Toinen kirjani on painossa. Pitäisi kai tuntua haikealta, mutta kun ei. Kirjaa oli ihana kirjoittaa, ja tein sen tosissani, mutta silti. Se on vain kirja, ei elämäni tarkoitus.
Kliseistä kyllä kirjan kirjoittamisessa on jotain samaa kuin lapsen saamisessa. Ensin – ainakin minulla – on idea, aavistus, jotain hajua mistä haluaisin kirjoittaa. Niin kuin vauvaa toivoessa tai jo odottaessa kerää mielikuvaa lapsesta, tai itsestä vanhempana. Minä aloitan innolla, kerään aineistoa, niin kuin joku selaa vauva.fi-sivuja ja vaunukatalogeja. Tästä tulee siis niin mahtavaa! Pian olen upean teoksen kirjoittaja!
Mutta sitten lukee vähän liikaa nettipalstoja tai gurujen kirjoja ja haluaakin perua koko homman. Apua voiko noinkin käydä synnytyksessä! En halua! Mitä jos kirja onkin ihan huono (ai jos)? Ennen kaikkea lukiessa paljastuu miten hiton vähän tiedän yhtään mistään ja miten massiivinen teoksesta tulee, jos ymppään siihen kaiken lukemani.
Kirjan voisi peruakin. Päätin kuitenkin jättää chatit vähemmälle ja keskittyä omaan ajattelutapaani. Eihän lapseenkaan voi soveltaa jokaista kasvatusideologiaa. Viisainta on valita itselle paras metodi tai luoda ihan oma. Millainen minun maailmani, kirjani, vauvani on? Keräilen havaintoja, viitteitä, ajatuksenjuoksuja. Laputan kaunokirjoista loistavia sitaatteja. Merkkaan muistin elokuvien kohtauksia. Tämän haluan kirjaani, vanhemmuuteni, perheemme traditioihin!
Kahta ei voi salata: rakkautta ja luovaa prosessia. Lapset huomaavat kyllä jotain olevan taas tekeillä. Kaikki tuntuu kiertyvän kirjan ympärille. Katoan mökille viikonlopuksi kirjoittamaan. Ryntään päivällisellä sutaisemaan laskun nurkkaan pikaisen muistiinpanon. Kasaan miehen yöpöydälle liuskapinojani kommenttien toivossa. Olen itse niin innoissani, että hetken kuvittelen hänen ilahtuvan lahjastani. Aah, illan päätteeksi parisuhdeanalyysia, vaihteeksi kirjallisessa muodossa! Kiitos tästä rakas vaimoni! Äärimmäisen stimuloivaa luettavaa tämä raakileversio… Laitanpa heti sivuun kutkuttavan dekkarini ja tartun pinkkaan!
Sarkasmi loukkaa syvästi luovan vaimon ideaaliani. Tarvitsen vertaistukea. Morren maailman kirjailijaretriitti Mathildedalissa balsamoi tietokirjailijan marttyyrihaavat. Muitakin kirjoittajia! Joku jaksaa jauhaa kanssani aikamuodoista ja genreistä. Ihan kuin vertailtaisiin ensimmäisten liikkeiden tuntemista ja vaihdettaisiin nukutusvinkkejä. Kukaan ei kritisoi! Minä kelpaan! Muut pitävät minua ihan oikeasti kirjailijana (tai äitinä)! Oikeasti kukaan ei puhu lapsistaan koko retriitissä, ja sekin tuntuu ihanalta. Minä ja kirjani saamme omistautua toisillemme.
Sitten sitä aloittaa varsinaisen kirjoittamisen – arvellen olevansa aika hyvällä alulla. Lapsi on saatu näkyviin ja kirjan runko näytölle. Onhan tässä jo imetystä kokeiltu ja unikoulut käyty, hyvin on aineistoa kasassa. Vaan kun ei se riitä. Hajanaisista lauseista ei noin vain synny loogisia ajatuksenkulkuja, joita joku tuntematon saattaisi pystyä seuraamaan. Viitevyöry ei vakuuta lukijaa, eikä uhmaikä taltu näppäriä vinkkejä soveltamalla.
Taas kerran joutuu nöyrtymään. Lause ei lähdekään odotetusti lentoon kirjan sivuilla tai lapsen kielenkehityksessä. Mistä kaikki loistavat kirjailijat ja upeat vanhemmat oikein tulevat? Mikä niiden salaisuus on? Miksi minä vaan taon päätäni kasvatukselliseen tai kirjalliseen seinään?
Onneksi on kustannustoimittajia. Ja muita vanhempia. Ja ystäviä. Ihana Marjaana, upeat Mari ja Sirpa, mahtava Antti. Joku lukee – kuuntelee! – sanasta sanaan tekstini. Kommentoi nasevasti, tiukasti, ystävällisesti. Noukkii jyvät. Laventaa ajatteluani. Karsii käsikirjoituksesta 300 kaksoispistettä.
Niin helposti kaikki onkin toisin. Ei enää ole minä vastaan kirjani (tai minä vastaan lapseni), koska joku ulkopuolinen katsoo meitä kahta yhdessä. Näkee sen, mille minä olen sokea niin tekstissäni kuin lapsessanikin. Huomaa miten me kaksi vaikutamme toisiimme. Käskee jättää muihin vertailun sikseen. Näkee meidän yli, ali, ympäri ja syvyyksiin. Ja kertoo sen meille!
Vanhemmuudessa uppoutuu huomaamattaan kaksintaisteluun lapsensa kanssa. Ei tajua, miten apuna voisi olla lapsen toinenkin vanhempi tai joku ystävä, retriittivertainen tai edes ammattilainen, joka auttaisi laskemaan aseet. Sitä katsoo vain lastaan omana luomuksenaan, joka leviää maailmalle muiden katseiden ja tulkintojen armoille. Kritisoitavaksi.
Minun ja tekstini välisen suhteen pelastivat ulkopuoliset, jotka pysähtyivät meidän äärellemme, rauhassa katselemaan. Tästä kirjanikin kertovat. Ensimmäisessä katseltiin vanhemman ja lapsen suhdetta, tässä toisessa parisuhdetta ja ennen kaikkea sitä, miten lapsi suhteen näkee.
Entä miten lapseni näkevät minun ja kirjani suhteen? Ovat kurkkuaan myöten täynnä sitä. Tunkeilija talossa! Vauva vie kaiken huomion! Tai keskimmäisen hartain sanoin: ”Jos sä et olisi kirjailija, sä voisit leikkiä meidän kanssa.” Ei se ihan niin mene, mutta annan ylpeänä kirjailijuuteni ottaa syyt niskoilleen. Joku sentään arvostaa...
Mistä tuleekin mieleen mieheni. Hän taitaa olla kaikkein helpottunein. Kolmas pyörä on karkotettu painotaloon. On kuin vauva olisi siirtynyt omaan sänkyynsä nukkumaan ja mies palannut sohvalta parivuoteeseen. Mies katsoo minua kiitollisena, silittää merkitsevästi käsivarttani. Vihdoinkin kahden. Hän ja kesken jäänyt dekkari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti