Miksi viedä lapsia taidenäyttelyihin?

Museokortin myötä käyn yhä enemmän taidenäyttelyissä lasten kanssa. Suosikkejamme ovat olleet mm. Tommi Toijan pikkuhahmot (aka. Pikkupelkurin isät) ja Erwin Wurmin hillitön Giant Me, Big Ideal (aka. Makkaramies)  Ja tietysti Kiasman Ernesto Neton ja huni kuin-kansan virkattu maailma! Syksyn juttu tullee olemaan Yayoi Kusaman In Infinity, josta saa esimakua jo Talvipuutarhassa.


Mutta miksi taidetta lasten kanssa? Kirjoitin aiheesta aiemmin puistossa hortoiluun väsähtäneenä. Museokortin myötä tilanne on toinen, kun ei ole enää painetta saada lapsi kiertelemään "koko rahan edestä". Palaan näyttelyyn tarvittaessa yksin tai katson sen jo ennakkoon aikuisseurassa. Sensuuriinkin saattaa olla tarvetta. 

Tietysti he väsyvät ja joskus joutuu rajoittamaan, kun kaikkea ei saa koskea. Mutta niinhän se on elämässä muutenkin.  Ei ole oikeaa tapaa katsoa ja kokeaa  taidetta (tai elämääkään). Lasten kanssa voi keskittyä siihen mitä he jaksavat tai mikä heitä kiinnostaa. Ihan hyvin voi syventyä puhuttelevimpiin tai huvittavimpiin teoksiin. Lapset katsovat tuoreesti, luovat yllättäviä yhteyksiä, eivät tunne kontekstia.

Tärkeintä on minusta kuitenkin teoksen tunnelma, se minkä lapsikin (tai ehkä juuri lapsi) tunnistaa. Lapsi kuitenkin liittää näkemänsä omaan elämänhistoriaansa, asioihin jotka ovat hänelle totta ja joita hän pohtii. Näiden äärellä pääsee tutustumaan lapsensa ajatteluun tavalla, joka ei toteudu ”Oliko kiva päivä tarhassa”-tyylisessä jutustelussa.

Lapsiani  kiinnostavat eniten näyttelyt, jotka ovat ”siis niin läppiä”. Mittasuhteiden liioittelu, mahdollisuus koskea ja kokea, huumori. Ymmärrän sen, mutta silti haluan näyttää heille jotain perinteisempääkin. Siihen sopii juuri nyt Ateneumin Suomen taiteen tarina- kokoelmanäyttely. 

Klassikot uudessa valossa, kuten näyttelyä kuvataan, nostaa ikoniset veistokseet ja maalaukset etualalle, mutta kertoo myös taiteilijan arjesta. Tie mestariteokseksi on pitkä. Taiteilijan on todella nähtävä, sisäistettävä aiheensa, jotta oleellinen säilyisi vuosisatojenkin päähän.

Laajassa näyttelyssä on valittava mitä vilkaisee, mitä katsoo ja minkä lopulta näkee (kuten elämässäkin). Lasten kanssa kulkiessa prosessi mutkistuu: he saattavat nähdä juuri ne teokset, joita vanhempi haluaisi vältellä.  On vanhemmista kiinni mikä merkitys lasten havainnoille annetaan. Samalla huomaa, miten oma ajattelu kulkeekaan. 

Kullervon kirous, A. Gallen-Kallela, 1899

Lapsi: Miksi toi mies huutaa? Se on ihan rage! Onks se huumeissa!?
Vanhempi: Kiitos kun kysyit. Perheettömän lapsen asema oli 1800-luvun Suomessa toden totta vaikea ja sen kaiku elää yhä nykyisessä diskriminoivassa tavassamme suhtautua nk. vähäosaisiin.

 Aino-taru (osa), A.Gallen-Kallela, 1891

Lapsi: Miksi tyttö menee pois vaikka vanha mies koittaa auttaa sitä?
Vanhempi: Kiitos kun kysyit. Hän ei ikävä kyllä yritä varsinaisesti auttaa.  Katsopa tätä #lääppijä…

 

Pikku suruja, A. Frosterus-Såltin, 1864

Lapsi: Katso, toi on surullinen ja toi toinen lohduttaa.
Vanhempi: Ne on varmaan vaan  piilosta…
Lapsi jatkaa: Ei ne kyllä ole!  Miksi toi äiti vaan on ton ihme härvelin  kanssa eikä auta?
Vanhempi: Koska silloin ei vielä oltu keksitty kännykkää.

 
Ei oltu ei. Kärsimyksen dokumentointi ja esiin nostaminen oli hidasta, vaikka näyttely on aika nopsasti katsastettu. Astumme ulos Ateneumista, Rautatieaseman ihmisvirtaan, tämän päivän syrjittyjen, ahdisteltujen ja yhä lohdutta jäävien lasten  maailmaan. Lapsi pysähtyisi näkemään, mutta häntä hoputtaa eteenpäin klassikoiden klassikko: vanhempi, joka huokaisee tyytyväisenä näytettyään lapsille palan todellista elämää.