Näkymättömät mielikuvitusystävät

Kuva: Lea and the cat, Kovanen (c) Näkymättömät

Mieheni lapsuuden perheessä asui jonkun aikaa Herra Rouvanen. Ei ole ihan selvää mistä hän ilmestyi, mutta Hyrylän seudulta kuitenkin. Epäselväksi jäi myös hänen osallisuutensa lastenhuoneen seinään (sinänsä ihan taidokkaasti) porattuihin reikiin. Tuleva mieheni oli vasta kuusivuotias ja arveli herra Rouvasen olleen päävastuussa. Hänen vanhempansa eivät. Ymmärrettävää kyllä, kun ottaa huomioon, ettei tyyppi itse puhunut heille, näyttäytynyt heille tai ollut edes olemassa heille. Herra Rouvanen kun oli mielikuvitusystävä, pojan mieleen ties mistä rakentunut luovuuden näyte.

Samaa hienoa leikin maailmaa tutkii Verna Kovasen kirja Näkymättömät – Invisibles, joka ilmestyy lokakuussa. Verna valokuvasi ja haastatteli lapsia, joilla oli mielikuvitusystävä, Näkymätön. Kuvissa lapset leikkivät Näkymättömänsä kanssa, kertomuksissaan kuvailevat Näkymätöntä omin sanoin. Kirjan kuuluu tehtäväliite, jonka avulla aikuinenkin pääsee tutustumaan Näkymättömään (lapsen suostumuksella).

Kirja on Vernan, mutta kirjoitin siihen artikkelin mielikuvitusystävien merkityksistä, tutkimustuloksista ja lapsen ajattelusta. Harmittelin Vernalle, ettei itselläni tai lapsillani ole ollut näin kiehtovaa kumppania. Mielikuvitusystävät kun ilmestyvät nykykäsityksemme mukaan enimmäkseen sosiaalisesti taitaville, verbaalisesti lahjakkaille ja pohtiville lapsille. Herra Rouvasen kukoistuskaudella ajateltiin vielä toisin: mielikuvitusystävien arveltiin kertovan lapsen yksinäisyydestä (esikoisilla ja ainoilla lapsilla on heitä enemmän) ja kyvyttömyydestä neuvotella oikeissa ystävyyssuhteissa (koska mielikuvituskaveria saa määräillä miten tykkää).

Onneksi appeni ja anoppini älysivät olla uskomatta silloisia totuuksia. He hyväksyivät Herra Rouvasen olemassaolon, kattoivat hänelle paikan perheen ruokapöytään ja kyselivät hänen kuulumisiaan. Heidän pokkansa piti, kun perheeseen ilmestyi vielä Tiina – Hyrylästä hänkin. Pojan annettiin kuvitella, vaikka seinään poratut reiät olivat kyllä tietynlainen rajapyykki. Ne kun olivat oikeita.

Vaan niin on lapselle – omalla tavallaan – mielikuvitusystäväkin. Lähdin mukaan Vernan projektiin, koska se tutkii niin tärkeää oikeasti-leikisti maailmaa. Mielikuvitusystävät ovat yleisiä ja joskus aika mahdottomia ja saavat aikuiset hämmennyksiin. Näkeekö lapsi ne oikeasti? Ymmärtääkö hän ettei Herra Rouvanen ole oikeasti-oikeasti todellinen? Pitäisikö lapsen mielikuvitukselle laittaa rajat?

Ei pitäisi. Vernan kirjassa Näkymättömien tarinat ja kuvat tavoittavat lapsen luovuuden ja hartauden, jota aikuisen on vaikea enää muistaa. Meidän aikuisten tulee vain ihailla Näkymättömiä – kasvattamatta, analysoimatta, omimatta lapsen tuotosta itsellemme. Se onnistuu vain kun kunnioittaa kuvattavaansa ja hänen tarinaansa, niin kuin Verna teki.

Sain siitä kouriintuntuvankin esimerkin. Eräällä tapaamisellamme oli mukana poikani, joka Vernan arvostavuuden lumoamana kertoi saman tien sittemmin jo kadonneesta mielikuvituskaveristaan Zarista. Ällistyin aika lailla. Muistin kyllä Zarin (lohikäärme, jota poikani piirteli yhteen aikaan kaikkialle), mutta en ollut tiennyt sen olleen Näkymätön. Kiireessä painaessani en ollut pysähtynyt poikani mielikuvituksen ja pohdintojen äärelle.

Onneksi vielä ehti. Täytimme tehtäväliitteen prototyyppiä jälkikäteen Zaria muistellen. Eihän se ihan sama enää ollut, mutta muisto kuitenkin jostakin todella tärkeästä, lapsen aivan ikiomasta. Tunsin syvää kiitollisuutta. Enkä vähiten siitä, että tämä Näkymätön oli jättänyt lastenhuoneen sisustuksen ennalleen.