Virpomisvaroitus!

Hyvää naapurimme, noin laajasti ottaen!  Haluaisimme varoittaa, että saatamme soittaa ovikelloasi sunnuntaiaamupäivällä, ei kuitenkaan ennen kymmentä. 

Tiedämme kyllä, ettei tälläinen häiritseminen ole yleensä tapana, mutta nyt meillä olisi tosi mukavaa asiaa. Tahtoisimme toivottaa sinulle kaikkea hyvää; terveyttä, ystäviä, ilahduttavia kohtaamisia tuntemattomien kanssa, maailmanrauhaa ja niin edelleen.

Ymmärrämme hyvin, jos et avaa ovea. Emme pahastu! Jotkut nyt nukkuvat pitkään tai eivät halua ylläpitää juuri tätä perinnettä. Joku vaivautuu omassa ovensuussa seisoskelusta, kotikutoisesta ulkomuodosta tai ties mistä - ei haittaa! Ehkä et edes pidä (minkäänlaisista) lapsista, mutta ei se mitään. Ja totta: on täysin naurettavaa vaatia palkkaa vastineeksi risusta.

Soitamme silti ovikelloasi toiveikkaina. Kun avaat, kysymme vielä erikseen, saako virpoa. Jos avasit oven silkkaa hajamielisyyttäsi tai aivan muunlaisen kohtaamisen toivossa, ehdit vielä kieltäytyä. Lapset saattavat pettyä, mutta sinun ei tarvitse kantaa siitä vastuuta tai syyllisyyttä. Pettymykset nyt kuuluvat elämään, ja tämä on aika pieni sellainen.

Mutta ehkä joku teistä naapureista (laajasti ottaen) sattuu pitämään hartaasti koristelluista risuista, huolella valituista valeasuista, vaivalla harjoitellusta runosta ja lopulta kuitenkin aika vilpittömästä hyvän onnen toivotuksesta. Eikä palkkaakaan ei ole pakko antaa. Kiitos ja hymykin riittävät hyvin!

Emme halua kiusata sinua. Tajuamme kyllä, ettei ole mukavaa paeta kotoa koko sunnuntaiksi. Emme tahdo pakottaa sinua  piilottelemaan verhojen takana tai heräämään ovikellon rämpytykseen. Jätämme sinut taatusti rauhaan, jos laitat oveesi lapun "Ei virpomista, kiitos".

Jos taas sattuu käymään niin upeasti, että suorastaan toivot näkeväsi tohkeissaan hyöriskeleviä lapsia, voit laittaa oveesi virpomiskutsun. Sopivan virpomisajankin voit lisätä, ettemme tunkeile liian aikaisin tai läpi sunnuntain.

Niin tai näin, naapurimme, olet osa jännittäviä lapsuusmuistoja. Tuntemattoman ovi. Ovikellonsoittovuororiita. Ryhmittyminen, rohkeimmat eteen. Avaako se vai ei? Apua- se avaa! Harras sisäänhenkäisy-  kuin yhteisillä keuhkoilla vedetty-  ja... Rituaali, jossa on ripaus rohkeuskoetta mukana. Kiitos naapuri kun osallistut. 

Kuinka Hirviö kesytetään

Mitä kuuluu perheenne sängynalushirviöille? Niille nukahtamisen estäjille, isää huhuiluttajille, äidissä roikuttajille? Meillä jokusen hetken poissa pysytellyt Hirviö palasi lapsen sängyn alle. Tai on se välillä käytävälläkin hirviöilemässä. Etenkin öisin.

Siispä käärin henkiset hihani ja ryhdyn Hirviön kesytykseen. Ohessa neuvon sinuakin.

Askel yksi: Tunne vihollisesi.

Tyhjänpäiväisen ”Hirviöitä ei ole olemassa” -hokeman voit unohtaa. Kyllä niitä on, juurihan lapsesi kertoi sen. Se, että hirviö on olemassa vain hänen mielessään, ei ole mikään vain. Se on hyvinkin merkittävästi totta. Siksipä lähdemme tutustumaan tähän otukseen.

Aloitamme klassisella piirrä ja kerro -menetelmällä. Hirviölle annetaan nimi. Se piirretään, maalataan, muovaillaan tai askarrellaan. Siitä puhutaan, kerrotaan, sitä kuvitellaan lisää. Kuvantamalla ja sanoittamalla Hirviö tulee hetkellisesti todemmaksi, mutta myös monisävyisemmäksi. Inhimillisemmäksi. Ja se on mahdollista jakaa vanhemman kanssa.

Hirviö piirretään juuri sopivan kokoiselle paperille ja juuri oikean väriseksi – lapsi valitsee. Sitten aikuinen saa kysellä kiinnostuneena. Mistä huomaa että se on hirviö? Mitä se oikeastaan puuhailee? Miksi se hirviöilee? Tykkääkö se siitä itse vai onko sen vaan pakko, vaikkei haluaisikaan? Mistä muusta se pitää ja ei pidä? Nukkuuko se? Miten ja missä? Kenen kanssa? Syökö? Mitä kaikkea? Tarviiko sen käydä vessassa? Onko sillä kavereita tai vihollisia? Onko sillä perhettä? Minkä kokoinen se on – piirustuksen kokoinan vai jonkin muun? Mikä saa sen isommaksi? Mikä pienemmäksi? Mitä kaikkea se saa sinut tekemään, paitsi pelkäämään nukahtamista? Sopiiko se sinulle vai haluaisitko, että asia muuttuisi?

Täytyy vain olla tarkkana, että antaa lapsen todella kertoa kaiken mitä Hirviöstä on kerrottavaa – sensuroimatta sen kauheutta. Muuten homma ei toimi. Jos Hirviö syö pikkusisaruksia, ei pidä lähteä toppuuttelemaan. Kyllä niitä sellaisiakin on. Pikkusisarus vain kannattaa pitää poissa kuuloetäisyydeltä.

Askel kaksi: Pidä vihollisesi lähellä

Valmis hirviökuva (tai mikä siitä nyt syntyikään) laitetaan lapsen valitsemaan paikkaan. Joku haluaa tuhota sen, toinen lukita laatikkoon, mutta aina ei käy niin onnekkaasti. Jos Hirviölle sopiva paikka sattuu olemaan olohuoneen seinä, niin äiti vain nielaisee kommenttinsa sisustukseen sointumattomuudesta ja tottelee. Muutoin ei homma toimi.

Hirviön kuulumisia kysellään ajan mittaan. Kiireitäkö pitänyt? Voiko hyvin, onko sairastellut? Onko matkustellut vai pysytellyt kotosalla? Mites tuo hirviöileminen on ylipäätään sujunut? Uusia temppuja oppinut vai luopunut vanhoista? Onni potkinut vai kohtalo kolhinut? Ruoka maittanut, päikkärit nukuttu?

Eihän se Hirviö katsokaas mikään itsestäänselvyys ole. Senkin elämässä sattuu ja tapahtuu. Voi joutua muuttamaan. Tulee suruja tai muuttuu vieläkin pelottavammaksi. Tarina se on Hirviölläkin, ja siihen kannattaa tutustua.

Askel kolme: Älä hylkää vihollistasi

Kaiken tämän jälkeen jää enää tehtäväksi pelätä. Se kun on kamalan tärkeää elämässä. Ja jos ei muuta sopivasti pelättävää löydy, on meillä ainakin Hirviö.

Siksipä kikkana ei ole karkottaa Hirviötä vaan kesyttää se. Piirretty Hirviö ei välttämättä katoa. Nyt vain vanhempikin tietää millainen tuo Hirviö on ja antaa lapselle luvan pelätä sitä. Muutoin ei homma toimi.

Kuten oma lapseni iltasella sanoo: ”Kyllä mä tiedän, ettei hirviöitä ole, mutta mä vaan silti pelkään niitä”. Hetken päästä hän silti nukkuu, tutun Hirviön yläpuolella. Valveille jää vain äiti omine hirviöineen.

Perheen pienimmät elokuvissa: Mielen sopukoissa

Kun klikkailun, hoputtamisen, kaikenvaraltapissojen, karkkien valinnan ja hoputtamisen jälkeen istumme vihdoin punaisiin tuoleihimme hölmöt lasit silmillämme, niin eikö takarivillä joku arviolta kolmevuotias paru pelkosurun vallassa puolet leffasta. Päässäni raksuttaa:

– Arhg. Vihaksi pistää. Miksi vanhemmat raahaavat näitä keskenkasvuisia leffaan? Tai eivätkö ne edes tajua lähteä kesken pois?!? Tässä on sentään maksettu sama hinta joka lipusta! Grrr!!!
– Siis ihan inho tyyppejä. Onks niille siis jotenkin tärkeetä, et lapsi katsoo kanssa hittileffaan, et sit voi olla ihan et me niinku on nähty se, vaik me ollaan kolme vee?
– Apua! Mitä jos toi pelko tarttuu mun lapsiin! Mitä jos ne alkaa parkua ja kaikki paheksuu meitä!
– No mut hei, iloa peliin! Eikös niin et kaikilla on oikeus olla leffassa, jookosta joo? Jos me vaan yhdessä kaikki nyt todetaan, et piristy kolme vee, piristy, niin tästä tulee tosi iloinen leffakokemus meille kaikille!
– Huoh… Mut ei se auta varmaan kuitenkaan… Kun tää ON niin surullista…

Ilman sponsoritukea: katsokaa hyvät perheet elokuva Mielen sopukoissa. Hauskinta, tosinta, koskettavinta viihdettä vuosiin. Kurkistus toiseen kaupunkiin muuttavan Riley-tytön mieleen liikuttaa aidosti.

Elokuva kertoo hienosti sen, mikä meiltä unohtuu niin nopeasti: tunteet ovat välttämättömiä. On ihan höpsöä jakaa niitä ”positiivisiin” ja ”negatiivisiin” – kaikkia tarvitaan. Suurin osa meille tärkeistä tapahtumista, asioista, ihmissuhteista ovat joka tapauksessa ristiriitaisia: katkeransuloisia, kiitollisen haikeita, kateellisen kaipaavia..

Ja myös: Me muutumme kivun ja romahtamisen kautta. Kun jotain meille hyvin tärkeää – ystävyys, kotipaikkakunta, taituruus – katoaa, me saamme romahtaa. Suhteemme eivät ole korvattavissa hetkessä, vaikka voimmekin muuttaessamme ”löytää uusia kavereita”, ”vaihtaa jengiä”, ”tutustua uuteen kouluun”.

Lapsen tulee antaa reagoida elämän muutoksissa: muutoissa, eroissa, koulun aloituksissa, ystävyyssuhteiden kiemuroissa. Usein me vanhemmat ryntäämme tekopirteinä piristämään, pelon kanssa ylihuolestumaan, vihan kanssa uhkailemaan tai inhon kanssa torjumaan sitä, mitä pitäisi lähestyä kuin suru: vierellä kuunnellen, antaen murheen olla rauhassa läsnä.

Eikä se koske vain lapsia. Yhtä lailla meillä aikuisilla on vaiettuja suruja, pelkoja, jotka palaavat piinaamaan aina uudestaan, ilo kateissa. Jos aikuisen mieli on omia tunteita täynnä, ei sinne mahdu kannateltavaksi lapsen reagointia. Samoin käy, jos lapsen tunteet tai reagointi saa aikuisen syyllistymään: minä päätin, että muutetaan ja nyt lapseni on ihan romuna!

Maailmassa tulee vastaan asioita, joita emme voi päättää ja joita joudumme suremaan. Vanhemman syli, joka kestää murheen painon, on kuin elokuvan ydinmuisto: kulkee mukanamme aikuisenkin elämän vastuksiin. Siinä sylissä sai elokuvan takapenkin viisaiden vanhempien kolmevuotiaskin turvallisesti pelkosurra elokuvan loppuun.

Yökyläläiset

Lasteni sosiaalinen maailma laajenee: sovimme yökyläilyjä. Isovanhemmilla ja kummeilla yöpymiset ovat ihan eri juttu, vauvakamaa. Kun haluaa nähdä maailmaa ja tutustua vieraisiin kulttuureihin, käydään kaverilla vuoroin vieraissa.

Yökyläilyssä ei ole ihan varmaa, kuka on saamapuolella. Sen huomaa jo lakanat-mukaan-vai-ei-väännöstä. Minusta perheemme saa vieraan ilokseen ja siksi petaamme ja pesemme hänelle lakanat. Mutta sitten taas olen kiitollinen kun lapseni saa kyläillä ja haluan vähentää emännän vaivoja tuputtamalla lapselle lakanoita mukaan. Pakkaan lapselle pyykkipussinkin, mutta olen ällistyneen kiitollinen, kun hän palaa reppu täynnä puhtaita vaatteita. Mikä ystäväperhe!

Vaikka eihän se lakanoihin jää. Reppuun pakataan huoletkin. Miten lapseeni suhtaudutaan, jos tulee riehumiskohtaus, iso itku, painajainen, pikkuvahinko? Tai ei tule uni? Ja jos meillä on yökyläilijä vieraana: miten sovitan hänet meidän perheen tapoihin tai meidän perheen hänen tapoihinsa?

Ällistyttävästi jokaisella perheellä on ”ihan tavalliset iltahommat”. Jollakulla se tarkoittaa eksoottista kyllä iltapuuroa, kylpyä ja ilta-DVD:ta. Meillä puolestaan mitä nyt jääkaapissa sattuu sinä iltana olemaan, pikkupesaisut ellei täivaroitusta ole annettu ja iltakirja. I h a n  e r i   j u t t u.

Yökyläillessään lapsi huomaa: Meidän tapamme ei olekaan ainoa tapa. Kaikilla ei olekaan isin keittämää aamupuuroa hellalla muhimassa, vaan lapset pöllivät kaapista suklaakeksejä vanhempien vielä torkkuessa. Vanhemman vatsan pohjaa kouraisee, kun lapsi kysyy, saisiko muuttaa edes pariksi kuukaudeksi ystäväperheeseen, kun siellä on vaan niin siistiä.

Isäntäperhekin voi katsoa itseään toisin silmin yökyläläisen vierailun aikana. Jotakin omista tavoistaan näkee tarkemmin, kun sen aiheuttama ällistys näkyy vieraan kasvoilta. Onko tämä nyt rentoa vai vastuutonta? Jämäkkää vai natsia? Olemisen tapamme tuntuu korostuvan, olevan paljaammin näkyvissä, kun ulkopuolinen katsoo sitä keskeltämme. Mitä lapsi kertoo meistä palatessaan kotiin?

Silloin alkaakin yökyläilyn kiinnostavin vaihe: miten suhtaudun siihen, mikä on minulle vierasta? Tunnenko tarvetta puolustaa omia tapojani vai voinko nähdä ne vain yhtenä vaihtoehtona? Kiinnostunko uudesta, itselle vielä tuntemattomasta? Tai kiinnostunko aiempaa enemmän omasta tavastani – yhtä eksoottisesta?

Ja edelleen: Miten suhtaudun yökyläilijän tarpeisiin? Onko minun helpompi ohjata, rauhoittaa, lohduttaa vierasta lasta vai omaani? Mikä kaikki aikuisuudessani muuttuu, kun luon suhdetta lapseni ystävään – olenko ankarampi, kärsivällisempi, luovempi, rajoittavampi…? Onko vieras lapsi vaivoinani vai olenko kiitollinen siitä, että minut on katsottu kyllin luotettavaksi yöhoivaajaksi?

Kotimaamme rajat ylittävät tänäänkin yökyläilijät, jotka eivät voi enää nukkua omissa kodeissaan. Lakanoita ei ole, ei ehkä reppuakaan, mutta painajaisia riittää. Nyt mitataan lapsuuden yökyläilyjemme oppi. Millaisiin varavuoteisiin toivoisimme tulevamme peitellyiksi, jos painajainen vyöryy vuorollaan omiin koteihimme? Koska sanoisimme: Jää meidän iloksemme. Et ole enää vieras.

Onko lapsen hyvä harrastaa?

Keskimmäinen lopetti harrastuksensa – kolmannen kerran.

– ”Se sattuu”, lapsi ilmoitti syyksi. ”Enkä mä osaa niitä mitä siellä tehdään.”

Jätin hetkeksi huomiotta hämmentävän ilmoituksen tanssiharrastuksen kivuliaisuudesta ja keskityin osaamispuoleen.

– ”Mutta kulta, eihän sinun tarvikaan osata, kun siellä vasta opetellaan yhdessä niitä asioita.”

– ”Niin, mutta kun mä en osaa.”

Se oli varmaan tottakin. En usko lapseni olevan erityislahjakas, mutta ei ollut tarviskaan: tässä oli kyse nimenomaan harrastuksesta, ei treenaamisesta. Emme odottaneet kehitystä tai näyttöjä vaan kivaa ryhmässä toimimista ja liikunnan iloa. Ja sitä hän näytti tällä kerralla myös saaneen.

Ensimmäinen lopetus liittyi lapsiryhmään, jossa hän oli ainoa poika. Se ei ole kolme–neljävuotiaalle välttämättä etu. Muut liihottelivat perhosina, ja hän oli sudenkorento. Toinen lopetus liittyi opetukseen – lapsi kieltäytyi jatkamasta, koska koki osaavansa jo kaiken. Mutta tällä kertaa ryhmässä oli vain sudenkorentoja, opettaja ihan huippu ja mukana vielä bonus: harrastuksen jälkeinen kahdenkeskinen hetki äidin kanssa.

– Silti. Minä En Jatka.

Liian osattavaa tai liian opeteltavaa – lapseni on harrastusmaailman Kultakutri. Ärsytti niin, että mieleen nousivat raskaan sarjan perustelut: raha, maine ja päämäärätön haahuilu, joka tulee lopulta koitumaan lapseni tuhoksi, ellei hän nyt valitse lajia johon todella kiintyy niin vahvasti, että selviää läpi murrosiän suistumatta pahantekijöiden sakkiin – iiiik.

Rahalla olisi jotain painoarvoa saattanut ollakin, koska harrastus oli maksettu etukäteen kuukaudeksi. Sen pätkän voisin vaatia osallistumaan ja toivoa lapsen kipinän taas heräävän. Jos siis itse jaksaisin pakottaa joka lauantaiaamu murjottavan lapsen salille. Eli en.

Iloisen lapsen kanssa olin kyllä jaksanut, koska olin Äiti, jonka lapsi tanssii. Mikä ihana maine! Ajan kanssa kelpaisin varmaan tanssiäitien porukkaan. Vertailisimme varusteita, hössöttäisimme näytöksistä…

Haahuilun estämiseksi voisin vaatia lapselta sisukasta itsensä haastamista, mutta en itse olisi siitä kummoinenkaan esimerkki. Halusin kyllä olla äiti, jonka lapsi harrastaa, mutta en äiti, jonka illat vilahtavat minuuttiaikataulukyydityksissä, eväspakettien improvisoinnissa ja varusteiden raivokkaassa etsinnässä. Ja halusin olla äiti, jonka lapsilla on monipuoliset kyvyt, mutten äiti, joka jatkuvasti motivoi, manipuloi, maanittelee ja manaa saadakseen lapsen treenaamaan kykyjään.

Joten hän lopetti. Myöhemmin muistin kysyä siitä sattumisesta.

– No kato kun se sattu kun mä en osannut.

Niinpä. Ei ole helppoa haastaa itsensä joka päivä, olla kaiken aikaa osaamisensa äärirajoilla. Lapset ovat, ilman harrastuksiakin. Viisivuotiaalla on paljon oppimista ihan ihmisyydestä, koululaisella vielä oppiaineet päälle. Ei joka rintamalla jaksa kehittyä.

Kivaa ryhmässä toimimista on yllin kyllin päiväkodissa ja koulussakin. Liikunnan iloa lapseni kokee jokaisella sohvahyppelyllä ja keittiönpoikkipinkaisulla. Murrosikään on matkaa. Äitikin ehtii vielä treenata tärkeää unelmistaan luopumisen taitoa.

Loman alku on vaalilupausten lunastamista

Loman alku on kuin hallitusohjelmaa punoisi. Nyt on annettujen vaalilupausten lunastamisen hetki. Muistellaanpa hetki perheessämme kevään mittaan puheltua.

Sohvannurkasta lukuisa kertoja:
– Äiti, miksi sä luet tota paksua kirjaa?
– Kulta, tämä on äidin tärkeä työkirja.
– Mut mä haluan että sä lukisit mulle Ponia ja Puluboita!
– Lomalla sitten.

Sängyn pohjalta päivittäin:
– Äiti, miksi mun pitää nyt jo mennä nukkumaan?
– Jos sä et nyt mene nukkumaan, niin aamulla väsyttää ja sitten ei seuraavasta koulupäivästä tule mitään.
– Mutta mä halua valvoa!
– Lomalla sitten.

Ja 11 tunnin kuluttua:
– Äiti, miksi mun pitää nyt jo herärä?
– Jos sä et nyt nouse, niin äiti myöhästyy töistä eikä saa palkkaa ja me kuollaan nälkään.
– Mutta mä haluan nukkua!
– Lomal...
– Joojoo, lomalla sitten.

Oih maagista lomaa, joka näyttä siintävän niiiin kaukana lupauksia antaessa. Tokihan äiti loihtii lomakaudella lapsille virikkeellisen, monipuolisesti psykofyysissosiaalista hyvinvointia tukevan kasvuympäristön vain kahdella kädellään. Eikä koulutukseen liittyvään kirjallisuuteen koske kukaan! Lomalla kaikille riittää, keneltäkään ei oteta pois.

Ja nyt lupaukset olisi lunastettava, mutta mutta. Keväällä lasketussa lomabudjetissa vaikuttaakin olevan kiusallinen pilkkuvirhe, öh. Näyttää sittenkin siltä, että äiti tekee töitä tämänkin kesän, seuraavan kirjan deadline, ymmärrättehän lapsukaiset. Ja jos ette ymmärrä, niin syytän teitä siitä, että menitte uskomaan mitä luvattiin, marisette ja vaaditte aina etuuksia, ettekä halua osallistua perheen nostamiseen kuopasta.

Kieltäytyminen on niin helppoa, kun takataskusta voi vetää tuottavuusvaatimuksen. Silloin ei tarvitse myöntää, että väistelin ja mairittelin joka suuntaan, jotta pääsisin vain omaan tavoitteeseeni.

Itse ajattelin osallistua tänä kesänä tuottavuustalkoisiin olemalla lasteni luottamuksen ja uhrausten arvoinen. Naiivia ehkä, mutta uskon rehellisen suhteen kasvattavan heistä työkykyisiä, luovia aikuisia, vaikka se mitä puuhamme, vaikuttaa tällä hetkellä silkalta laiskottelulta. Joten minusta ei hetkeen kuulu – olen lukemassa, nukkumassa ja valvomassa.

Lomalla.

Anna aikaa puolisolle

Mistä tietää vauvaperhe-elämän tiukimman vaiheen olevan ohi? Kun voi jo aidosti ilahtua kavereiden synnytystekstareista.

Oman vauvaperheaikamme elimme tiukasti ajan hermolla. Jo liikenneruuhka romahdutti ennakoimisen hauraan tukirakennelman. Kolme lasta itkee isäänsä, ja herra vaan istuu ruuhkassa! Kaveriperheiden vauvauutisia seurasi heti onnittelujen jälkeen painajainen: varpajaiset. Mies lähti täysin ennakoimattomasti suorittamaan riittiä ja minä jäin yksinäni paiskomaan lapsia petiin. Kuulostaa helpolta mutta ei ollut. Omat voimat olivat niin vähissä, ettei ollut vipata miehelle viittä minuuttia – koko illan lahjoittamisesta puhumattakaan.

Ei ole mukavaa olla se puoliso, joka aina roikkuu toisen lahkeessa – kuin neljäs lapsi – kerjäämässä aikaa. Tai olla vaimo, joka lähettää toisen matkaan happamin ilmein, korkoa kasvava marttyyrilasku takataskussa. Ajan pihtaaminen alkaa vaikuttaa luonteenpiirteeltä, vaikka kyse on vain olosuhteista: akuutista käteisajan vajauksesta.

Kun aikavaje kiristää suhdetta, aletaan ympäriltä neuvoa sijoittamaan kahdenkeskiseen aikaan. Kokeiltu on. Siinä sitä istuttiin kylpylähotellin sängyllä ihan kahdestaan, ja minä yritin teeskennellä, etten ajattelisi koko ajan lapsia, ja mies, ettei ajattelisi koko ajan seksiä. Sitäkin tarvitaan, mutta ei välttämättä heti. Ensin piti saada ihan omaa aikaa.

Aikaa, jolloin saa hyvällä omallatunnolla lähteä käymään – mies ja lapset toivottavat hymyillen hauskaa iltaa. Kukaan ei itke. Ei edes äiti.

Aikaa, jolloin saa tehdä ihan mitä huvittaa tarvitsematta miettiä, minkä muun edelle se kiilaa epäoikeudenmukaisesti. Että saako isä nyt istua yhdentekevässä leffassa, kun lapsillakin on tarpeita. Kun sitten palaa kotiin, otetaan ilolla vastaan. Toitko tuliaisia: konkreettisia tai kokemuksia? Eikä haittaa, jos ei niin tunnilleen tiedä, koska palaa. Illanvenymistekstariin vastataan iloisella hymiöllä. Omakin mieli on rauhallinen. Kyllä ne löytävät jonkin nurkan, johon käpertyä yöksi, jos sänky on myllätty nukkumakelvottomaksi.

Ja jos nyt sattuu venähtämään ihan pikkutunneille, so what. Seuraavana aamuna ei tarvitse olla ennen kuutta jotakuta hyssyttelemässä, puurottamassa, hyvittelemässä. Miestä vain naurattaa, kun pikkurouva on parhaansa mukaan juhlinut. Leikkiköön lapset siellä aamun keskenään, kun äiti korjaa eilisen satoa.

Päivää riittää läjässä löhöilyyn, pyykkivuoren naureskeluun. Ruokaa ruvetaan laittelemaan, kun joku mainitsee nälän toistamiseen. Kaverilta tullut tekstari huomataan vasta tuntien kuluttua: odotus on päättynyt, uusi vauva on tullut näkyviin.

Joten onnea perhe Karjalainen! Voisinpa antaa teille lahjaksi siivun tästä nyt niin yltäkylläisestä aikavarannostani. Saisitte aikaa ihmeteltäväksi, viipyiltäväksi, tuhlattavaksi asti. Vaan fysiikan lait pakottavat tyytymään toiseksi parhaaseen lahjaideaan. Lähetän tyytyväisen miehen varpajaisiin.