Kiltit lapset ja tuhmat lapset

En tietenkään ole niin julma, että käyttäisin valta-asemaani uhkailemalla torailevia lapsia joululahjojen menetyksellä. Teen tempun ovelammin, kerron menneiden aikojen jouluista. Tekniikka on monille tuttu lapsuuden ruokapöydästä, johon kutsuttiin tarvittaessa mielikuva Afrikan nälkää näkevistä lapsista kiitollista ruokahalua herättelemään.

Niinpä, selviteltyäni lasteni kanssa jälleen yhden Kuka pamautti ketä millä ja miksi ihmeessä -kiistan, virittelen joulukoristeiden kirjomassa pesässämme stressaantuneen mieleni viimeisillä voimilla mukavan tarinointihetken.

– Kuulkaas lapset, ennen vanhaan jouluna tuli koko perheelle vain yksi lahja. Eikä edes yhteinen vaan oli vain jonkun vuoro.

Epäuskoinen kauhu valtaa pesueen.

– Mutta! Jos on monta lasta, niin ehtii kasvaa aikuiseksi ennen kuin on oma vuoro!
–Itkikö ne kaikki muut ihan kamalasti?
– Saiko sen lahjan kiltein lapsi?

En tiedä millä perusteella lahja jaettiin, mutta toki esikoisen kiltein lapsi -ideologiaan olisi houkutteleva tarttua. Olen kuitenkin rehti ja ohjaan keskustelun muihin perinteisiin:

– Ja jos oli tuhma, sai lahjaksi vain risuja! Epäusko vaihtuu hilpeään sekasortoon.
– Risuja! Mitä niillä tekee?
– Risupartaaa, risupartaaaa..
– Onko se risa?

Tarinan opetus ei nyt oikein pure. Välineellisen väkivallan historia olisi pitänyt käydä ensin läpi. Pahus. Terävöitän viestiäni:

– Ei kun se risu oli niin kuin rangaistuslahja, jos oli ollut tuhma.

Pesue hiljenee. Joka lapsi vaipuu huolestuneisiin mietteisiin. Millaisella asteikoilla Joulupukki mittaa tuhmuutta? Onko se ikävakioitu? Miten arvioidaan mahdolliset neurokognitiiviset erityisvaikeudet? Entä kasvuolosuhteiden vaikutus: vanhempien esimerkki, aikuisilta saatu ohjaus ja kannustus kiltteyden opetteluun? Miten kulttuuriperimä huomioidaan? Onko lieventäviä asianhaaroja, kuten mustasukkaisuus, intohimo, yllytys, hätävarjelun liioittelu? Esikoinen nousee sohvalta ensin, muina miehinä, mennäkseen hieman siistimään huonettaan. Kaikenlaista tässä on ehtinyt lattioille kasaantua, vaan hetkessäpä nämä käskemättä kerää… Nuorin pitää pitkän ja touhukkaan selostuksen äidin ihanuudesta, samalla kun esittelee suloisimmat tanssiaskeleensa ja kauneimmat hymynsä.

Kiitos lahjoistanne rakkaat esikoinen ja nuorin! Nyt saa äiti tuntea olevansa (paitsi aivan ihana, myös) pätevä kasvattaja, jonka lapset ovat omaksuneet perheen kaikin puolin kunnialliset ja oikeat arvot. Mutta pahuksen keskimmäinen. Eikös se mene ihan kierroksille. Mölisee ja hilluu, tekohymy naamalla, itsekään tietämättä, mistä tämä levottomuus taas iski.

Voi kiltti kultainen keskimmäinen: se iski äidin suusta. Taitava syyllistämisen risu, johon jokainen lapseni reagoi omalla tavallaan. Jos minulla ei olisi sinua, en ehkä koskaan huomaisi julmuuttani, jolla ohjailen lapsiani omahyväisesti myhäillen. Sinä pidät minutkin hereillä, valppaana omasta ovelasta tuhmuudestani. Kiitos lahjastasi, keskimmäinen.