Mitä ihmettä lapsen päässä liikkuu?

Osaisipa lukea lapsen ajatuksia! 

Ymmärtäisi tuosta vaan vilkaisemalla mikä ihme saa taaperon vetämään äkkikilarit, esiteinin siivoamaan pyytämättä huoneensa tai eskarin edelleen uskomaan (pimeän taas tultua) hirviön majailevan vaatekaapissa.

Sen sijaan törmään päivittäin ajatuksiini:

- Mikä sulle oikein tuli?

- Siis mikähän sulla oikein oli tässä ideana?

- En mä noin sitä tarkoittanut!

- Mitä ihmettä sun päässäs oikein liikkuu?

- Vai liikkuko?


On sekä ihastuttavaa että tuskastuttavaa huomata miten eri tavalla lapsen ajatus kulkee. Aikuinen joutuu ponnistelemaan ymmärtääkseen lapsen kuningasidean, aivan hölmön (mutta ilmeisen aidon) pelon tai raivarin syyn. Niin kovin harvoin järkiperustelut menevät perille.

Avuksi olisi (paitsi rauhoittuminen, myös) mentalisaatio. Tai mentalisoiminen, jos ihan tarkkoja ollaan.

(Mentalisaation kansainvälinen suurguru on  Peter Fonagy, joka tässä klipissä selittää mentalisaation muutamassa minuutissa.  Suomessa timanttisia asiantuntijoita ovat mm.  Marjukka Pajulo, Saara Salo ja Nina Pyykkönen, joiden Mentalisaatio ihmistä suojaavana tekijänä- artikkelin (Duodecim, 2015) voit lukea tästä.) 

Lyhyesti ja arkisesti ilmaistuna:
Mentalisoiminen tarkoittaa meille ihmisille aivan luonnollista yritystä tavoittaa omaa ja toisen  mieltä. Kun se onnistuu, vuorovaikutus sujuu. Väärinkäsityksiä pystytään selvittelemään. Maltti säilyy. 

Mentalisoiva ihminen ymmärtää:

- käyttäytyminen ei ole sattumanvaraista, vaan mielen (ajatusten, tunteiden, aikomusten jne) ohjaamaa

- minulla ja sinulla on erilliset, erilaisetkin mielet (ja siten epäilyttäviä kirjallisia mieltymyksiä, outoja suosikkiruokia ja ylipäätään käsittämättömän huonojakin mielipiteitä)

- en voi varmasti tietää mitä toinen ajattelee, mutta voin yrittää tavoitella ymmärrystä.

Helppoa vai mitä?
Varsinkin arki-aamuisessa eteisessä, jossa taaperolle pitää pukea toppapuku klo 7.16.

Ja silloin kun koululaisen huoneessa leijuvan järkyttävän katkun alkuperäksi paljastuu pöytälaatikossa pötköttelevä särki.

Ai niin, ja tietysti se iisi kerta kun 3-vuotias halusi pukea pakkasella sandaalit.

Vanhemman näkokulmasta mentalisoimisen ongelma on,  ettei pieni lapsi pysty siihen. Vasta noin 4-5-vuotias kykenee (rauhallisena!) hetkittäin tajuamaan, ettei vanhempi välttämättä halua kiusata häntä aamuherätyksellä ja toppapuvulla. Viisivuotias saattaa jo ymmärtää, että aikuinen on käsittänyt jokin asian väärin ja jopa auttaa asian selvittelyssä. Siihen asti lapsen ajattelu kulkee toisin.

Kysymällä selviäsi esimerkiksi, että kolmevuotias haluaa pukea sandaalit, koska "sitten alkaa kesä". Aikuisen on turha lähestyä asiaa järkiperäisesti ja lähteä selittämään ajankulun ja syy-seuraus-suhteiden logiikkaa.  Jos aikuinen pystyy itse mentalisoimaan, hän voi totuuden metsästämisen sijaan eläytyä lapsen mielen maailmaan.  Sandaaleilla ei voi mennä ulos, mutta ei siitä riitaa tarvitse kehittää.  

Jos lapsi suuttuu, pettyy tai jotain muuta, tilannettaa kriisiyttävää, on aikuisen mentalisoinnille lisää käyttöä. Lapsi tarvitsee mielipahaansa eläytymistä ja rauhoittelua, jotta tunnesäätely vahvistuisi. Ilmeisetkin faktat on pakko jättää joskus syrjään ja keskittyä sen sijaan tunteisiin.

Voi vain kuvitella, miten altis tällaisessa tilassa oleva ihminen on väärinymmärryksille. (Ja miten rasittavaa niitä on päivät pitkät siloitella.) Toisaalta, näin syntyvät rakkaat lapsuusmuistotkin.  Kukapa ei kaipaisi todellisuutta, jossa kesän saa kutsuttua esiin oikein valituilla jalkineilla!

Mentalisoiminen ei onnistu läheskään aina meiltä aikuisiltakaan. Kun kiihdymme tai jähmetymme, ajatus jumiutuu. Näemme vain oman näkökulmamme, emmekä edes yritä tavoitella toisen mieltä.  Tuntuu kuin tietäisimme kysymättäkin, mitä kumppani tarkoitti SILLÄ ilmeellä, vaikka hän vakuuttelee toisin. Rauhoittuneena malttaisi tarkistaa toisen tarkoitusperän (ja jopa uskoa hänen saattavan tietää minua paremmin, mitä oikeastaan tarkoitti.)

Mentalisoiminen on siis kaikkea muuta kuin ajatustenlukua. Se ei ole ennalta arvaamista, toisen puolesta tietämistä ja puolesta sanasta ymmärtämistä. Näitäkin hetkiä suhteisiin syntyy, mutta mentalisaation avulla muistamme mieltemme olevat silti erilliset.

Toki on mahdollista, ettei mentalisaatiokykyä ole  kehittynyt, vaikka iänpuolesta  on jo aikuinen. Ehkä sinäkin tunnet jonkun, jonka mielestä toisen ihmisen näkökulma on pysyvästi "väärä" ja  oma "oikea". Hänen mielestään keskustelun tavoite on saada toinen olemaan samaa mieltä, ei niinkään kiinnostua erilaisista ajatuksista. 

Eikä ihme, jos omiin ihmissuhteisiin ei ole osunut mentalisoivaa aikuista, ystävää, kumppania (tai psykoterapeuttia).  Tunnesäätely  (ja sen myötä mentalisaatio) rakentuu vain suhteessa meitä säätelevään toiseen ihmiseen. Kukaan ei oleta lapsen osaavan tuosta vain soittaa taidokkaasti viulua soittimen pari kertaa nähtyään. Moni aikuinen olettaa silti lapsen mielen  kehittyvän ilman erityistä vaivannäköä. ”Pitäisi jo osata” tai ”Noin iso ja kiukuttelee” lienevät monelle tuttuja lauseita, ehkä omasta suusta tai omasta lapsuudesta. Ehkä molemmista. 


Parempi myöhään, kun ei milloinkaan. Mentalisoinnin herättely auttaa niin aikuista kuin lastakin.

Mentalisaatiokykyiset ihmiset osaavat paremmin säädellä omia tunnetilojaan. He ymmärtävät toisten ihmisten käytöstä ja saavat siten paremmin käyttöönsä sosiaaliset taitonsa.  Etenkin lapsille se on tärkeää, koska suhteet ikätovereihin rakentavat lapsen mieltä siinä missä suhde vanhempiinkin.

Nämä lapset (ja aikuiset) pärjäävät hyvin ryhmissä, ovat suosittuja kavereita ja saavat siten yhä lisää kasvuaan edistäviä sosiaalisia kokemuksia. Tämä taas mahdollistaa osaltaan stressittömämmän oppimisen tavan, monimuotoiset kaverisuhteet ja kyvyn selvitä elämän väistämättömistä vastoinkäymisistä joustavammin. Sen seurauksena ei joudu kokemaan liian usein tai liian pitkäkestoisia  hallitsemattomia tunnetiloja. Hyvän kehityksen kehä vahvistuu.

Niin innostavaa mentalisoiminen on, että tammikuussa ilmestyy  Gummerukselta minun ja Leea Mattilan kirja: Mitä ihmettä? Opi ymmärtämään lapsesi mieltä. 

Siitä lisää myöhemmin.

Lasten traumaattiset kokemukset

Jokaisella lapsella on ikäviä, vielä aikuisenakin surettavia kokemuksia.  Rakas koira kuoli, äiti sai raivokohtauksen, vanhemmat eivät päästäneet Mötley Cruen keikalle, vaikka kaikki muut pääsivät. Puhumme näistä muistoistamme joskus "traumoina", mutta tässä postauksessa trauma tarkoittaa vakavampaa kokemusta. 

Olen sivunnut aihetta aiemmin mm. pakolaisuuden, lapsen kokeman väkivallan, Erika-tytön kärsimyksen, ja ADHD-diagnostiikan näkökulmasta. Kertaan kuitenkin pääpointit: 

Traumaatisella tapahtumalla tarkoitetaan suurin piirtein seuraavaa: henkilö kokee, näkee tai kuulee tapahtuneen sellaista, mikä on henkeä tai  terveyttä uhmaavaa hänelle itselleen, läheiselleen tai kenelle tahansa.

Traumaattinen tapahtuma voisi olla esimerkiksi henkirikoksen näkeminen, vaikka uhri ja tekijä olisivat tuntemattomia. Tuntemattoman kuolemasta kuuleminen ei yleensä traumatisoi yksistään vakavasti, vaikka toki voi olla ahdistavaa ja pelottavaa. Toisaalta trauma voi syntyä tilanteessa, jossa lapselle tärkeä ihminen on vähäisessä vaarassa. Esimerkiksi: lapsi näkee suojatiellä kävelevän vanhemman eteen juuri ja juuri pysähtyvän auton. Läheltä piti, huokaa vanhempi, ja on vartin päästä rauhoittunut. Lapsi välttämättä ei.

Pelottavasta tapahtumasta traumatisoituminen on yleisempää silloin, kun uhan muodostaa ihminen, joka on lapselle läheinen. Näin ollen äidin raju raivokohtaus voi olla aidosti traumatisoiva. Perheväkivalta tai insesti traumatisoi yleensä enemmän kuin ulkopuolisen tekijän samanlainen rikos. Tapahtuman vaarallisuus (ulkopuolisen silmin arvioituna) ei siis ole luotettava mittari. 

Karkeasti ottaen traumat jaetaan I tyypin ja II tyypin traumoihin. I tyyppi on kertaluontoinen tapahtuma, kuten yllä kuvattu suojatie-episodi. II tyyppin traumalla tarkoitetaan pitkittynyttä traumaattista elämäntilannetta, kuten sotaa, väkivallan uhan alla elämistä, koulukiusaamista. 

Traumakokemus aiheuttaa vaikeaa, sietämätöntä ahdistusta.  Se voi aluksi näkyä poissaolevuutena, jäätymisenä, raivona, sekavuutena. Ulospäin ei aina näy oireita heti, eikä vielä viikkojenkaan päästä. Aikuisten huomaamat oireet ilmenevät joskus niin myöhään, ettei niitä osata enää liittää tapahtuneeseen.

Voimakas ahdistus herää uudestaan traumasta muistuttavissa tilanteissa. Niitä kutsutaan triggereiksi, laukaisijoiksi. Vanhempansa läheltä-piti-tilanteessa nähneen lapsen trigger saattaisi olla suojatie, jalankulkijan vihreä valo, tai mustavalkoraidallinen matto- mikä tahansa mikä muistuttaa tapahtumasta.

Traumaoireita (joilla ahdistusta yritetään sietää ja välttää) on moninaisia, mutta vanhemmat tai ammattikasvattajat huomaavat yleensä muutaman. Eri asia on, tunnistetaanko ne traumaoireiksi. Yleensä ei. Yleisiä ovat:

Yliviritystila. Lapsi on kierroksilla koko ajan tai äkisti alkaen. Koska kiihtymystilat alkavat triggereistä, joita muut eivät hahmota, lapsi vaikuttaa pimahtavan ilman näkyvää syytä. Lapsi saattaa yrittää säädellä oloaan keinumalla, naputtamalla, liikehtimällä. Monesti arvellaan, että lapsella on ADHD. 

Aliviritystila.  Ahdistusta voidaan säädellä myös "kykemällä itsensä pois päältä". Lapsi ikää kuin putoaa kontaktista, ei näe, ei kuule. Hän ei kykene suoriutumaan tehtävistään, vaan uppoaa omiin ajatuksiinsa, jopa jähmettyy kesken toiminnan. Lapsen arvellaan olevan  "uneksujatyyppiä".

Uhmakkuus ja kieltäytyminen. Trigger-ahdistuksen välttämiseksi lapsi kieltäytyy menemästä tilanteisin, joissa traumamuistoon liittyvä sietämätön tunnetila valtaisi hänet uudelleen. Se on ymmärrettävää, mutta aikuiset usein luulevat lapsen temppuilevan. Rankaiseminen ja pakottaminen pahentavat ahdistusta ja noidankehä on valmis.

Tunnetilojen vaihtelu. Raivokohtaukset, pelkotilat, takertuminen. Pienen lapsen tunteiden säätely on joka tapauksessa keskeneräistä. Voimakas muutos lapsen tavassa käyttäytyä voi olla traumaoire, johon ei auta "ikätasoinen vastuunotto" tai tarrapalkinnot.

Joku sitä vaivaa-fiilis. Aina ei oire ole niin selkeä, mutta tuntuu ettei lapsi voi oikein hyvin. Tavallisia huolen aiheita ovat nukahtamisvaikeus, painajaiset, ruokahaluttomuus, selittämättömät kivut, ilottomuus. 

Kuten huomaa, ei traumadiagnoosi ole helppo. Lapsella saattaa aivan hyvin olla ADHD ja sen lisäksi trauma. Uhmakkuutta on monenlaista. Jotkut vaan unelmoivat enemmän kuin toiset. Edes kaikkien näiden oireiden yhdistelmä ei tarkoita varmuudella traumataustaa.

Asiaa vaikeuttaa lisää välttämiskäyttäytymiseen liittyvä piirre: lapsi ei halua puhua kokemastaan. Vaiteliaisuus saa vanhemmet luulemaan, ettei tiedossa olevastakaan traumaattisesta tapahtumasta kannata puhua. Lapsen vaikea kokemus (kuten väkivalla kohteeksi joutuminen) on myös vanhemmalle traumattinen- ehkä vanhemman omakin ahdistus on niin kova, ettei hän halua ottaa asiaa puheksi. Vanhempi tuumaa: Painetaan villaisella, lapset unohtaa helposti. Ei tehdä tästä nyt numeroa, aleta kaivella vanhoja. 

Traumahoitoja on monenlaisia ja oikeanlaisesta hoidosta on psykoterapeuttien kesken kiistojakin. Itse olen opiskellut vuoden verran lyhytterapeuttista mentelmää, jota käytän lasten traumoissa, koko perheen hoitona. Sen pääpointit ovat:

• Traumaan liittyvät normaalit reaktiot käydään lapsen ja perheen kanssa läpi
• Opetetaan ahdistuksen säätelykeinoja
• Altistetaan lapsi traumamuistolle asteittain, ahdistusta säädellen
• Puretaan välttämiskäyttäytymistä asteittain
• Vahvistetaan vanhempien ja lapsen välistä suhdetta, jota trauma yleensä kuormittaa
• Suunnataan tulevaisuuteen: ikätasoisten kykyjen ylläpitämiseen ja mahdollisimman "tavanomaisessa" elämässä mukana pysymiseen

Menetelmän ideana on, ettei traumaa sinänsä saa tapahtuneeksi, mutta sen vaikutukset minimoidaan. Välttämiskäyttäytyminen kun kaventaa nopeasti elämää. Pelot ja ahdistus vievät pois ikätoverien seurasta, levottomuus pilaa koulumenestyksen. Vanhempien käytös saattaa muuttua ylisuojelevaksi tai toisaalta välinpitämättömäksi. Syyllisyys ja mitä-jos-ajatukset piinaavat perhettä.  

Menetelmän nimi on trauma-fokusoitu kognitiivis-behavioristinen terapia  (TF-CBT). Koulutuksen toteutti Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri) kutsumana Ph D. Amy Hoch.

Omalle vastaanotolleni vapautuu hoitopaikka marraskuussa (tiistaisin, päiväaikaan). Käynnit ovat viikottain ja niitä tarvitaan tilanteesta riippuen n. 10, joskus enemmänkin. 

Löydät traumoihin erikoistuneita, eri tavoilla hoitavia psykoterapeutteja esim. EMDR-yhdistyksen sivuilta, Traumaterapiakeskuksesta, Vastaamosta ja Diacorista.

Mutta paljon voi tehdä lapsen hyväksi kotonakin, tai päiväkodissa ja koulussa. Yli- tai alivirittyneen lapsen akuutti rauhoittaminen on melko samanlaista riippumatta siitä, onko kyseessä trauma tai muu syy. Jatkan niistä seuraavassa postauksessa. 

Syksyn työkuvioita - jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain Näkymätöntä

Ei työhön paluu mitään, mutta se kaikki muu. Välikausihousut, kun sortseilla piti pärjätä vielä elokuu! Henkilötietolomakkeet! Liikuntavaatteet! Vasara perjantaiksi!

Onneksi lapset eivät tällä kertaa pistä kampoihin. He palaavat näemmä ihan mielellään napakkaan päivärytmiin, eskarivelvollisuuksien ja lukujärjestysten huomaan. Ja minä pääsen hyvillä mielin töihin.

Tänä syksynä työkuvioissa on jotain uuttaa, jotain vanhaa ja jotain näkymätöntä.

Jatkan toistaiseksi kolumneja Helsingin Sanomissa (HS.fi) ja Lääkärilehdessä. Kysy Jannalta-palsta jatkaa netissä ja Meidän perhe-lehdessä. Voit lähettää kasvatukseen, lapsen kehitykseen ja perhe- tai parisuhteisiin liittyviä kysymyksiä tästä.

Uutta - ja sinistäkin- on blogini Samassa pöydässä. Kirjoitussarjan tarkoitus on puolustaa minulle tärkeää olemassaolon tapaa: yhdessä syömistä. Aiheen puolesta kampanjoi laajemmin ELO-säätiön Syödään yhdessä-hanke, jota voi seurata mm. Twitterissä  #syödäänyhdessä.
Samassa pöydässä-blogini on määrämittainen, luettavissa Kaksplussan verkkosivuilla ja se toteutetaan yhteistyössä Fazerin kanssa.

Luennoin ja koulutan edelleen- lista tämän syksyn julkisista luennoista löytyy verkkosivuiltani.

Psykoterapia- ja työnohjausvastaanottoni jatkuu Helsingissä, Koskelantiellä. Teen pari- ja perheterapiaa edelleen, mutta niiltä osin vastaanottoni on toistaiseksi täynnä. Ilmoitan vapautuvista ajoista verkkosivuillani.

Uutena hoitomuotona käytän traumafokusoitua kognitiivis-behavioristista menetelmää. Pitkästä nimestään huolimatta kysessä on nk. lyhytterapia, jossa pyritään helpottamaan trauman kokeneen lapsen tuntemaa ahdistusta. 

Kerron tästä menetelmästä- ja ylipäätään erilaisista psykoterapioista- syksyn mittaan lisää blogissa, Facebook sivuillani (lastenpsykiatri Janna Rantala) ja Twitterissa (@jannarantala).

Aloitan lisäksi erillisen lastenpsykiatrin iltavastaanoton Helsingissä. Ajat, paikat ja varausohjeet päivittyvät lähiviikkoina, vielä ei aikaa voi varata.

Ja se Näkymätön! Ennakkokurkistus tästä, lisää asiaa pikapuolin, kunhan kurahousut on saatu ojennukseen.