Sillä välin katon rajassa eli valistuksen vaikeudesta

Kuva Sara Hildenin taideomuseosta 2015. Teos: Erno Enkenberg: Huono omatunto (Bad Conscience), 2009

Julkisen valistajan tehtävä on vaikea. Tällä viikolla myrskynsilmään osui Helsingin kaupunki, jonka kotiväkivalta.fi-kampanja herätti kovaa vastustusta.

Näin epäonnistuneeksi tuomitun julisteen ensimmäisen kerran lauantaiaamuna kuntosalin seinällä. Olin varhain liikkeellä, tarmokkaana ja iloisena. Lapset olivat kotona leikkimässä mitä lie, iskänsä nukkumassa krapuloissaan projektin päätösjuhlien jäljiltä.

Luultavasti julisteen valkoisuus herätti huomioni. Kohu ei ollut vielä alkanut, joten  olin vapaa muiden tulkinnoista. Kuva oli minusta osuva, mutta tekstin lukaisin vain nopeasti, koska samalla päivitin käynnykkään treeniohjelmaani. Tunnin päästä olisin muistanut kuvan aika tarkkaan, mutta tekstin suurinpiirtein "Laiminlyönti on väkivaltaa".

Minusta kuva oli jatkumoa Helsingin kaupungin kampanjoille, joissa on nähdäkseni pyritty haastamaan väkivaltaan liittyviä olettamuksia. Mieleen palasi suoralta kädeltä kaksi.

Yksikin lyönti on liikaa-kampanjan ristipistotyöt olivat liikuttavia. Kuvan kotoisuus, tekstin jäätävyys toimi. Vuoden 2015 kamppis on ollut omiaan tälle avoimen rasismin värjäämälle vuodelle: Mikään ihonväri ei kestä väkivaltaa. Kuvitus on nerokas. Sävykartta, jossa yksittäiset, kärsineet värikortit on nimetty uusiksi. Muksijan punainen. Ennakkoluulon sininen.

Joten tämän vuoden julisteen nähdessäni ajattelin läsnäolon ja kontaktin puutetta, josta moni lapsi kärsii jopa kehityksen vaarantavalla tavalla. Ilahduin, että tämäkin laiminlyönnin muoto on nostettu esiin. Minusta juliste kuvasi myös "paremman perheen" todellisuutta, jota harvoin liitetään väkivaltavalistukseen. Ensi vuonna ehkä sitten taloudellinen väkivalta, joka on etenkin parisuhteissa yllättävän yleistä ja sekin aitoa kärsimystä tuottavaa.

En siis nähnyt #someäitiä, poissaolevaa isää tai fyysisen väkivallan väheksymistä.  Äiti(oletettu) ei minusta ollut välinpitämättömän näköinen, vaan varsin innostunut. Ymmärrän silti hyvin äitisyyllistyksen, joka kuvassa on nähty.

Luokkasyyllistys ei ilmeisesti uponnut. En ainakaan löytänyt provosoituneita kommentteja, joissa arveltaisiin Helsingin kaupungin väittävän desinghuonekaluilla sisustamisen lisäävän lasten laiminlyöntiä. Tai koiraperheiden olevan erityisen välinpitämättömiä.

Minustakin kohu on oikeuttu. Kuvaavaa on, että väkivallan eri muodot toistuvat myös somekeskustelussa. Syyllistys, tarkoituksellinenkin väärintulkinta, vähättely, mustamaalaaminen, yksityiskohtiin tarkertuminen, vertaaminen heihin jotka kärsivät vielä enemmän. Niin tuttua monissa muista keskusteluista. Eläimiä ei muka saisi suojella niin kauan kun ihmisiä kärsii. Pakolaisia ei voisi auttaa, koska kotimaassakin on köyhiä. Välinpitämättömyyden vaikutuksista ei saisi valistaa, koska toisia lapsia lyödään.

Tänä syksynä lanseerattiin myös #Kasvatuspuntari-kampanja. Mukana on isoja toimijoita, kuten Väestöliitto, Ensi- ja turvakotien liitto ja Suomen Unicef. Tärkeä ja tyylikäs kampanja haastaa pohtimaan kasvatusmetodeja, joita ei heti tunnista henkiseksi väkivallaksi.

#Kasvatuspuntarin mainioin anti ovat Siskonpetiläisten videot. Ne ovat hauskoja, ne ovat viiltävän osuvia, ne pakottavat katsomaan peiliin. Hyvä kyllä: isiä on paikalla. Korppeja ei näy.

Katsokaa itse, mutta referoin tässä: Päiväkodilla äiti pokaa hoitajaa. Leikkipuistossa mammat vain somettavat vaikka lapsi on satuttanut itsensä. Munakelloäiti piinaa sadistisella kontrollilla koko perhettä. Perheväkivallallakin pilaillaan: äiti on ansainnut illalla odotettavissa olevan pahoinpitelyn, koska piti suolapurkkia omalla puolella pöytään.

Miksi nämä videot eivät herättäneet samanlaista kohua? Nimenomaan äitejä syyllistetään. Laiminlyönti on ilmeistä. Fyysistä väkivaltaa vähätellään. Ja rahaa on palanut takuulla iso summa.

Todennäköisesti laineet vain liplattivat,  koska Helsingin kaupungin tehtävä yhteiskunnassa on erilainen kuin järjestöjen. Viestinnän suunnittelu on varmasti vaikeampaa kuin vapaammin toimivilla liitoilla. Tamponiportin kaltaista tempausta tuskin olisi voinut toteuttaa kunnallisessa ehkäisyneuvolassa. Koko kaupungin imagokin on vähän nuhjuinen, ei lainkaan someseksikäs.

Työskentelen lasten ja perheiden kanssa niin julkisella, yksityisellä kuin kolmannellakin sektorilla. Väkivallan lukuisia muotoja kohtaa niillä kaikilla. Olen kuullut monesti miten lyöty lapsi toivoo, ettei pahoinpitelevä vanhempi edes huomaisi hänen olevan olemassa. Ja yhtä usein uskomattoman, mutta toden: kontaktia vaille  jäävä lapsi toivoo, että vanhempi vaikka löisi kunhan huomaisi, että olen tässä.

Olemme mieheni kanssa kumpikin välinpitämätön lapsiamme kohtaan joka päivä. Ihan syyllistymättä ja tarkoituksella. Jos miehellä on ollut turhan railakas illanvietto, niin sitten on. Minä käyn treenaamassa vaikka olisi ihana mahdollisuus lauantai-aamuiseen yhteiseen leikkiin pienokaisten kanssa.  Jätän kuuntelematta, koska nyt on  facebookkirppiskiima päällä. Hermoilen liinavaatteiden viikkauksesta.

Onneksemme lapsemme osaavat näyttää, koska välinpitämättömyytemme menee liian pitkälle. Yksi vetäytyy sänkyynsä, peukalo suussaan. Toinen muuttuu täysin ääliömäisiä ideoita saavaksi ikiliikkujaksi. Kolmas kulkee kannoilla tauotta hölöttäen.

Tämän rajan minä luin kampanjasta.  Kuvassa on lapsi, joka roikkuu kattokruunussa. Ehkä hetkellisesti ja onnellisena, ehkä aikuisen huomiota hakien. Emme koskaan saa tietää, jos emme kysy lapselta. Emmekä kysy, jos emme huomaa koko lasta.

Lasten traumaattiset kokemukset

Jokaisella lapsella on ikäviä, vielä aikuisenakin surettavia kokemuksia.  Rakas koira kuoli, äiti sai raivokohtauksen, vanhemmat eivät päästäneet Mötley Cruen keikalle, vaikka kaikki muut pääsivät. Puhumme näistä muistoistamme joskus "traumoina", mutta tässä postauksessa trauma tarkoittaa vakavampaa kokemusta. 

Olen sivunnut aihetta aiemmin mm. pakolaisuuden, lapsen kokeman väkivallan, Erika-tytön kärsimyksen, ja ADHD-diagnostiikan näkökulmasta. Kertaan kuitenkin pääpointit: 

Traumaatisella tapahtumalla tarkoitetaan suurin piirtein seuraavaa: henkilö kokee, näkee tai kuulee tapahtuneen sellaista, mikä on henkeä tai  terveyttä uhmaavaa hänelle itselleen, läheiselleen tai kenelle tahansa.

Traumaattinen tapahtuma voisi olla esimerkiksi henkirikoksen näkeminen, vaikka uhri ja tekijä olisivat tuntemattomia. Tuntemattoman kuolemasta kuuleminen ei yleensä traumatisoi yksistään vakavasti, vaikka toki voi olla ahdistavaa ja pelottavaa. Toisaalta trauma voi syntyä tilanteessa, jossa lapselle tärkeä ihminen on vähäisessä vaarassa. Esimerkiksi: lapsi näkee suojatiellä kävelevän vanhemman eteen juuri ja juuri pysähtyvän auton. Läheltä piti, huokaa vanhempi, ja on vartin päästä rauhoittunut. Lapsi välttämättä ei.

Pelottavasta tapahtumasta traumatisoituminen on yleisempää silloin, kun uhan muodostaa ihminen, joka on lapselle läheinen. Näin ollen äidin raju raivokohtaus voi olla aidosti traumatisoiva. Perheväkivalta tai insesti traumatisoi yleensä enemmän kuin ulkopuolisen tekijän samanlainen rikos. Tapahtuman vaarallisuus (ulkopuolisen silmin arvioituna) ei siis ole luotettava mittari. 

Karkeasti ottaen traumat jaetaan I tyypin ja II tyypin traumoihin. I tyyppi on kertaluontoinen tapahtuma, kuten yllä kuvattu suojatie-episodi. II tyyppin traumalla tarkoitetaan pitkittynyttä traumaattista elämäntilannetta, kuten sotaa, väkivallan uhan alla elämistä, koulukiusaamista. 

Traumakokemus aiheuttaa vaikeaa, sietämätöntä ahdistusta.  Se voi aluksi näkyä poissaolevuutena, jäätymisenä, raivona, sekavuutena. Ulospäin ei aina näy oireita heti, eikä vielä viikkojenkaan päästä. Aikuisten huomaamat oireet ilmenevät joskus niin myöhään, ettei niitä osata enää liittää tapahtuneeseen.

Voimakas ahdistus herää uudestaan traumasta muistuttavissa tilanteissa. Niitä kutsutaan triggereiksi, laukaisijoiksi. Vanhempansa läheltä-piti-tilanteessa nähneen lapsen trigger saattaisi olla suojatie, jalankulkijan vihreä valo, tai mustavalkoraidallinen matto- mikä tahansa mikä muistuttaa tapahtumasta.

Traumaoireita (joilla ahdistusta yritetään sietää ja välttää) on moninaisia, mutta vanhemmat tai ammattikasvattajat huomaavat yleensä muutaman. Eri asia on, tunnistetaanko ne traumaoireiksi. Yleensä ei. Yleisiä ovat:

Yliviritystila. Lapsi on kierroksilla koko ajan tai äkisti alkaen. Koska kiihtymystilat alkavat triggereistä, joita muut eivät hahmota, lapsi vaikuttaa pimahtavan ilman näkyvää syytä. Lapsi saattaa yrittää säädellä oloaan keinumalla, naputtamalla, liikehtimällä. Monesti arvellaan, että lapsella on ADHD. 

Aliviritystila.  Ahdistusta voidaan säädellä myös "kykemällä itsensä pois päältä". Lapsi ikää kuin putoaa kontaktista, ei näe, ei kuule. Hän ei kykene suoriutumaan tehtävistään, vaan uppoaa omiin ajatuksiinsa, jopa jähmettyy kesken toiminnan. Lapsen arvellaan olevan  "uneksujatyyppiä".

Uhmakkuus ja kieltäytyminen. Trigger-ahdistuksen välttämiseksi lapsi kieltäytyy menemästä tilanteisin, joissa traumamuistoon liittyvä sietämätön tunnetila valtaisi hänet uudelleen. Se on ymmärrettävää, mutta aikuiset usein luulevat lapsen temppuilevan. Rankaiseminen ja pakottaminen pahentavat ahdistusta ja noidankehä on valmis.

Tunnetilojen vaihtelu. Raivokohtaukset, pelkotilat, takertuminen. Pienen lapsen tunteiden säätely on joka tapauksessa keskeneräistä. Voimakas muutos lapsen tavassa käyttäytyä voi olla traumaoire, johon ei auta "ikätasoinen vastuunotto" tai tarrapalkinnot.

Joku sitä vaivaa-fiilis. Aina ei oire ole niin selkeä, mutta tuntuu ettei lapsi voi oikein hyvin. Tavallisia huolen aiheita ovat nukahtamisvaikeus, painajaiset, ruokahaluttomuus, selittämättömät kivut, ilottomuus. 

Kuten huomaa, ei traumadiagnoosi ole helppo. Lapsella saattaa aivan hyvin olla ADHD ja sen lisäksi trauma. Uhmakkuutta on monenlaista. Jotkut vaan unelmoivat enemmän kuin toiset. Edes kaikkien näiden oireiden yhdistelmä ei tarkoita varmuudella traumataustaa.

Asiaa vaikeuttaa lisää välttämiskäyttäytymiseen liittyvä piirre: lapsi ei halua puhua kokemastaan. Vaiteliaisuus saa vanhemmet luulemaan, ettei tiedossa olevastakaan traumaattisesta tapahtumasta kannata puhua. Lapsen vaikea kokemus (kuten väkivalla kohteeksi joutuminen) on myös vanhemmalle traumattinen- ehkä vanhemman omakin ahdistus on niin kova, ettei hän halua ottaa asiaa puheksi. Vanhempi tuumaa: Painetaan villaisella, lapset unohtaa helposti. Ei tehdä tästä nyt numeroa, aleta kaivella vanhoja. 

Traumahoitoja on monenlaisia ja oikeanlaisesta hoidosta on psykoterapeuttien kesken kiistojakin. Itse olen opiskellut vuoden verran lyhytterapeuttista mentelmää, jota käytän lasten traumoissa, koko perheen hoitona. Sen pääpointit ovat:

• Traumaan liittyvät normaalit reaktiot käydään lapsen ja perheen kanssa läpi
• Opetetaan ahdistuksen säätelykeinoja
• Altistetaan lapsi traumamuistolle asteittain, ahdistusta säädellen
• Puretaan välttämiskäyttäytymistä asteittain
• Vahvistetaan vanhempien ja lapsen välistä suhdetta, jota trauma yleensä kuormittaa
• Suunnataan tulevaisuuteen: ikätasoisten kykyjen ylläpitämiseen ja mahdollisimman "tavanomaisessa" elämässä mukana pysymiseen

Menetelmän ideana on, ettei traumaa sinänsä saa tapahtuneeksi, mutta sen vaikutukset minimoidaan. Välttämiskäyttäytyminen kun kaventaa nopeasti elämää. Pelot ja ahdistus vievät pois ikätoverien seurasta, levottomuus pilaa koulumenestyksen. Vanhempien käytös saattaa muuttua ylisuojelevaksi tai toisaalta välinpitämättömäksi. Syyllisyys ja mitä-jos-ajatukset piinaavat perhettä.  

Menetelmän nimi on trauma-fokusoitu kognitiivis-behavioristinen terapia  (TF-CBT). Koulutuksen toteutti Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri) kutsumana Ph D. Amy Hoch.

Omalle vastaanotolleni vapautuu hoitopaikka marraskuussa (tiistaisin, päiväaikaan). Käynnit ovat viikottain ja niitä tarvitaan tilanteesta riippuen n. 10, joskus enemmänkin. 

Löydät traumoihin erikoistuneita, eri tavoilla hoitavia psykoterapeutteja esim. EMDR-yhdistyksen sivuilta, Traumaterapiakeskuksesta, Vastaamosta ja Diacorista.

Mutta paljon voi tehdä lapsen hyväksi kotonakin, tai päiväkodissa ja koulussa. Yli- tai alivirittyneen lapsen akuutti rauhoittaminen on melko samanlaista riippumatta siitä, onko kyseessä trauma tai muu syy. Jatkan niistä seuraavassa postauksessa.