Töissä taas - ainakin osittain

Olin aikeissa palata pitkän tauon jälkeen osa-aikaisesti töihin 16.3.2020, mutta arvaatte miten siinä kävi. Joten täällä ollaan terveinä, mutta vapaaehtoisesti eristyksissa - ja valmiina etätöihin.  

Vastaanotto

Olen avannut videovastaanoton Minduu-palvelun kautta. 

Minduu on kätevä palvelu, jossa psykoterapeuttia etsivä asiakas ja asiakasta etsivä psykoterapeutti löytävät toisensa. Osalla psykoterapeuteista on suora nettiajanvaraus, osa antaa ajan yhteydenoton perusteella. Videoyhteys on turvallinen ja muun muassa HUS:n hyväksymä.  Käy tutustumassa!

Voit varata ajan minulle jos haluat pohtia ammattilaisen kanssa omaa, lapsesi tai parisuhteesi tilannetta. Yleisin kysymys lienee onko lapsen käytös, reaktio tai kehitys "normaalia" ja miten vanhempi voisi häntä auttaa.

Pitkiin psykoterapioihin en juuri nyt voi asiakkaita ottaa. Huomaathan myös, että kyseessä ei ole erikoislääkärin vastaanotto eli joten en uusi reseptejä, tee lausuntoja tai lähetteitä.

Luennot

Kevään luennot on luonnollisesti peruttu. Olen kuitenkin käytettävissä etäyhteydellä pidettäviin tilaisuuksiin, joista minulla on vuosien kokemus.

 

Voit tiedustella luentoa verkkosivujeni kautta. 

Chat-palvelut

Kuntien kautta pyörivät Onks tää normaalia-  ja En kestä- chatit jatkuvat. Lue näistä palveluista ja verkossa auttamisesta lisää yhteistyökumppanini Zoturin sivuilta.

Kirjat

Kaikki kirjani ovat  paitsi kirjastoissa ja verkkokaupoissa,  myös ladattavissa Storytelistä tai BookBeatista. 

Voimia ja malttia kaikille! Vaikeat ajat edessä...  ei jäädä liian yksin!

Onks tää normaalia?

Mielenterveystyön ammattilaiset puhuvat varhaisen puuttumisen tärkeydestä.  Syystäkin! Helpompi on jeesata joku pois heikoilta jäiltä kun yrittää tavoittaa jo railoon pudonnutta. Itseäänkin pystyy auttamaan paremmin, kun voimia on vielä jonkun verran jäljellä.

Mutta miten  homma toimii lasten kanssa? Milloin vanhemman kannattaa huolestua lapsesta?  Mistä ammattilainen tietää milloin tarjota apua perheelle?

Yleensä me ihmiset  kestämme psyykkisesti kuormittavia tilanteita sopeutumiskykymme avulla. Meillä on keinoja säädellä ahdistusta, etsiä turvaa, mukauttaa omaa käytöstämme vaikeutuneisiin olosuhteisiin. Esimerkiksi vanhemman vakava sairastuminen voi saada lapsen tsemppaamaan koulussa tavallista enemmän: opiskeleminen antaa jonkinlaista hallinnan tunnetta muutoin vaikeassa tilanteessa.  Tai lapsi saattaa pelata kännykällä aiempaa enemmän, koska saa sillä ikävät ajatukset katki. 

Lapset tai nuoret ovat yleensä jo itse tässä vaiheessa huolissaan itsestään (ja toisistaan). He vain eivät tiedä onko tämä normaalia, mistä tämä johtuu, mitä tälle voisi tehdä?

Monet lapset kysyvät asiasta vanhemmilta tai muilta aikuisilta kautta rantain. Ehkä kaverin puolesta tai "muuten vaan".  Ohimennen tässä vaan mainiten. Kukapa meistä aikuisista ei olisi ollut liian kiireinen pysähtymään? Itse olen sata kertaa vastannut lapsilleni jotain epämääräistä ja tajunnut vasta viikkoja (kuukausia, vuosia!) myöhemmin, miten tärkeä asia olikaan.

Sehän meidän vanhempien hankaluus onkin: Jos lapsen sopeutumiskeino kuormittavaan tilanteeseen on ok (paremmat arvosanat!) ei perheessä välttämättä edes huomata, että lapsi on huolestunut. Samoin jos lapsen huolestuttavatkin oireet kehittyvät hitaasti, on ihan tavallista että lastaan rakastava perhe odottaa kuukausia, jopa vuosia ennen kuin hakeutuu avun piiriin. 

Oire tarkoittaa sitä, että "normaaliksi" katsotut sopeutumiskeinot eivät ole enää riittäneet. Lapsi on ehkä selvästi ahdistunut, nukkuu huonosti, on aina huonolla tuulella tai kivulias. Keskittyminen ei onnistu, elämästä on kadonnut ilo. Pelot piinavat, kaverien kanssa ei suju. Vanhemmat ovat usein tässä vaiheessa jo  huolissaan, mutta myös ymmällään: onks tää normaalia? 

Perheen ulkopuolisen, kuten kouluterveydenhuollon tarjoama varhainen tuki edellyttää niin ikään, että joku tunnistaa lapsessa oireita. Oireet ovat tärkeitä, välttämättömiäkin, jotta asia nousisi esiin, mutta avun tarve on selkeä jo ennen sitä.

Siksi varhaisen avun suuri kysymys onkin: Miten ammattilainen voisi tavoittaa perheet jo ennen kuin lapsen sopeutumiskyky on käytetty? Kuinka lapsi voisi kertoa vanhemmilleen tarvitsevansa apua? Kuinka työntekijä voisi aktivoida nimenomaan perheen voimavaroja lapsensa auttamiseen? 

Vastaus on helppo: aktivoidutaan heti kun lapsi itse huolestuu.

Olen itse vastannut lasten varhaisiin huolikysymyksiin aikoinaan Ylen Poinzi-ohjelman kautta. Lapset ja nuoret lähettivät kysymyksiä nettisivuilla, minä kirjoitin vastaukset. Ne tosin esitti ohjelmassa "Virtasen iskä", piirretty virtahepo, ammatiltaan koulukuraattori. 

Lasten kysymykset olivat yleensä arkisia. Onks normaalia pelätä pimeää? Meille tulee riitaa läksyistä joka päivä- mitä voin tehdä? Miten saan vanhemmat antamaan lisää viikkorahaa?  Kuukautiset ei ole vielä alkaneet, vaikka oon jo 13v - onko ok?

Oli kiva vastailla  näihin tavanomaisiin, yleensä ajan ja puheen kanssa ratkeaviin murheisin. Käytännön työstäni lastenpsykiatrina tiesin kuitenkin, ettei se ole koko totuus lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Mukana oli vaikeitakin juttuja.

Siksi lähdin mukaan (harvinaista kyllä) minulle aiemmin täysin tuntemattoman ihmisen projektiin. Samaa kysymystä omalla tahollaan pyöritellyt Janne tavoitti minut ratikkapysäkiltä, syötti idean ja se oli siinä. No, jokunen tunti koodausta ja  koulutusta vielä tarvittiin, mutta nyt se on alkanut: onks tää normaalia- palvelumme.

Käykäähän kurkkaamassa ideaamme. Lisää kertoo janne.vepsalainen@zoturi.com

Tai tavataan Valtakunnallisilla lastensuojelupäivillä 26.-27.9.2017! 

Sana, hana, jana, kana, lana, mana, tana, vana...

Tiedätkö sen hetken, kun lapsi alkaa aivan mitättömästä yllykkeestä hokea loputtomiin järjetöntä ritirimpsua? Tulet sanoneeksi  esimerkiksi "kakku" ja sen sijaan että lapsi pyytäisi palasen, hän kiljuu: "Hakku, makku - ja sitten tuli jakku!!"

Minä olen, lukuisia kertoja. Alkuhymyn jälkeen olen kehottanut lasta ryhdistäytymään ja lopettamaan höpöttämisen. Vasta tavattuani kirjailija, runoilija Johanna Venhon tajusin tehneeni vakavan virheharvion. Käsissäni oli ollut lupaava nonsense-runoilijan alku ja minä olin nujertanut hänet! 

Entä oletko kokenut virkistävän sanotaan nyt vaikka ruokailun, jossa lapsi tottelee kaiken kir-jai-mel-li-ses-ti? Tulet kehottaneeksi häntä "syömään lautasensa päällä" ja hän esittää virnuillen istahtavansa lautaselleen. Hah, hah, ei naurata - vaikka ehkä kannattaisi.

Kannattaisi, koska sanallinen tietoisuus ja riimittely kukoistavat lapsen mielessä muutoinkin kuin iltakirjaa kuunnellessa. Kampoihin pistävillä lapsillani on äiti, joka rakastaa kirjoja, ainakin itse lukiessaan. (Olen iltalukemisestani jo aiemmin kirjoittanut- sekä lasten että aikuisten näkökulmasta. Ja mainittakoon, että lasten isäkin pitää kirjoista, muttei julista rakkauttaan yhtä julkisesti.) 

Mutta omantunnon kysymys: miten sallin ja edistän  lasteni omaa sanataidetta? Miten nautin hetkistä, jolloin lapset itse luovat sanallisen maailmansa, löytävät riimit ja sanojen monimielisyyden?

Tätä pohdin sunnuntaina, jonka vietimme  Helsingin Sanataidekoulu ry:n tunnelmallisessa ilmaistapahtumassa. Hyvä kattaus: lohikäärmetietoutta (tiesittekö kaikkien lajien rakastavan riimejä?), legoluovuutta, Mörköreitti ja räppityöpaja. 

Santaidesunnuntaissa oli huomioitu taitavasti lapsen tarve tehdä ja liikkua samalla kun hän sanailee. Kyky vain ajatella, ilman ilmeitä tai liikettä, ei välttämättä luonnistu lapselta. Siksi kuvan tuottaminen, "lohikäärmeen luolassa" peuhaaminen ja sopivan rento Bokvillanin ilmapiiri auttoivat sanojen äärelle. 

Tärkein on silti aikuisten asenne; valmius kuulla lapsen sanaa ja olla sen äärellä luovuutta estämättä. Hurmaavien Mörkövahti ja Mörköreitti kirjojen kirjoittaja Tuutikki Tolonen kertoi Mörkövahdin alkuidean olleen lapsensa höpöhöpöjuttu. Radiossa muka kerrottiin, että Suomen äidit lähtevät pois ja tilalle tulee mörköjä. Kirjailijaäidin viisas mieli ensin uskoi, sitten epäili ja lopulta loi. 

Tässä on itselle opittavaa. On ihanaa upota lasten kanssa yhdessä maailmoihin, joita ovat luoneet toiset aikuiset. Mutta sen lomassa pitäisi muistaa antaa kotoisan nonsensen soljua. Sunnuntaisessa räppipajassa ujoin lapsistani uskalsi vuorollaan vain kuiskata (Iiih...) mutta tällä kertaa otin sen kuuleviin korviini. 

Virpomisvaroitus!

Hyvää naapurimme, noin laajasti ottaen!  Haluaisimme varoittaa, että saatamme soittaa ovikelloasi sunnuntaiaamupäivällä, ei kuitenkaan ennen kymmentä. 

Tiedämme kyllä, ettei tälläinen häiritseminen ole yleensä tapana, mutta nyt meillä olisi tosi mukavaa asiaa. Tahtoisimme toivottaa sinulle kaikkea hyvää; terveyttä, ystäviä, ilahduttavia kohtaamisia tuntemattomien kanssa, maailmanrauhaa ja niin edelleen.

Ymmärrämme hyvin, jos et avaa ovea. Emme pahastu! Jotkut nyt nukkuvat pitkään tai eivät halua ylläpitää juuri tätä perinnettä. Joku vaivautuu omassa ovensuussa seisoskelusta, kotikutoisesta ulkomuodosta tai ties mistä - ei haittaa! Ehkä et edes pidä (minkäänlaisista) lapsista, mutta ei se mitään. Ja totta: on täysin naurettavaa vaatia palkkaa vastineeksi risusta.

Soitamme silti ovikelloasi toiveikkaina. Kun avaat, kysymme vielä erikseen, saako virpoa. Jos avasit oven silkkaa hajamielisyyttäsi tai aivan muunlaisen kohtaamisen toivossa, ehdit vielä kieltäytyä. Lapset saattavat pettyä, mutta sinun ei tarvitse kantaa siitä vastuuta tai syyllisyyttä. Pettymykset nyt kuuluvat elämään, ja tämä on aika pieni sellainen.

Mutta ehkä joku teistä naapureista (laajasti ottaen) sattuu pitämään hartaasti koristelluista risuista, huolella valituista valeasuista, vaivalla harjoitellusta runosta ja lopulta kuitenkin aika vilpittömästä hyvän onnen toivotuksesta. Eikä palkkaakaan ei ole pakko antaa. Kiitos ja hymykin riittävät hyvin!

Emme halua kiusata sinua. Tajuamme kyllä, ettei ole mukavaa paeta kotoa koko sunnuntaiksi. Emme tahdo pakottaa sinua  piilottelemaan verhojen takana tai heräämään ovikellon rämpytykseen. Jätämme sinut taatusti rauhaan, jos laitat oveesi lapun "Ei virpomista, kiitos".

Jos taas sattuu käymään niin upeasti, että suorastaan toivot näkeväsi tohkeissaan hyöriskeleviä lapsia, voit laittaa oveesi virpomiskutsun. Sopivan virpomisajankin voit lisätä, ettemme tunkeile liian aikaisin tai läpi sunnuntain.

Niin tai näin, naapurimme, olet osa jännittäviä lapsuusmuistoja. Tuntemattoman ovi. Ovikellonsoittovuororiita. Ryhmittyminen, rohkeimmat eteen. Avaako se vai ei? Apua- se avaa! Harras sisäänhenkäisy-  kuin yhteisillä keuhkoilla vedetty-  ja... Rituaali, jossa on ripaus rohkeuskoetta mukana. Kiitos naapuri kun osallistut.