Ehdottomia suosikkielokuviani on Terminator 2 – Tuomion päivä.
Mikä tutkielma äidin rakkaudesta! Vanhemmistaan erossa kasvaneen lapsen psyykestä! Isäpuolen ja pojan suhteesta! Ihmisyyden perusteista! Kohtalon painosta! Ja ykkösosan tuntien: miten äitiys muokkaakaan naista!
Silti elokuvan kiehtovin ulottuvuus on tarinan pahis: nestemäisestä metallista valmistettu robotti, joka voi ottaa minkä tahansa koskettamansa tavaran tai olennon hahmon.
Mikä äärimmäisen hyödyllinen ominaisuus vanhemmallekin!
Alkajaisiksi voisin kokeilla lapsena elämistä tässä aikuisille mitoitetussa ympäristössä. Miltä tuntuu nousta bussiin, kun ensimmäinen askelma on navan korkeudella? Miten istua nätisti ruokapöydässä, kun jalat eivät osu lattiaan ja lautanen on kaulan korkeudella? Suojautua, kun kaksi kertaa itseni kokoinen aikuinen hermostuu?
Miten jaksaa jatkuvaa harjoittelun, kehittymisen, oppimisen vaadetta? Miten kestää omaa tietämättömyyttä, kehittymättömyyttä, taitamattomuutta kaikkivoipaisilta vaikuttaviin aikuisiin verrattuna?
Lähde siinä reippaasti ”nukketeatteriin”, ”rippijuhliin”, ”risteilylle”, kun ei ole haaleinta aatostakaan, mitä ne tarkoittavat. Nytkö sinne sitten lähdetään? Lopullisestiko? Onko siellä risteilyllä tiikereitä?
Mitä on elää mielikuvituksen ja todellisuuden rajan vielä horjuessa? Kun kaverin Mä pystyn hyppäämään kolmen metrin korkeuteen, mutta en viitsi nyt näyttää -jutut menevät täydestä? Miltä tuntuu mennä nukkumaan, kun ovesta voi yöllä kävellä zombie? Tai joku metallinen kone, joka yrittää tappaa…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti