Lapsen traumaattiset kokemukset osa 2- Kuinka rauhoittaa lasta ja itseään?

Suunniltaan olevan lapsen rauhoittaminen on aikuisen tehtävä. Se onnistuu rakentavasti vain, jos aikuinen on itsekin rauhallinen. Omaa raivoaan karjuvan tai hylkäävän vanhemman edessä lapsi saattaa kyllä asettua, hetkeksi. Pysyvämpää ahdistuksen säätelyä opitaan kuitenkin  vain rauhallisessa, aikuisen kannattelemassa tilanteessa. 

Kuvaan tavan, joita voitte kokeilla. Etene portaittain, ajatuksen kanssa. Kyse ei ole pikakikasta. 

1. Traumaattisiin - tai  joskus muuten vain vaikeisin- kokemuksiin liittyy vaikeus säädellä  omaa tunnetilaansa. Ihminen tulee vaikkapa raivokkaan vihaiseksi, järjettömän takertuvaksi, hysteeriseksi tai lamaantuu täysin. Tämän tilan tunnistaminen itsessään tai lapsessaan (tai puolisossa) on hyvä alku rauhoittumiselle. Pienellä lapsella tunteiden säätely on muutoinkin kovin vähäistä.

Tästä syystä olen haluton käyttämään jäähyä. Osa ammattilaisista (ja vanhemmista) kuvaa jäähyä "rauhoittumispaikkana", osa taas  "istu niin monta minuuttia kuin sinulla on ikää, miettimässä mitä tuli tehtyä"-tyylisenä rangaistuksena. Jos jäähyllä tarkoitetaan rauhoittumista yhdessä aikuisen kanssa tai (poikkeustilanteissa) yksin, kannatan. Toivoisin silti, että rauhoittumisjäähylle olisi kuvaavampi nimi, joka erottaisi sen rangaistusjäähystä.

2. Tunteet "tarttuvat" ihmisten välillä. Aluksi rauhallinenkin aikuinen hätääntyy, hikeentyy tai menettää kiinnostuksensa  kun lapsi ei asetukaan. (Rangaistus)jäähy määrätään usein juuri tästä syystä: aikuisen oma tunnetilasäätely pettää  ja hän rankaisee lasta katkaistaaksen tilanteen. 

Ymmärrettävää. Huomaa kuitenkin tämä mekanismi, niin pystyt suojaamaan itseäsi ja lasta paremmin.

3. Kiihtyneessä tai alivirittyneessä tilanteessa ajattelu kulkee aivan omia ratojaan. Älä pyri älykkääseen keskusteluyhteyteen, järkiperäiseen vetoamiseen tai kasvattamiseen (itsesikään kohdalla). Pääasia on nyt keskittyä rauhoittumaan, jotta järki palaa päähän.

4. Myötätunto auttaa. Voi sanoa lapselle (ja itsellesikin) esim: "Huomaan että olet vihainen/kiihtynyt/pelokas. Haluan auttaa sinua. En suutu. En ole vihainen. En huuda sinulle. Olen tässä, sinun kanssasi. Kohta helpottaa. En jätä sinua."

5. Hengitä.  Syvään sisään, syvään ulos. Kutsu lasta hengittämään kanssasi. Pysy samalla lempeässä katsekontaktissa, puhu ystävällisesti.  Voitte harjoitella yhdessä hengittämistä jo etukäteen, rauhallisina hetkinä, ja sopia että otatte keinon sitten tarvittaessa käyttöön. 

6. Käytä kosketusta, jos se auttaa lasta. Monet lapset hyötyvät vakaasta, rauhallisesta silittämisestä ja laajasta vartalokontaktista (esim. vierekkäin makaaminen). Osalle toimii nk. sylihoito, jota olen esitellyt aiemmin (voit katsoa ohjeet tästä). Muista kuitenkin, ettei sylihoito sovi kaikille lapsille, eikä kaikille aikuisille. Rauhoita itseäsikin kosketuksella, kuten sivelemällä olkavarsiasi, halaamalla ja keinuttamalla kehoasi. 

7. Kytke lapsi aikaan ja paikkaan. Traumoihin liittyy kokemus, jossa ahdistuksen vallassa oleva ihminen menettää otteensa ajasta, paikasta ja itsestään. Sitä kutsutaan dissosiaatioksi. Voit puhua rauhassa:" Olemme kotona, minä olen kanssasi. Olet omassa huoneessasi, Katso ympärillesi, tuossa on sänkysi, nallesi yms" Tämä ei tietenkään toimi, jos lapsi on kokenut trauman nimenomaan omassa huoneessaan. Siirrä siis lapsi ja hänen huomionsa turvalliseen kohteeseen. 

8. Älä pakota, mutta jos on pakko, tee se rakastavasti. Älä väheksy lapsen epäreiluuden ja paniikin kokemusta. Ota häpeämättä mukaan muita aikuisia, jos oma säätelysi on pettämässä. Tässä lajissa  ei jaeta "selviän kaikesta yksin"-mitaleja. 

9. Kun tilanne on rauhoittunut, nauttikaa sitä. Älä kiirehdi selvittelemään, vaan pysy lapsen tukena. Voit sanoa, edelleen ystävällisesti, ettet ole vihainen, ja että haluat puhua tapahtuneesta myöhemmin. 

Kuten huomaat, samoja keinoja voi käyttää kuka tahansa vanhempi (tai muu aikuinen) lapsen kanssa. Sinun ei siis tarvitse pelätä, että keinot olisivat vahingollisia, jos lapsella ei olekaan traumaa. 

Käytä aktiivisesti aikaa tunnustellaksesi mikä rauhoittaa juuri sinua. Jollekulle sopii kymmeneen laskeminen, toiselle ehdottamani syvähengitys. Rauhoittava mantra, jota toistaa ajatuksissaan voi olla hyödyllinen. Samoin huomion kiinnitäminen johonkin neutraaliin, esimerkiksi  huoneesta löytyviin k-kirjaimella alkaviin esineisiin.  Osalle toimii turvapaikan ajattelu, kuten: olen tyynen järven rannalla, hyvän päivän iltana, hetkenä ennen kuin solahdan viileään veteen. 

Jos lapsen raivokohtaukset alkavat pelästyttävän tapahtuman jälkeen saattaa kyse hyvinkin olla traumasta. Muista kuitenkin, että osa ulospäin näkyvistä traumaoireista alkaa viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia tapahtuneen jälkeen. Jos oireet alkavat tyhjästä, niitä on usein tai uuvut niihin- hae ammattilaisen mielipide asiaan. Lastenneuvola, perheneuvola, sosiaalitoimen perhetyö, yksityiset palveluntarjoajat - vaihtoehtoja riittää. Netistä löydät esim. Lasten mielenterveystalon huolinavigaattorin, jos haluat vielä pohtia tilannetta. 

Vanhemman omiakin oireita voidaan tasata vuosikymmeniä traumatapahtuman jälkeen. Se on tärkeää, jota voidaan vähentää trauman vaikutuksia lapsen ja vanheman suhteeseen.  Ei meistä kenestäkään ihan ehjää saa, mutta sellaisen kuitenkin, että lapsemme voivat meihin turvata omissa ahdistuksen puuskissaan.

Lasten traumaattiset kokemukset

Jokaisella lapsella on ikäviä, vielä aikuisenakin surettavia kokemuksia.  Rakas koira kuoli, äiti sai raivokohtauksen, vanhemmat eivät päästäneet Mötley Cruen keikalle, vaikka kaikki muut pääsivät. Puhumme näistä muistoistamme joskus "traumoina", mutta tässä postauksessa trauma tarkoittaa vakavampaa kokemusta. 

Olen sivunnut aihetta aiemmin mm. pakolaisuuden, lapsen kokeman väkivallan, Erika-tytön kärsimyksen, ja ADHD-diagnostiikan näkökulmasta. Kertaan kuitenkin pääpointit: 

Traumaatisella tapahtumalla tarkoitetaan suurin piirtein seuraavaa: henkilö kokee, näkee tai kuulee tapahtuneen sellaista, mikä on henkeä tai  terveyttä uhmaavaa hänelle itselleen, läheiselleen tai kenelle tahansa.

Traumaattinen tapahtuma voisi olla esimerkiksi henkirikoksen näkeminen, vaikka uhri ja tekijä olisivat tuntemattomia. Tuntemattoman kuolemasta kuuleminen ei yleensä traumatisoi yksistään vakavasti, vaikka toki voi olla ahdistavaa ja pelottavaa. Toisaalta trauma voi syntyä tilanteessa, jossa lapselle tärkeä ihminen on vähäisessä vaarassa. Esimerkiksi: lapsi näkee suojatiellä kävelevän vanhemman eteen juuri ja juuri pysähtyvän auton. Läheltä piti, huokaa vanhempi, ja on vartin päästä rauhoittunut. Lapsi välttämättä ei.

Pelottavasta tapahtumasta traumatisoituminen on yleisempää silloin, kun uhan muodostaa ihminen, joka on lapselle läheinen. Näin ollen äidin raju raivokohtaus voi olla aidosti traumatisoiva. Perheväkivalta tai insesti traumatisoi yleensä enemmän kuin ulkopuolisen tekijän samanlainen rikos. Tapahtuman vaarallisuus (ulkopuolisen silmin arvioituna) ei siis ole luotettava mittari. 

Karkeasti ottaen traumat jaetaan I tyypin ja II tyypin traumoihin. I tyyppi on kertaluontoinen tapahtuma, kuten yllä kuvattu suojatie-episodi. II tyyppin traumalla tarkoitetaan pitkittynyttä traumaattista elämäntilannetta, kuten sotaa, väkivallan uhan alla elämistä, koulukiusaamista. 

Traumakokemus aiheuttaa vaikeaa, sietämätöntä ahdistusta.  Se voi aluksi näkyä poissaolevuutena, jäätymisenä, raivona, sekavuutena. Ulospäin ei aina näy oireita heti, eikä vielä viikkojenkaan päästä. Aikuisten huomaamat oireet ilmenevät joskus niin myöhään, ettei niitä osata enää liittää tapahtuneeseen.

Voimakas ahdistus herää uudestaan traumasta muistuttavissa tilanteissa. Niitä kutsutaan triggereiksi, laukaisijoiksi. Vanhempansa läheltä-piti-tilanteessa nähneen lapsen trigger saattaisi olla suojatie, jalankulkijan vihreä valo, tai mustavalkoraidallinen matto- mikä tahansa mikä muistuttaa tapahtumasta.

Traumaoireita (joilla ahdistusta yritetään sietää ja välttää) on moninaisia, mutta vanhemmat tai ammattikasvattajat huomaavat yleensä muutaman. Eri asia on, tunnistetaanko ne traumaoireiksi. Yleensä ei. Yleisiä ovat:

Yliviritystila. Lapsi on kierroksilla koko ajan tai äkisti alkaen. Koska kiihtymystilat alkavat triggereistä, joita muut eivät hahmota, lapsi vaikuttaa pimahtavan ilman näkyvää syytä. Lapsi saattaa yrittää säädellä oloaan keinumalla, naputtamalla, liikehtimällä. Monesti arvellaan, että lapsella on ADHD. 

Aliviritystila.  Ahdistusta voidaan säädellä myös "kykemällä itsensä pois päältä". Lapsi ikää kuin putoaa kontaktista, ei näe, ei kuule. Hän ei kykene suoriutumaan tehtävistään, vaan uppoaa omiin ajatuksiinsa, jopa jähmettyy kesken toiminnan. Lapsen arvellaan olevan  "uneksujatyyppiä".

Uhmakkuus ja kieltäytyminen. Trigger-ahdistuksen välttämiseksi lapsi kieltäytyy menemästä tilanteisin, joissa traumamuistoon liittyvä sietämätön tunnetila valtaisi hänet uudelleen. Se on ymmärrettävää, mutta aikuiset usein luulevat lapsen temppuilevan. Rankaiseminen ja pakottaminen pahentavat ahdistusta ja noidankehä on valmis.

Tunnetilojen vaihtelu. Raivokohtaukset, pelkotilat, takertuminen. Pienen lapsen tunteiden säätely on joka tapauksessa keskeneräistä. Voimakas muutos lapsen tavassa käyttäytyä voi olla traumaoire, johon ei auta "ikätasoinen vastuunotto" tai tarrapalkinnot.

Joku sitä vaivaa-fiilis. Aina ei oire ole niin selkeä, mutta tuntuu ettei lapsi voi oikein hyvin. Tavallisia huolen aiheita ovat nukahtamisvaikeus, painajaiset, ruokahaluttomuus, selittämättömät kivut, ilottomuus. 

Kuten huomaa, ei traumadiagnoosi ole helppo. Lapsella saattaa aivan hyvin olla ADHD ja sen lisäksi trauma. Uhmakkuutta on monenlaista. Jotkut vaan unelmoivat enemmän kuin toiset. Edes kaikkien näiden oireiden yhdistelmä ei tarkoita varmuudella traumataustaa.

Asiaa vaikeuttaa lisää välttämiskäyttäytymiseen liittyvä piirre: lapsi ei halua puhua kokemastaan. Vaiteliaisuus saa vanhemmet luulemaan, ettei tiedossa olevastakaan traumaattisesta tapahtumasta kannata puhua. Lapsen vaikea kokemus (kuten väkivalla kohteeksi joutuminen) on myös vanhemmalle traumattinen- ehkä vanhemman omakin ahdistus on niin kova, ettei hän halua ottaa asiaa puheksi. Vanhempi tuumaa: Painetaan villaisella, lapset unohtaa helposti. Ei tehdä tästä nyt numeroa, aleta kaivella vanhoja. 

Traumahoitoja on monenlaisia ja oikeanlaisesta hoidosta on psykoterapeuttien kesken kiistojakin. Itse olen opiskellut vuoden verran lyhytterapeuttista mentelmää, jota käytän lasten traumoissa, koko perheen hoitona. Sen pääpointit ovat:

• Traumaan liittyvät normaalit reaktiot käydään lapsen ja perheen kanssa läpi
• Opetetaan ahdistuksen säätelykeinoja
• Altistetaan lapsi traumamuistolle asteittain, ahdistusta säädellen
• Puretaan välttämiskäyttäytymistä asteittain
• Vahvistetaan vanhempien ja lapsen välistä suhdetta, jota trauma yleensä kuormittaa
• Suunnataan tulevaisuuteen: ikätasoisten kykyjen ylläpitämiseen ja mahdollisimman "tavanomaisessa" elämässä mukana pysymiseen

Menetelmän ideana on, ettei traumaa sinänsä saa tapahtuneeksi, mutta sen vaikutukset minimoidaan. Välttämiskäyttäytyminen kun kaventaa nopeasti elämää. Pelot ja ahdistus vievät pois ikätoverien seurasta, levottomuus pilaa koulumenestyksen. Vanhempien käytös saattaa muuttua ylisuojelevaksi tai toisaalta välinpitämättömäksi. Syyllisyys ja mitä-jos-ajatukset piinaavat perhettä.  

Menetelmän nimi on trauma-fokusoitu kognitiivis-behavioristinen terapia  (TF-CBT). Koulutuksen toteutti Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri) kutsumana Ph D. Amy Hoch.

Omalle vastaanotolleni vapautuu hoitopaikka marraskuussa (tiistaisin, päiväaikaan). Käynnit ovat viikottain ja niitä tarvitaan tilanteesta riippuen n. 10, joskus enemmänkin. 

Löydät traumoihin erikoistuneita, eri tavoilla hoitavia psykoterapeutteja esim. EMDR-yhdistyksen sivuilta, Traumaterapiakeskuksesta, Vastaamosta ja Diacorista.

Mutta paljon voi tehdä lapsen hyväksi kotonakin, tai päiväkodissa ja koulussa. Yli- tai alivirittyneen lapsen akuutti rauhoittaminen on melko samanlaista riippumatta siitä, onko kyseessä trauma tai muu syy. Jatkan niistä seuraavassa postauksessa. 

Miksi viedä lapsia taidenäyttelyihin?

Museokortin myötä käyn yhä enemmän taidenäyttelyissä lasten kanssa. Suosikkejamme ovat olleet mm. Tommi Toijan pikkuhahmot (aka. Pikkupelkurin isät) ja Erwin Wurmin hillitön Giant Me, Big Ideal (aka. Makkaramies)  Ja tietysti Kiasman Ernesto Neton ja huni kuin-kansan virkattu maailma! Syksyn juttu tullee olemaan Yayoi Kusaman In Infinity, josta saa esimakua jo Talvipuutarhassa.


Mutta miksi taidetta lasten kanssa? Kirjoitin aiheesta aiemmin puistossa hortoiluun väsähtäneenä. Museokortin myötä tilanne on toinen, kun ei ole enää painetta saada lapsi kiertelemään "koko rahan edestä". Palaan näyttelyyn tarvittaessa yksin tai katson sen jo ennakkoon aikuisseurassa. Sensuuriinkin saattaa olla tarvetta. 

Tietysti he väsyvät ja joskus joutuu rajoittamaan, kun kaikkea ei saa koskea. Mutta niinhän se on elämässä muutenkin.  Ei ole oikeaa tapaa katsoa ja kokeaa  taidetta (tai elämääkään). Lasten kanssa voi keskittyä siihen mitä he jaksavat tai mikä heitä kiinnostaa. Ihan hyvin voi syventyä puhuttelevimpiin tai huvittavimpiin teoksiin. Lapset katsovat tuoreesti, luovat yllättäviä yhteyksiä, eivät tunne kontekstia.

Tärkeintä on minusta kuitenkin teoksen tunnelma, se minkä lapsikin (tai ehkä juuri lapsi) tunnistaa. Lapsi kuitenkin liittää näkemänsä omaan elämänhistoriaansa, asioihin jotka ovat hänelle totta ja joita hän pohtii. Näiden äärellä pääsee tutustumaan lapsensa ajatteluun tavalla, joka ei toteudu ”Oliko kiva päivä tarhassa”-tyylisessä jutustelussa.

Lapsiani  kiinnostavat eniten näyttelyt, jotka ovat ”siis niin läppiä”. Mittasuhteiden liioittelu, mahdollisuus koskea ja kokea, huumori. Ymmärrän sen, mutta silti haluan näyttää heille jotain perinteisempääkin. Siihen sopii juuri nyt Ateneumin Suomen taiteen tarina- kokoelmanäyttely. 

Klassikot uudessa valossa, kuten näyttelyä kuvataan, nostaa ikoniset veistokseet ja maalaukset etualalle, mutta kertoo myös taiteilijan arjesta. Tie mestariteokseksi on pitkä. Taiteilijan on todella nähtävä, sisäistettävä aiheensa, jotta oleellinen säilyisi vuosisatojenkin päähän.

Laajassa näyttelyssä on valittava mitä vilkaisee, mitä katsoo ja minkä lopulta näkee (kuten elämässäkin). Lasten kanssa kulkiessa prosessi mutkistuu: he saattavat nähdä juuri ne teokset, joita vanhempi haluaisi vältellä.  On vanhemmista kiinni mikä merkitys lasten havainnoille annetaan. Samalla huomaa, miten oma ajattelu kulkeekaan. 

Kullervon kirous, A. Gallen-Kallela, 1899

Lapsi: Miksi toi mies huutaa? Se on ihan rage! Onks se huumeissa!?
Vanhempi: Kiitos kun kysyit. Perheettömän lapsen asema oli 1800-luvun Suomessa toden totta vaikea ja sen kaiku elää yhä nykyisessä diskriminoivassa tavassamme suhtautua nk. vähäosaisiin.

 Aino-taru (osa), A.Gallen-Kallela, 1891

Lapsi: Miksi tyttö menee pois vaikka vanha mies koittaa auttaa sitä?
Vanhempi: Kiitos kun kysyit. Hän ei ikävä kyllä yritä varsinaisesti auttaa.  Katsopa tätä #lääppijä…

 

Pikku suruja, A. Frosterus-Såltin, 1864

Lapsi: Katso, toi on surullinen ja toi toinen lohduttaa.
Vanhempi: Ne on varmaan vaan  piilosta…
Lapsi jatkaa: Ei ne kyllä ole!  Miksi toi äiti vaan on ton ihme härvelin  kanssa eikä auta?
Vanhempi: Koska silloin ei vielä oltu keksitty kännykkää.

 
Ei oltu ei. Kärsimyksen dokumentointi ja esiin nostaminen oli hidasta, vaikka näyttely on aika nopsasti katsastettu. Astumme ulos Ateneumista, Rautatieaseman ihmisvirtaan, tämän päivän syrjittyjen, ahdisteltujen ja yhä lohdutta jäävien lasten  maailmaan. Lapsi pysähtyisi näkemään, mutta häntä hoputtaa eteenpäin klassikoiden klassikko: vanhempi, joka huokaisee tyytyväisenä näytettyään lapsille palan todellista elämää. 

Näkymättömät mielikuvitusystävät

Kuva: Lea and the cat, Kovanen (c) Näkymättömät

Mieheni lapsuuden perheessä asui jonkun aikaa Herra Rouvanen. Ei ole ihan selvää mistä hän ilmestyi, mutta Hyrylän seudulta kuitenkin. Epäselväksi jäi myös hänen osallisuutensa lastenhuoneen seinään (sinänsä ihan taidokkaasti) porattuihin reikiin. Tuleva mieheni oli vasta kuusivuotias ja arveli herra Rouvasen olleen päävastuussa. Hänen vanhempansa eivät. Ymmärrettävää kyllä, kun ottaa huomioon, ettei tyyppi itse puhunut heille, näyttäytynyt heille tai ollut edes olemassa heille. Herra Rouvanen kun oli mielikuvitusystävä, pojan mieleen ties mistä rakentunut luovuuden näyte.

Samaa hienoa leikin maailmaa tutkii Verna Kovasen kirja Näkymättömät – Invisibles, joka ilmestyy lokakuussa. Verna valokuvasi ja haastatteli lapsia, joilla oli mielikuvitusystävä, Näkymätön. Kuvissa lapset leikkivät Näkymättömänsä kanssa, kertomuksissaan kuvailevat Näkymätöntä omin sanoin. Kirjan kuuluu tehtäväliite, jonka avulla aikuinenkin pääsee tutustumaan Näkymättömään (lapsen suostumuksella).

Kirja on Vernan, mutta kirjoitin siihen artikkelin mielikuvitusystävien merkityksistä, tutkimustuloksista ja lapsen ajattelusta. Harmittelin Vernalle, ettei itselläni tai lapsillani ole ollut näin kiehtovaa kumppania. Mielikuvitusystävät kun ilmestyvät nykykäsityksemme mukaan enimmäkseen sosiaalisesti taitaville, verbaalisesti lahjakkaille ja pohtiville lapsille. Herra Rouvasen kukoistuskaudella ajateltiin vielä toisin: mielikuvitusystävien arveltiin kertovan lapsen yksinäisyydestä (esikoisilla ja ainoilla lapsilla on heitä enemmän) ja kyvyttömyydestä neuvotella oikeissa ystävyyssuhteissa (koska mielikuvituskaveria saa määräillä miten tykkää).

Onneksi appeni ja anoppini älysivät olla uskomatta silloisia totuuksia. He hyväksyivät Herra Rouvasen olemassaolon, kattoivat hänelle paikan perheen ruokapöytään ja kyselivät hänen kuulumisiaan. Heidän pokkansa piti, kun perheeseen ilmestyi vielä Tiina – Hyrylästä hänkin. Pojan annettiin kuvitella, vaikka seinään poratut reiät olivat kyllä tietynlainen rajapyykki. Ne kun olivat oikeita.

Vaan niin on lapselle – omalla tavallaan – mielikuvitusystäväkin. Lähdin mukaan Vernan projektiin, koska se tutkii niin tärkeää oikeasti-leikisti maailmaa. Mielikuvitusystävät ovat yleisiä ja joskus aika mahdottomia ja saavat aikuiset hämmennyksiin. Näkeekö lapsi ne oikeasti? Ymmärtääkö hän ettei Herra Rouvanen ole oikeasti-oikeasti todellinen? Pitäisikö lapsen mielikuvitukselle laittaa rajat?

Ei pitäisi. Vernan kirjassa Näkymättömien tarinat ja kuvat tavoittavat lapsen luovuuden ja hartauden, jota aikuisen on vaikea enää muistaa. Meidän aikuisten tulee vain ihailla Näkymättömiä – kasvattamatta, analysoimatta, omimatta lapsen tuotosta itsellemme. Se onnistuu vain kun kunnioittaa kuvattavaansa ja hänen tarinaansa, niin kuin Verna teki.

Sain siitä kouriintuntuvankin esimerkin. Eräällä tapaamisellamme oli mukana poikani, joka Vernan arvostavuuden lumoamana kertoi saman tien sittemmin jo kadonneesta mielikuvituskaveristaan Zarista. Ällistyin aika lailla. Muistin kyllä Zarin (lohikäärme, jota poikani piirteli yhteen aikaan kaikkialle), mutta en ollut tiennyt sen olleen Näkymätön. Kiireessä painaessani en ollut pysähtynyt poikani mielikuvituksen ja pohdintojen äärelle.

Onneksi vielä ehti. Täytimme tehtäväliitteen prototyyppiä jälkikäteen Zaria muistellen. Eihän se ihan sama enää ollut, mutta muisto kuitenkin jostakin todella tärkeästä, lapsen aivan ikiomasta. Tunsin syvää kiitollisuutta. Enkä vähiten siitä, että tämä Näkymätön oli jättänyt lastenhuoneen sisustuksen ennalleen.

Syksyn työkuvioita - jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain Näkymätöntä

Ei työhön paluu mitään, mutta se kaikki muu. Välikausihousut, kun sortseilla piti pärjätä vielä elokuu! Henkilötietolomakkeet! Liikuntavaatteet! Vasara perjantaiksi!

Onneksi lapset eivät tällä kertaa pistä kampoihin. He palaavat näemmä ihan mielellään napakkaan päivärytmiin, eskarivelvollisuuksien ja lukujärjestysten huomaan. Ja minä pääsen hyvillä mielin töihin.

Tänä syksynä työkuvioissa on jotain uuttaa, jotain vanhaa ja jotain näkymätöntä.

Jatkan toistaiseksi kolumneja Helsingin Sanomissa (HS.fi) ja Lääkärilehdessä. Kysy Jannalta-palsta jatkaa netissä ja Meidän perhe-lehdessä. Voit lähettää kasvatukseen, lapsen kehitykseen ja perhe- tai parisuhteisiin liittyviä kysymyksiä tästä.

Uutta - ja sinistäkin- on blogini Samassa pöydässä. Kirjoitussarjan tarkoitus on puolustaa minulle tärkeää olemassaolon tapaa: yhdessä syömistä. Aiheen puolesta kampanjoi laajemmin ELO-säätiön Syödään yhdessä-hanke, jota voi seurata mm. Twitterissä  #syödäänyhdessä.
Samassa pöydässä-blogini on määrämittainen, luettavissa Kaksplussan verkkosivuilla ja se toteutetaan yhteistyössä Fazerin kanssa.

Luennoin ja koulutan edelleen- lista tämän syksyn julkisista luennoista löytyy verkkosivuiltani.

Psykoterapia- ja työnohjausvastaanottoni jatkuu Helsingissä, Koskelantiellä. Teen pari- ja perheterapiaa edelleen, mutta niiltä osin vastaanottoni on toistaiseksi täynnä. Ilmoitan vapautuvista ajoista verkkosivuillani.

Uutena hoitomuotona käytän traumafokusoitua kognitiivis-behavioristista menetelmää. Pitkästä nimestään huolimatta kysessä on nk. lyhytterapia, jossa pyritään helpottamaan trauman kokeneen lapsen tuntemaa ahdistusta. 

Kerron tästä menetelmästä- ja ylipäätään erilaisista psykoterapioista- syksyn mittaan lisää blogissa, Facebook sivuillani (lastenpsykiatri Janna Rantala) ja Twitterissa (@jannarantala).

Aloitan lisäksi erillisen lastenpsykiatrin iltavastaanoton Helsingissä. Ajat, paikat ja varausohjeet päivittyvät lähiviikkoina, vielä ei aikaa voi varata.

Ja se Näkymätön! Ennakkokurkistus tästä, lisää asiaa pikapuolin, kunhan kurahousut on saatu ojennukseen.

Vielä talokaupoista ja mitä ne paljastavat parisuhteesta

Kirjoitin Helsingin Sanomien kolumnissa 20.1.2016 talokaupoista, joissa puoliso oli outo otus. Se poiki pienoisen kiinnostavan twitter-keskustelun, jota en ehtinyt kirjaltani tuolloin täydentää, mutta palaan siihen nyt.

Kolumnin esimerkissä oli kolmikko: minä ja mieheni ja talokauppias. Voisiko sanoa, että meitä oli kaksi plus yksi. Mieheni tietää talojen rakentamisesta huomattavasti enemmän kuin minä, mutta olimme ostamassa taloa yhdessä. Silti myyjä puhui vain miehelleni. Hän ei katsonut minua silmiin, hän vastasi minun esittämiini kysymyksiin suoraan miehelleni, tai ei lainkaan. Mies ja myyjä olivatkin ne kaksi, ja minä olin plus yksi.

Myyjää on turha syyttää. Hän on yhdentekevä osanen minun ja mieheni elämässä. Tilanteen teki hölmöksi (ja paljastavaksi) se, ettemme mieheni kanssa puuttuneet asiaan mitenkään. Minua ketutti, mutta istuin paikallani. Mieheni ei huomannut mitään erityistä. Hänestä myyjä oli myyjä, ihan asiallinen.

Twitter-keskustelussa kysyttiin, enkö syyttänyt miestäni. En syyttänyt, enkä itseäni. Kyse on parisuhteestamme, ja siinä tuolloin vallinneista lainalaisuuksista. Kumpikaan meistä ei taatusti ajatellut, etteikö toisella olisi sananvaltaa talokaupoissa. Mieheni ei ole huomiokyvytön ääliö enkä minä tuppisuu, mutta silti annoimme myyjän sivuuttaa minut täysin.

Suhteen lainalaisuudet tarkoittavat suurin piirtein sitä, etten ajattele olevani jotakin mieltä mutta huomaan parisuhteessa käyttäytyväni kuin olisin. Myyjän käytös ei ollut itse ongelma, vaan se teki parisuhteen lait näkyväksi. Kuten kolumnissa yritin kuvata, on parin syytä huomata jotakin erityistä, jos äitiysneuvolassa puhuttiin vain naiselle. Miksi me suostuttiin siihen? Kuinka emme pyytäneet puhujan huomioimaan molempia? Miksi ihmeessä en kääntynyt miestäni päin ja kysynyt, mitä sä ajattelet tästä?

Jos olisimme mieheni kanssa olleet talokaupoilla todella tasa-arvoisuuteemme uskonut pari, emme olisi suostuneet kahtia jakamiseen. Minä olisin voinut sanoa miehelleni, ehkä jopa myyjän kuullen, että koen olevani nyt tässä isossa päätöksenteossa hassusti ulkopuolinen. Mieheni olisi voinut sanoa myyjälle että meitä on tässä kaksi ostajaa, voisitko vastata myös vaimolleni.

Sen sijaan paljastimme keskinäisellä käytöksellämme, kenen kuuluu puhua talokaupoilla. On turha syyttää myyjää vanhentuneesta sukupuoliroolituksesta, jos itsekin suostuu siihen. Samoin käy, kun terveydenhoitajaa syytetään äitien chat-palstalla isien syrjimisestä, vaikka vaimoihminen on itse sallinut miesihmisen nurkkaan istuttamisen neuvolakäynnillä.

Parisuhteensa tuuletusta kaipaavat lainalaisuudet voi huomata juuri silloin kun kaikenmaailman törpöt kohtelevat miten sattuu. Silloin itse saattaa olla se, joka ei ota huomioon puolisoaan vaan nauttii asiantuntijaksi korottamisesta. Nurkassa istuva voi huomata, miten nimenomaan puolisoni kohtelee minua ihan outona otuksena, ei edes puhu minulle vaan tuolle myyjälle tai terveydenhoitajalle. Mistä ihmeestä meidän suhteessa oikein onkaan kyse? Ketkä ovatkaan ne kaksi ja kuka tai mikä on plus yksi?

Lukuisat puolisot eivät koe yhtään tunkkaiseksi sivuuttamista, tapahtui se sitten julkisesti tai parisuhteen sisällä. Toivovat pikemminkin ettei kukaan vain kysyisi mitään. Saahan sitä sattua olemaan nainen, jota ei kiinnosta niinkään kattoparrun paksuus kuin verhojen laskostiheys, mutta kun kaikki eivät ole. Edelleenkään myyjää syyttämättä: töissä kannattaisi huomioida muitakin suhdevariaatiota.

Maailma on siitä hieno, että monenmoiset sukupuolet ja parisuhteet asioivat talokaupoilla ja neuvoloissa. Lainalaisuudet muuttuvat, kun huomaa niiden hölmöyden ja loukkaavuuden. Hiven kumppanin kuuntelua, rehellisyyttä ja kunnioittamista riittää – myös kaupanteossa. Ehkä herra haluaakin perehtyä vaahteran ja pyökin sävyihin? Ehkä herraa ei ole mailla halmeilla? Kenelle talokauppias olisi puhunut jos olisin ollut paikalla yksin tai vaimoni kanssa?

Eihän kyse ole aina edes sukupuolista. Talokauppias saattoi sivuuttaa minut lukuisista muistakin syistä. Vaikka minun kannaltani on oikeastaan se ja sama, mikä syy lopulta oli. Parisuhde parani, talo ostettiin toiselta kauppiaalta. Vuosia on kulunut, mutta en edelleenkään osta erinomaista tuotetta ihmiseltä, joka mitätöi läsnäoloni.

Joten laita viesti, jos tunnistat olevasi talokauppias vuodelta 2005. Tarjoan ilmaisen koulutuksen parisuhteen moninaisuuden huomioimisesta myyntitilanteessa.

Kirja tuli taloon

Toinen kirjani on painossa. Pitäisi kai tuntua haikealta, mutta kun ei. Kirjaa oli ihana kirjoittaa, ja tein sen tosissani, mutta silti. Se on vain kirja, ei elämäni tarkoitus.

Kliseistä kyllä kirjan kirjoittamisessa on jotain samaa kuin lapsen saamisessa. Ensin – ainakin minulla – on idea, aavistus, jotain hajua mistä haluaisin kirjoittaa. Niin kuin vauvaa toivoessa tai jo odottaessa kerää mielikuvaa lapsesta, tai itsestä vanhempana. Minä aloitan innolla, kerään aineistoa, niin kuin joku selaa vauva.fi-sivuja ja vaunukatalogeja. Tästä tulee siis niin mahtavaa! Pian olen upean teoksen kirjoittaja!

Mutta sitten lukee vähän liikaa nettipalstoja tai gurujen kirjoja ja haluaakin perua koko homman. Apua voiko noinkin käydä synnytyksessä! En halua! Mitä jos kirja onkin ihan huono (ai jos)? Ennen kaikkea lukiessa paljastuu miten hiton vähän tiedän yhtään mistään ja miten massiivinen teoksesta tulee, jos ymppään siihen kaiken lukemani.

Kirjan voisi peruakin. Päätin kuitenkin jättää chatit vähemmälle ja keskittyä omaan ajattelutapaani. Eihän lapseenkaan voi soveltaa jokaista kasvatusideologiaa. Viisainta on valita itselle paras metodi tai luoda ihan oma. Millainen minun maailmani, kirjani, vauvani on? Keräilen havaintoja, viitteitä, ajatuksenjuoksuja. Laputan kaunokirjoista loistavia sitaatteja. Merkkaan muistin elokuvien kohtauksia. Tämän haluan kirjaani, vanhemmuuteni, perheemme traditioihin!

Kahta ei voi salata: rakkautta ja luovaa prosessia. Lapset huomaavat kyllä jotain olevan taas tekeillä. Kaikki tuntuu kiertyvän kirjan ympärille. Katoan mökille viikonlopuksi kirjoittamaan. Ryntään päivällisellä sutaisemaan laskun nurkkaan pikaisen muistiinpanon. Kasaan miehen yöpöydälle liuskapinojani kommenttien toivossa. Olen itse niin innoissani, että hetken kuvittelen hänen ilahtuvan lahjastani. Aah, illan päätteeksi parisuhdeanalyysia, vaihteeksi kirjallisessa muodossa! Kiitos tästä rakas vaimoni! Äärimmäisen stimuloivaa luettavaa tämä raakileversio… Laitanpa heti sivuun kutkuttavan dekkarini ja tartun pinkkaan!

Sarkasmi loukkaa syvästi luovan vaimon ideaaliani. Tarvitsen vertaistukea. Morren maailman kirjailijaretriitti Mathildedalissa balsamoi tietokirjailijan marttyyrihaavat. Muitakin kirjoittajia! Joku jaksaa jauhaa kanssani aikamuodoista ja genreistä. Ihan kuin vertailtaisiin ensimmäisten liikkeiden tuntemista ja vaihdettaisiin nukutusvinkkejä. Kukaan ei kritisoi! Minä kelpaan! Muut pitävät minua ihan oikeasti kirjailijana (tai äitinä)! Oikeasti kukaan ei puhu lapsistaan koko retriitissä, ja sekin tuntuu ihanalta. Minä ja kirjani saamme omistautua toisillemme.

Sitten sitä aloittaa varsinaisen kirjoittamisen – arvellen olevansa aika hyvällä alulla. Lapsi on saatu näkyviin ja kirjan runko näytölle. Onhan tässä jo imetystä kokeiltu ja unikoulut käyty, hyvin on aineistoa kasassa. Vaan kun ei se riitä. Hajanaisista lauseista ei noin vain synny loogisia ajatuksenkulkuja, joita joku tuntematon saattaisi pystyä seuraamaan. Viitevyöry ei vakuuta lukijaa, eikä uhmaikä taltu näppäriä vinkkejä soveltamalla.

Taas kerran joutuu nöyrtymään. Lause ei lähdekään odotetusti lentoon kirjan sivuilla tai lapsen kielenkehityksessä. Mistä kaikki loistavat kirjailijat ja upeat vanhemmat oikein tulevat? Mikä niiden salaisuus on? Miksi minä vaan taon päätäni kasvatukselliseen tai kirjalliseen seinään?

Onneksi on kustannustoimittajia. Ja muita vanhempia. Ja ystäviä. Ihana Marjaana, upeat Mari ja Sirpa, mahtava Antti. Joku lukee – kuuntelee! – sanasta sanaan tekstini. Kommentoi nasevasti, tiukasti, ystävällisesti. Noukkii jyvät. Laventaa ajatteluani. Karsii käsikirjoituksesta 300 kaksoispistettä.

Niin helposti kaikki onkin toisin. Ei enää ole minä vastaan kirjani (tai minä vastaan lapseni), koska joku ulkopuolinen katsoo meitä kahta yhdessä. Näkee sen, mille minä olen sokea niin tekstissäni kuin lapsessanikin. Huomaa miten me kaksi vaikutamme toisiimme. Käskee jättää muihin vertailun sikseen. Näkee meidän yli, ali, ympäri ja syvyyksiin. Ja kertoo sen meille!

Vanhemmuudessa uppoutuu huomaamattaan kaksintaisteluun lapsensa kanssa. Ei tajua, miten apuna voisi olla lapsen toinenkin vanhempi tai joku ystävä, retriittivertainen tai edes ammattilainen, joka auttaisi laskemaan aseet. Sitä katsoo vain lastaan omana luomuksenaan, joka leviää maailmalle muiden katseiden ja tulkintojen armoille. Kritisoitavaksi.

Minun ja tekstini välisen suhteen pelastivat ulkopuoliset, jotka pysähtyivät meidän äärellemme, rauhassa katselemaan. Tästä kirjanikin kertovat. Ensimmäisessä katseltiin vanhemman ja lapsen suhdetta, tässä toisessa parisuhdetta ja ennen kaikkea sitä, miten lapsi suhteen näkee.

Entä miten lapseni näkevät minun ja kirjani suhteen? Ovat kurkkuaan myöten täynnä sitä. Tunkeilija talossa! Vauva vie kaiken huomion! Tai keskimmäisen hartain sanoin: ”Jos sä et olisi kirjailija, sä voisit leikkiä meidän kanssa.” Ei se ihan niin mene, mutta annan ylpeänä kirjailijuuteni ottaa syyt niskoilleen. Joku sentään arvostaa...

Mistä tuleekin mieleen mieheni. Hän taitaa olla kaikkein helpottunein. Kolmas pyörä on karkotettu painotaloon. On kuin vauva olisi siirtynyt omaan sänkyynsä nukkumaan ja mies palannut sohvalta parivuoteeseen. Mies katsoo minua kiitollisena, silittää merkitsevästi käsivarttani. Vihdoinkin kahden. Hän ja kesken jäänyt dekkari.