiset hanskat!

Tässä sitä ollaan: Ihan yhtä avuton ja laiska äiti kuin ennenkin. Maksan jo kiitollisena päivähoidolle lasteni kasvattamisesta, miksipä en yhtä kiitollisena Hellille imurointiavusta. Kirjan sentään kirjoitin itse.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Korvausriidat

Miehen kanssa on tullut riideltyä lapsiperhevuosina aika lailla. Toki sitä ennenkin, mutta silloin oli tilaa rähinälle ja sovintoseksille, kolmen päivän mykkäkouluille ja koston kierteille. Perheellisenä piti siistiä sodankäynnin säännöt – siviilien säästämiseksi.

Silti lapset ovat aistineet, aavistaneet, kuulleet, nähneet, pelänneet, surreet sivussa kaikenmaailman riitamme. Uupumuksen ryydittämät sä et ikinä -räjähtelyt, ilkeilyn miinakentät, iltasadunlukuvuorokiistat. Kukapa haluaisi olla rasittava velvollisuus, jonka hoitamisesta rakkaimmat ihmiset riitelevät?

Lastenhoitokiistat ovat tietysti vain maastokuvioitu suojaverkko. Todellinen riidan aiheemme on elämän sietämätön peruuttamattomuus: Lopulliset valintamme. Kuten vanhemmaksi tuleminen.

Siksipä kaveria ei jätetä yksin pikkulapsiperheen juoksuhautaan. Tässä olemme, tällä kokoonpanolla. Tässä seison ja rähjään sinulle, kun en muuta toistaiseksi voi.

Tämän tietäen riitamme ovat aikuistuneet. Riidan aikana oleskellaan neutraalilla vyöhykkeellä. Lapsille kerrotaan, ettei tässä mitään: vähän murjotetaan ja mietitään tahoillamme, asiat saadaan kyllä sovittua.

Pieni syyllisyys silti kaihertaa sydänalassa. Sitä helpottaaksemme riitelemme nykyään aidot hymyt huulilla teatraalisia korvausriitoja, kuten:

- Minun vuoroni pestä lasten hampaat!
- Eei, ei kyllä se on minun vuoro!
- Ihan epistä, kun sinä sait pestä eilenkin!
- No, olkoon menneeksi, sinun vuoro..
- Kiitos!

Lasten silmät loistavat. Vanhemmat riitelevät minusta!

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Äidin päiväkirjasta

Onnekasta kyllä, olen pitänyt päiväkirjaa lapsesta asti. Tallessa ovat kesälomakuvaukset, ystävyyden rakoilut ja sen ihanan poitsun antama merkkari. Lapsuuden totiset pohdinnat, kaukaiset tragediat, silloiset elämäni ihanimmat hetket.

Lapseni vasta päiväkirjastani hyötyvätkin. Lukuisat ”äitikin oli ennen lapsi” -vakuuttelut saavat aivan uutta painoarvoa autenttisesta aikalaiskuvauksesta. Kömpelö käsiala, Star Wars -elokuvista haaveilu, vanhempien vaivaannuttava yllättäminen herkällä hetkellä: kuulostaa tutulta! 

Päiväkirjassa lapseni saa tutustua minuun lapsena. Osa tuolloisesta lapsesta elää edelleenkin kaikenmaailman kiukunpuuskien, uhmakohtausten ja ”toi aloitti" -tyyppisten kiistojen muodossa, mutta tämä on jotain erilaista.

Lapsi näkee, miten äitikin on kasvanut aikuiseksi, ei ollut sitä aina. Äiti on ollut joku jo ennen äitiyttään. Hänkin on selvinnyt noloista sattumuksista, kaverivaikeuksista, sydänsuruista.
Siispä: Minäkin kasvan aikuiseksi. Minäkin selviän.

Oma lukunsa ovat sitten teini-iän päiväkirjani; ne pysyvät jemmassa.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Ei vanhemman huoli hukkaan mene

Turhauttavin, tumpeloin ja tuputetuin neuvo vanhemmalle on: ”Älä nyt tollaisesta huolestu”.

Samaan lajiin kuuluvat: ”Älä suotta stressaa, se kuuluu tähän vaiheeseen” ja ”Ei ihme, että lapsikin jo reagoi, kun itse olet niin huolestunut”.

Neuvo tuntuu sopivan valvovan vauvan jo vauhkoille vanhemmille, kasvukäyrillä vajonnutta taaperoaan huolestuneena syöttävälle äidille, kerhossa isän rohkaisusta huolimatta ujostelevan kolmivuotiaan perheelle. Puhumattakaan isompien lasten jo monimutkaisemmista elämänkuluista.

Miksi emme ota todesta toisten vanhempien huolia? Mikä meitä estää kuulemasta hädän todellisuutta, vaikka sen aihe olisi omassa mittakaavassamme mitätön? Miksi emme erota munaa kanasta?

On niin helppoa – ja armollista – unohtaa vauvan valvomisten helvetillisyys. Unikidutus, jota kesti puolitoista vuotta, vaikka tassuteltiin ja rytmitettiin ja hyssyteltiin. Siihen turhauttavaan avuttomuuteen ei ehkä halua eläytyä uudestaan, ei edes toisen vanhemman kautta. Helpompi huitaista huoli pois, kyllä se siitä.

Mutta huolestunut vanhempi tarvitsisi – kuten me kaikki – myötäeläjän. Ei tilannetta tarvitse ratkaista. Riittää, kun ottaa tunteen todesta.

Tumpeloneuvoja todennäköisesti tarkoittaa hyvää. Hän ei vain tajua asian pointtia: Vanhemman huoli ei mene koskaan hukkaan. Huoli on oikotie elämän todellisten kysymysten äärelle.

Miten minä rakastan lapsiani? Millä kaikilla tavoin haluan varmistaa heille hyvän elämän? Mikä kaikki näyttää olevan sen esteenä? Miten kestän ristiriitaisia tunteitani lastani kohtaan: vihaa ja onnea, toivoa ja pelkoa, epävarmuutta ja määräämisen halua?

Eli lopulta: miten rakastaa, vaikka tietää menettävänsä?

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Lasten nolostuttavat mielipiteet

Lapset sitten osaavat nolata vanhempansa. Kuulkaa vaikka tätä:

Mieheni oli poikamme kanssa uimahallissa. Vastapäisellä penkillä toinen mies puuhaili omiaan, mitä lie, ei mieheni ehtinyt sitä niin kytätä. Mutta poika kyllä ehti.

”Isi, mitä toi mies oikein tekee? Toi mies tossa, toi muhkurapää?”

Mieheni vilkaisi ja meni vaikeaksi. Muhkurapäähän se siinä. Näytti pukevan lentosukkia jalkaansa.

Mitä nolostunut vanhempi voi lapselle vastata? Kyllä lentosukkien pukemisen voisi lapselle selittääkin, mutta samalla tulisi todennetuksi kaljun sukkien pukijan todella olevan Muhkurapää. Hyssyttely tai toruminen antaisi ymmärtää, että on tosi noloa olla kalju. Hämäys saattaisi toimia – Katso, isillä on välipalakeksi mukana! – mutta osa lapsista voimistaa viestiään ja sen volyymiä, jos kysymys ei mene heti perille.

Kotona mieheni puisteli vieläkin kiusaantuneena päätään. Olemme ilman muuta opettaneet lapsellemme, ettei toisen ihmisen ulkonäön, ilmeiden, puhetyylin tai tapojen ääneen ihmettelyä pidetä kohteliaana toimintana, etenkään jos hän itse kuulee kommentit. Mutta vähänpä se nyt auttoi.

Tajusimme lapsemme kasvaneen tynnyrissä: Elämänpiiriimme ei kuulunut yhtä ainutta kaljua ihmistä. Hänellä ei kerta kaikkiaan ollut poliittisesti korrektia sanaa, jolla kuvata kiinnostuksensa kohdetta.

Näin saattaa käydä jatkossakin, muiden ominaisuuksien suhteen. Siksi ehdotan kansainvälistä sopimusta koskien korrektiuden rajoja vasta opettelevien lasten puheita: ilmoitettu mielipide on lapsenomainen ja henkilökohtainen, eikä välttämättä vastaa varttuneempien perheenjäsenten näkemyksiä.

Ja lasten kasvuun varautuen: ”Onko toi nyt muotia” ja ”Mikä ihmeen kampaus sillä sun kaverilla oikein on” ovat korrektiuden rajoja opettelevan vanhemman niiiiin noloa puhetta, eivätkä välttämättä vastaa jotain sentään tajuavien perheenjäsenten näkemyksiä.

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Uusintapainos

llahduttava uutinen kustantajalta: kirjastani otetaan uusintapainos. Kunpa elämästäkin saisi! 

Vaikka tavallaan, hetkittäin, sitä tuntuu lasten kautta saavankin.

Minä ja mieheni päätämme elämämme arkiset asiat: missä asumme, mitä harrastamme, syömme, puuhailemme. Teemme tietysti ratkaisut lasten hyväksi. Mutta mikä se hyvä on? Oma unelmalapsuutemme: korjattu uusintapainos.

Lapsuuteni harmittavan harvinaiset kulttuurinautinnot korvataan kukkuramitoin. Viis siitä, että lapseni nukahtaa Prinsessa Ruususen kolmannessa näytöksessä: kulttuuri kuuluu hyvään lapsuuteen Partioleireillä viihtyneen isän lapsi lähtee Jamboreelle tai itkee ja lähtee. Leirielämä opettaa selviytymistaitoja ja yhteisöllisyyttä, ja sitä paitsi metsässä lasten on hyvä hengittää.

Jossain kohtaa unohtui, että lapsellani on oma unelmalapsuus. Se saattaisi jopa toteutua, jos lakkaisin käsikirjoittamasta omaani.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Kaikkitietävät vanhemmat

Ystäväni loi vuosituhannen vaihteessa uraa matkaoppaana. Työ muistutti vanhemmuutta. Hortoilevia matkalaisia kaitsettiin lentokentältä bussiin, kiertoajelulla muistutettiin pissatauoista, Sika-juhlat päättyivät itkuun ja sekasortoon.

Mutta mikä hämmentävintä: matkalaiset odottivat oppaan tietävän kaiken. Keskellä yötä oppaan puhelin soi: Minä vuonna kylän viinitila on perustettu? Miten kulkukoiran voi adoptoida? Mikä on tuo tähtikuvio?

Palvomme tietoa, yötä päivää. Vain hölmö nauttisi viiniä tuntemattomien tähtien loisteessa! Googlelle!

Minä olen lasteni matkaopas tässä kiehtovassa, joskin paikoin eriskummallisessa maa(ilma)ssa. Olen hengannut täällä kauemmin, kerännyt tietoa natiiveista ja paikallisista tavoista. Tunnen infrastruktuurin. Osaan selittää, mistä lapset tulevat, pelkäävätkö dinosaurukset laavaa ja mitä tarkoittaa romanttinen.

Kaikkitietävän rooli on niin ihana. Totta kai minä tiedän! Tiedän kysymättäkin! Ja jos en tiedä, niin kysymys on tyhmä, mene siitä jatkamaan uniasi.

Silti vanhempana on pakko suostua vuorollaan ei-tietäjäksi. Lapsen maailman kiinnostuneeksi opiskelijaksi. Ehkä Mandalore Boba Fettin elämän kohtalo ja Arielin ystäväravun nimi ovat tärkeää paikallistietoa tulevaisuuden maasta, jossa minä harhailen kuin pissapaikalla bussista jäänyt turisti. Toivon totistesti diginatiivini opastavan minut turvallisesti hotelliin.

Ilmeisesti tietämättömyyden hetkeni ovat toistaiseksi olleet melko lyhyitä. Perheemme Sika-juhlissa (nk. iltapala) juteltiin huomisen ohjelmasta: äiti tulee myöhemmin kotiin, koska on kouluttautumassa. Keskimmäinen ällistyi: ”Äiti, etkö sä muka tiedä jo kaikkea?” 

No, en ihan kaikkea. En esimerkiksi ymmärrä, miksi mieheni nauroi lapsen kysymykselle niin helkkarin pitkään ja katkerasti.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Lapsettomat ystäväni

Elämässäni on suuri onni: minulla on ystäviä, joilla on lapsia, ja ystäviä joilla ei ole. Eikä tule.

Lapsettomat ystäväni muistavat suurin piirtein lasteni nimet, ikien kanssa on vähän hatarampaa. He eivät näe minua ensisijaisesti äitinä, mikä oli erityisen ihanaa, kun yritin selvitä järjissäni kolmesta alle kolmevuotiaasta.

Minä taas en näe ystävieni menettävän mitään. Jos he toivovat lasta, toivon minäkin sitä heille. Jos eivät, yhtä hyvä. Lapsi syventää elämää, mutta niin syventää vapaasukelluskin, johon en ikinä ryhdy. Lapsi on iso sitoumus, ei siihen voi painostaa.

En oleta ystävieni jaksavan kuunnella pottaharjoittelujuttuja. Tavoitteeni ei ole saada heitä ymmärtämään lapsiperhe-elämän riemuja ja rasituksia. Ei sitä käsitä ennen kuin sen kokee, niin kuin ei mitään muutakaan.

Vaikka perheelliset ovat yleensä sinkkuajan kokemusasiantuntijoita, on kohtuutonta verrata omaa silloistaan perheettömän nykyiseen. Mistä minä tiedän miltä elämäni tuntuisi nyt, jos en olisi saanut lapsia?

Kateutta on tietysti, molemmin puolin. Haloo, enkö muka kadehtisi ystävääni, joka nukkumaan halutessaan menee nukkumaan. Ja eikö hän joskus kadehtisi perheellisiä: muka valittavaa mutta oikeasti ihan törkeän ylpeänä luomisvoimaansa hehkuvaa vanhempaa, tai vauvaa, joka köllöttelee meidän kaikkien menettämässä paratiisissa.

Silti on surkeaa, jos ystävyys ei kestä näitä kateuksia. Jos täytyy katkaista suhde ystävään. Tai jättää vauva liian varhain, koska pelkää menettävänsä ystävänsä.

Olin kesällä muutaman päivän yksin kotona, ensi kerran kuuteen ja puoleen vuoteen. Söin mitä huvitti, jätin viinilasin pöydälle, kirjoitin kolmeen asti aamuyöllä. Tuntui aikakoneelta.

Samaan aikaan ystävättäreni Kati oli astunut ensi kertaa siihen kuiluun, johon vauvan vanhemmat imeytyvät. Tapasimme lasillisella. Poikaystävä hoiti sillä välin kuusiviikkoista Sylviä. Näin heti miten Kati oli muuttunut. Tyylikäs kuten aina, mutta nojasi vereslihaisena, kaikkensa antaneena baarin seinään: ”Kukaan ei juuri nyt halua minulta mitään tai pure minua”.

Sylvi on sileäkarvainen mäyräkoira, mutta ei se tätä muuta. Kati on sitoutunut avuttomaan olentoon, luvannut hoitaa tätä. Olisin surkea ystävä, jos lähtisin sitä haukkumaan.

maanantai 31. maaliskuuta 2014

Makeaa kotiseksiä

Pikkulapsiperheessä seksille on ihan totta vaikea löytää edes aikaa ja paikkaa. Jos nyt siis sattuu ylipäätään haluttamaan yhtä aikaa tai on edes niin onnekkaasti, että toista haluttaa ja toiselle on ihan sama, kai sitä vois.

Kokeilkaapas lasten mentyä nukkumaan ihan perinteisesti omassa sängyssä. Viiden minuutin päästä (jos homma jatkuu niin kauan) joku änkeää paikalle ”pahaa unta nähtyään”. Joo, joo, kunhan kuulit kiihtynyttä lakanoiden suhinaa ja hyökkäsit paikalle siveyspoliisina.

Olohuone: ”Katsotteko te aikuisten Pikku Kakkosta?” 
Keittiö: ”Äiti, mulla on vielä jano.”
Suihku: ”Pissahätäääää!”
Eteinen: ”Mä luulin että rosvo kolisteli täällä.”

Rappukäytävässä saattaisi onnistua, ellei naapurin koira herättäisi koko taloyhtiötä.

Paras hoitaa homma päiväsaikaan, ikään kuin puoliavoimesti. Suosittelen karkkiansatekniikkaa. ”Katsokaas, äiti osti teille uuden Viiru ja Pesonen -DVD:n, kesto 45 min. Ja kaapista löytyi karkkipussi!” 

"Happy endin" jälkeen sokeria on ylen määrin matolla ja lasten verenkierrossa, mutta hintansa se on avioseksilläkin. Sitä paitsi punaposkisena ei yhtään harmita oma imurointivuoro.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Vauvan puhetta

Ihana lounas keskellä kaupunkia. Hyvää ruokaa, kotoista puheensorinaa ja mahtavaa seuraa – naapuripöydässä

Äitinsä olan yli maailmaan tutustuu arviolta 10 kuukauden ikäinen sydäntenmurskaaja. Sitä tyyppiä, joka saa tällaisen keski-ikäistyvän rouvan harkitsemaan sittenkin vielä yhtä yöheräilyhelvettiä. Kurkistus. Vilkutus. Hymy!

Ja sitten vilkaisu äitiin: Onko toi tyyppi ihan ok? 

Äitikin vilkaisee. Hymyilen niin normaalisti kuin pystyn: ”Ihana vauva … Minkä ikäinen hän on?”

Juttelemme hetken niitä näitä vauvoista, äideistä, säästä… Sydämenmurskaaja osallistuu paukuttamalla lusikalla pöytään (ruokailusta puhuttaessa), pyrkimällä kohti vaunujaan (päiväunista puhuttaessa) ja esittelemällä kenkiään (kävelemään oppimisesta puhuttaessa).

Pienen pieni ihminen on sosiaalisesti jo tavattoman taitava. Hän on etsinyt ja saanut kontaktin minuun, varmistanut äidiltään, olenko turvallinen tyyppi, ja (äidin tämän vahvistettua) ollut täysillä mukana keskustelussamme. Äidin sosiaalinen kyvykkyys – vauvan vilkaisun ymmärtäminen kysymykseksi, minun kanssani sopivan kepeään keskusteluun lähteminen, vauvan keskusteluun osallistumisen myönteinen huomioiminen – siirtyy vauvankin kyvyksi.

Hetken päästä juttumme jäävät toiseksi; kahvilaan saapuu hurmuri numero kaksi vaunuissaan. Vauvat tervehtivät estoitta ravintolasalin poikki toisiaan. Terve terve, sinäkin täällä, täysin mukana elämässä.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Lukutaitoisen turva ja turvattomuus

Jälleen yksi askel kohti suojatonta maailmaa: esikoinen oppi lukemaan.

Pieni vauva on vain hoitajiensa julmuuden armoilla, muusta hän ei tiedä. Jos pysyn millään tavoin tolkuissani, ei lapseni tiedä, miten kamalia asioita maailmassa tapahtuu.

Leikkipuistoissa, kaverikuvioissa jo vähän isommaksi kasvanut lapseni kokee vähintäänkin sosiaalista julmuutta. Joku pamauttaa lapiolla, kutsuu pikkuvauvaksi, ei ota leikkiin. Epäkohteliasta, mutta vielä selitettävissä ja lohdutettavissa.

Instituutioissa en voi suojella lastani aikuisten julmuudelta. Joskus vaan päivähoitajallakin palaa pinna tai opettaja sanoo aika loukkaavasti. Epäreilua – ilman muuta! – mutta niin inhimillistä. Selvitetään asia, kyllä se tästä.

Mutta nyt esikoiseni lukee lööpit. ”Äiti, kuka on Eerika?” 

On mahdoton vastata rehellisesti tavalla, joka ei järkyttäisi lasta. Se julmuus, jonka Eerikaksi kutsuttu tyttö joutui kokemaan, on sietämätöntä edes luettuna. Ja tälläkin hetkellä lukuisien lasten todellisuutta.

Lukutaidon myötä kotiimme vyöryy arkisen julmuuden – jäkättämisen, syyllistämisen, uhkailun – rinnalle tieto maailman kohtuuttomuudesta. Siitä voi puhua, sitä voi surra, mutta sitä ei voi täysin selittää pois.

Ainoa suojamme on muistaa myös ihmisten hyvyys, turvallinen läheisyys, satujen maailma. Siksi lukutaitoinen esikoisemme kuuntelee tänäänkin vanhemman ääneen lukeman iltakirjan.

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Ei tunnu tytöltä!

Nelivuotiaan neidon vaatekriisi puhkeaa tänäkin aamuna. Illalla esiin asetetut vaatteet eivät tietenkään kelpaa. Tässähän on yö nukuttu välissä! Kyllä siinä ehtii mieltään muuttaa!

Äiti haluaisi suosia käytännöllisyyttä (valitaan se, joka sattuu olemaan puhtaimpana) ja klassisuutta (oma mieltymys). Tytär ei.

”Äiti, sä et ymmärrä, nämä ei ole yhtään suloiset vaatteet”, raitapaitainen tytär perustelee musertuneena.

Yritän suositella postmodernia ”tyttöyden” idealla leikittelyä (sama raitapaita ja tyllihame), koska meillä ei ole puhtaina muita kuin raidallisia paitoja: ”Sinä olet kyllä sisältä ihan tyttö, vaikka sulla olisi mitä päällä”. 

Tytär ei jousta. Jos ei ole mekkoa, ei tunnu tytöltä.

Ja tyttö hän on.

Asia kävi tuskallisesti ilmi muutama kesä sitten, kun veljet pissasivat komeassa kaaressa metsän reunaan. Tytär asettui yhteenkuuluvuuden riemullisessa tunnelmassa samaan, kieltämättä maailman valloitusta enteilevään leveään seisontaan, mutta kädet haroivatkin tyhjää. Se syyttävän pettynyt murhe, jolla hän kääntyi katsomaan minua… Tietysti äidin vika!

Haara-asentokriisin jälkimainingeista alkoi sisätila-aikamme. Puhuin ”pienestä salaisesta huoneesta”, joka tytöillä on mahassaan piilossa siltä varalta, että heistä joskus tulee äitejä. ”Tärkeästä vauvamahasta”, jota ei näe, eikä voi koskea, mutta sen voi itse tuntea kehonsa sisällä. Tytär ymmärsi idean ja kehitteli sitä tyttöjen tavalliseen tapaan: hamstraamalla käsilaukkuja, joihin hän keräili ”tärkeitään”.

Tyttären ylpeä salaperäisyys kävi jo veljien hermoille. ”Kyllä mullakin on vauvamaha, ihan pieni vain”, vakuutti keskimmäinen. ”Älähän nyt höpsi kultaseni”, kujersi sisko.

Silti tuo salaperäinen huone ei aina riitä vakuuttamaan nelivuotiasta tyttöydestään. On aika kaivaa lempimekko likapyykkikorista.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Mitä kannattaa sanoa ääneen?

Kaikki me tunnemme vanhempia, jotka sättivät järkyttävästi lapsiaan pienestäkin virheestä. Sellainen asuu meilläkin ajoittain. Vartin verran eteisessä toppapuku päällä sisaruksiaan odotellut lapsi on tuskastuneena kiemurrellessaan aina niin kärsimätön . Tai itse asiassa pahempaa, mutta en kehtaa kirjoittaa sitä tähän.

Toisaalta, kaikki me tunnemme vanhempia, jotka antaisivat mieluummin oikean kätensä kuin sanoisivat lapselleen kehuvia sanoja. 30 peräkkäistä fouettésia ja keskiarvo 9,8: parantamiseen varaa riittää.

Kaikki ajatukset ovat sallittuja, jopa vanhemmille. Vaikeuksia syntyy vasta kun ajatukset tulvivat sanoina lapsenkin kuultaviksi – tai jos niitä ei tihku kuuluviin edes aiheesta.

Vanhemman on täysin oikeutettua ajatella: ____________n __________, kohta minä ___________ sinua. 

Lapsi saattaa tosin pahastua ajatuksen ääneen lausumisesta, jos tyhjiin kohtiin on aseteltu sanoja: %;& tai # ja livautan, kuristan tai en enää jaksa. Sen sijaan kannattaa pitää 15 minuutin hiljaisuus vanhemman ajatuksenvapauden kunniaksi.

Toisaalta lapsi saattaa oikeutetusti pettyä, jos virke jää sanomatta ääneen, vaikka tyhjiin kohtiin olisi aseteltu sanoja: äidin, isin, kulta, mestari ja rutistan niin ylpeänä. Ei kehu haavaa tee – suu auki vanhemmat!

Ajattelun ja puheen välisen rajan treenaaminen aloitetaan varhain.  ”Tuollaiset jutut ei kyllä sovi ruokapöytään”. ”On epäkohteliasta kommentoida erikoisen näköistä ihmistä lähijunassa”. ”Toista ei saa haukkua”. ”Muista sanoa kiitos”. 

Nyt täytyisi enää itsekin puhua siten, kuin ääneen sanoo ajattelevansa.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Sisarusten eroista

Vanhempien ainainen hämmennyksen aihe on se, miten erilaisia sisarukset voivat olla. Niin ovat kukin oma persoonansa, vaikka ihan samalla tavalla jokainen on kasvatettu. En usko.

Esikoinen saa tietää neljävuotiaana, että karkiksi kutsutut värikkäät kappaleet ovat syötäviä. Kuopus osaa näppärästi avata Muumi-askin yksivuotiaana.

Esikoiselle valkenee kaksi ja puoli -vuotiaana, että tv ei olekaan musta, suorakulmainen sisustustaulu, vaan siihen saa liikkuvaa ja värikästä kuvaa. Kuopuksen ensimmäinen sana on ”auhoääin”.

Esikoisen ensisoseensyönnit kuvataan, ensiaskeleiden ottamisen päivämäärä kirjataan facebookiin, vauvakirjaan ja tatuointina vanhemman käsivarteen. Kuopus – hetkinen, joko se kävelee? Esikoinen ei saa tulla vanhempien väliin yöllä, koska se tuhoaa vanhempien parisuhteen intiimiyden. Kuopus nukkuu äidin kainalossa eskarissakin, koska uusia lapsia ei todellakaan ole suunnitteilla.

Esikoiselle on täysin luontevaa ensivuosiensa ajan viettää aikaa kahdestaan jommankumman vanhemman kanssa. Kuopuksella ole hajuakaan olemisen tavasta, jossa molemmat vanhemmat ja hän viettävät kiireetöntä aikaa kolmistaan.

Siksipä se perheemme hankalin lapsi – aina kampoihin pistävä persoona! – on kuin sulaa vahaa tämän viikonlopun. Äiti, mä voin auttaa! Äiti, mä kyllä suostun, kiitos ehdotuksestasi! Äiti, sä oot niin ihana! 

Mitä siihen vaaditaan? Perjantaina äidin kanssa kahdestaan postiin (sisarukset yökylässä, isi isolla kirkolla), iltahommat ihan kahdestaan (hoputtamatta), hänen vuoronsa saada ensin sekä iltakirja (kolme lukua!) että iltalaulu. Ja aamulla isi ja äiti vain hänen käytettävissään. Yksi päivä esikoisen roolissa muuttaa kummasti kuopuksen persoonaa.

tiistai 28. tammikuuta 2014

Kapinan ja kyseenalaistamisen lahja

Vanhemmuudessa ei ole rankinta – sittenkään! – valvomiset, oman ajan puute, pökerryttävät kasvatusriidat, vaan se taianomainen hetki, jolloin vanhempi tajuaa, että lapsella on oma tahto.

Olet viikkoja suunnitellut tai minuutti sitten päättänyt kiinteiden aloittamisen hetken, napannut kaupasta mangososepurkin tai siivilöinyt ihan aitoa luomuversiota, varannut paikalle kameran tai ihan vain lusikan. Ojennat hartaana tai hajamielisenä lusikan kärjellisen pikku suukkuun ja pröts. Lapsen ennennäkemättömät ilmeet, aivan yllätyksenä tullut sylkäisykyky ja pahastunut huuto rysäyttävät sinut todellisuuteen: Hitto, täähän pistää kampoihin! 

 Ei se syömiseen lopu – tai siitä alakaan. Nukkumaanmenot, vaipoista luopuminen, tuttikamppailut, vaatevalinnat, kaveripiirin täysi kelpaamattomuus, harrastuksen valinta, läksyjen teko… Miksi tämä nyt ei vaan voi totella minua, joka tiedän paremmin? 

Toki kasvatusoppaista löytyy vinkkejä, joilla lapsen saa tottelemaan. Kasvatusoppaat toimivat etenkin silloin, kun lapsi on lukenut saman oppaan ja pitänyt sitä erinomaisena ja kerta kaikkiaan käytäntöön hyvin sovellettavana teoksena. Muussa tapauksessa lopputulos saattaa olla hitusen turhauttavampi.

Eikä kampoihin pistäminen rajoitu vain lapseen; eikös kumppanikin inise omaa turhanaikaista mielipidettään jostain sohvan pohjalta. Ettäs kehtaa. Kuka tässä on kasvatusoppaat lukenut ja kavereiden kanssa läpipuhunut, häh? Minä! Niin että älä alla mulle! 

Sillä totuuden nimissä: pistän se kampoihin minäkin. Lapsilleni, miehelleni, itsestäänselvyyksille, naapurin näkemyksille, ja viime kädessä itselleni.

Yhteen sentään suostun mangotahraisessa olemuksessani. Ihmettelemään tässä blogissani kapinan ja kyseenlaistamisen lahjaa, jonka elämä meille tarjoaa. Tervetuloa jakamaan lahjaa kanssani!