Näkymättömät mielikuvitusystävät

Kuva: Lea and the cat, Kovanen (c) Näkymättömät

Mieheni lapsuuden perheessä asui jonkun aikaa Herra Rouvanen. Ei ole ihan selvää mistä hän ilmestyi, mutta Hyrylän seudulta kuitenkin. Epäselväksi jäi myös hänen osallisuutensa lastenhuoneen seinään (sinänsä ihan taidokkaasti) porattuihin reikiin. Tuleva mieheni oli vasta kuusivuotias ja arveli herra Rouvasen olleen päävastuussa. Hänen vanhempansa eivät. Ymmärrettävää kyllä, kun ottaa huomioon, ettei tyyppi itse puhunut heille, näyttäytynyt heille tai ollut edes olemassa heille. Herra Rouvanen kun oli mielikuvitusystävä, pojan mieleen ties mistä rakentunut luovuuden näyte.

Samaa hienoa leikin maailmaa tutkii Verna Kovasen kirja Näkymättömät – Invisibles, joka ilmestyy lokakuussa. Verna valokuvasi ja haastatteli lapsia, joilla oli mielikuvitusystävä, Näkymätön. Kuvissa lapset leikkivät Näkymättömänsä kanssa, kertomuksissaan kuvailevat Näkymätöntä omin sanoin. Kirjan kuuluu tehtäväliite, jonka avulla aikuinenkin pääsee tutustumaan Näkymättömään (lapsen suostumuksella).

Kirja on Vernan, mutta kirjoitin siihen artikkelin mielikuvitusystävien merkityksistä, tutkimustuloksista ja lapsen ajattelusta. Harmittelin Vernalle, ettei itselläni tai lapsillani ole ollut näin kiehtovaa kumppania. Mielikuvitusystävät kun ilmestyvät nykykäsityksemme mukaan enimmäkseen sosiaalisesti taitaville, verbaalisesti lahjakkaille ja pohtiville lapsille. Herra Rouvasen kukoistuskaudella ajateltiin vielä toisin: mielikuvitusystävien arveltiin kertovan lapsen yksinäisyydestä (esikoisilla ja ainoilla lapsilla on heitä enemmän) ja kyvyttömyydestä neuvotella oikeissa ystävyyssuhteissa (koska mielikuvituskaveria saa määräillä miten tykkää).

Onneksi appeni ja anoppini älysivät olla uskomatta silloisia totuuksia. He hyväksyivät Herra Rouvasen olemassaolon, kattoivat hänelle paikan perheen ruokapöytään ja kyselivät hänen kuulumisiaan. Heidän pokkansa piti, kun perheeseen ilmestyi vielä Tiina – Hyrylästä hänkin. Pojan annettiin kuvitella, vaikka seinään poratut reiät olivat kyllä tietynlainen rajapyykki. Ne kun olivat oikeita.

Vaan niin on lapselle – omalla tavallaan – mielikuvitusystäväkin. Lähdin mukaan Vernan projektiin, koska se tutkii niin tärkeää oikeasti-leikisti maailmaa. Mielikuvitusystävät ovat yleisiä ja joskus aika mahdottomia ja saavat aikuiset hämmennyksiin. Näkeekö lapsi ne oikeasti? Ymmärtääkö hän ettei Herra Rouvanen ole oikeasti-oikeasti todellinen? Pitäisikö lapsen mielikuvitukselle laittaa rajat?

Ei pitäisi. Vernan kirjassa Näkymättömien tarinat ja kuvat tavoittavat lapsen luovuuden ja hartauden, jota aikuisen on vaikea enää muistaa. Meidän aikuisten tulee vain ihailla Näkymättömiä – kasvattamatta, analysoimatta, omimatta lapsen tuotosta itsellemme. Se onnistuu vain kun kunnioittaa kuvattavaansa ja hänen tarinaansa, niin kuin Verna teki.

Sain siitä kouriintuntuvankin esimerkin. Eräällä tapaamisellamme oli mukana poikani, joka Vernan arvostavuuden lumoamana kertoi saman tien sittemmin jo kadonneesta mielikuvituskaveristaan Zarista. Ällistyin aika lailla. Muistin kyllä Zarin (lohikäärme, jota poikani piirteli yhteen aikaan kaikkialle), mutta en ollut tiennyt sen olleen Näkymätön. Kiireessä painaessani en ollut pysähtynyt poikani mielikuvituksen ja pohdintojen äärelle.

Onneksi vielä ehti. Täytimme tehtäväliitteen prototyyppiä jälkikäteen Zaria muistellen. Eihän se ihan sama enää ollut, mutta muisto kuitenkin jostakin todella tärkeästä, lapsen aivan ikiomasta. Tunsin syvää kiitollisuutta. Enkä vähiten siitä, että tämä Näkymätön oli jättänyt lastenhuoneen sisustuksen ennalleen.

Syksyn työkuvioita - jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain Näkymätöntä

Ei työhön paluu mitään, mutta se kaikki muu. Välikausihousut, kun sortseilla piti pärjätä vielä elokuu! Henkilötietolomakkeet! Liikuntavaatteet! Vasara perjantaiksi!

Onneksi lapset eivät tällä kertaa pistä kampoihin. He palaavat näemmä ihan mielellään napakkaan päivärytmiin, eskarivelvollisuuksien ja lukujärjestysten huomaan. Ja minä pääsen hyvillä mielin töihin.

Tänä syksynä työkuvioissa on jotain uuttaa, jotain vanhaa ja jotain näkymätöntä.

Jatkan toistaiseksi kolumneja Helsingin Sanomissa (HS.fi) ja Lääkärilehdessä. Kysy Jannalta-palsta jatkaa netissä ja Meidän perhe-lehdessä. Voit lähettää kasvatukseen, lapsen kehitykseen ja perhe- tai parisuhteisiin liittyviä kysymyksiä tästä.

Uutta - ja sinistäkin- on blogini Samassa pöydässä. Kirjoitussarjan tarkoitus on puolustaa minulle tärkeää olemassaolon tapaa: yhdessä syömistä. Aiheen puolesta kampanjoi laajemmin ELO-säätiön Syödään yhdessä-hanke, jota voi seurata mm. Twitterissä  #syödäänyhdessä.
Samassa pöydässä-blogini on määrämittainen, luettavissa Kaksplussan verkkosivuilla ja se toteutetaan yhteistyössä Fazerin kanssa.

Luennoin ja koulutan edelleen- lista tämän syksyn julkisista luennoista löytyy verkkosivuiltani.

Psykoterapia- ja työnohjausvastaanottoni jatkuu Helsingissä, Koskelantiellä. Teen pari- ja perheterapiaa edelleen, mutta niiltä osin vastaanottoni on toistaiseksi täynnä. Ilmoitan vapautuvista ajoista verkkosivuillani.

Uutena hoitomuotona käytän traumafokusoitua kognitiivis-behavioristista menetelmää. Pitkästä nimestään huolimatta kysessä on nk. lyhytterapia, jossa pyritään helpottamaan trauman kokeneen lapsen tuntemaa ahdistusta. 

Kerron tästä menetelmästä- ja ylipäätään erilaisista psykoterapioista- syksyn mittaan lisää blogissa, Facebook sivuillani (lastenpsykiatri Janna Rantala) ja Twitterissa (@jannarantala).

Aloitan lisäksi erillisen lastenpsykiatrin iltavastaanoton Helsingissä. Ajat, paikat ja varausohjeet päivittyvät lähiviikkoina, vielä ei aikaa voi varata.

Ja se Näkymätön! Ennakkokurkistus tästä, lisää asiaa pikapuolin, kunhan kurahousut on saatu ojennukseen.

Vielä talokaupoista ja mitä ne paljastavat parisuhteesta

Kirjoitin Helsingin Sanomien kolumnissa 20.1.2016 talokaupoista, joissa puoliso oli outo otus. Se poiki pienoisen kiinnostavan twitter-keskustelun, jota en ehtinyt kirjaltani tuolloin täydentää, mutta palaan siihen nyt.

Kolumnin esimerkissä oli kolmikko: minä ja mieheni ja talokauppias. Voisiko sanoa, että meitä oli kaksi plus yksi. Mieheni tietää talojen rakentamisesta huomattavasti enemmän kuin minä, mutta olimme ostamassa taloa yhdessä. Silti myyjä puhui vain miehelleni. Hän ei katsonut minua silmiin, hän vastasi minun esittämiini kysymyksiin suoraan miehelleni, tai ei lainkaan. Mies ja myyjä olivatkin ne kaksi, ja minä olin plus yksi.

Myyjää on turha syyttää. Hän on yhdentekevä osanen minun ja mieheni elämässä. Tilanteen teki hölmöksi (ja paljastavaksi) se, ettemme mieheni kanssa puuttuneet asiaan mitenkään. Minua ketutti, mutta istuin paikallani. Mieheni ei huomannut mitään erityistä. Hänestä myyjä oli myyjä, ihan asiallinen.

Twitter-keskustelussa kysyttiin, enkö syyttänyt miestäni. En syyttänyt, enkä itseäni. Kyse on parisuhteestamme, ja siinä tuolloin vallinneista lainalaisuuksista. Kumpikaan meistä ei taatusti ajatellut, etteikö toisella olisi sananvaltaa talokaupoissa. Mieheni ei ole huomiokyvytön ääliö enkä minä tuppisuu, mutta silti annoimme myyjän sivuuttaa minut täysin.

Suhteen lainalaisuudet tarkoittavat suurin piirtein sitä, etten ajattele olevani jotakin mieltä mutta huomaan parisuhteessa käyttäytyväni kuin olisin. Myyjän käytös ei ollut itse ongelma, vaan se teki parisuhteen lait näkyväksi. Kuten kolumnissa yritin kuvata, on parin syytä huomata jotakin erityistä, jos äitiysneuvolassa puhuttiin vain naiselle. Miksi me suostuttiin siihen? Kuinka emme pyytäneet puhujan huomioimaan molempia? Miksi ihmeessä en kääntynyt miestäni päin ja kysynyt, mitä sä ajattelet tästä?

Jos olisimme mieheni kanssa olleet talokaupoilla todella tasa-arvoisuuteemme uskonut pari, emme olisi suostuneet kahtia jakamiseen. Minä olisin voinut sanoa miehelleni, ehkä jopa myyjän kuullen, että koen olevani nyt tässä isossa päätöksenteossa hassusti ulkopuolinen. Mieheni olisi voinut sanoa myyjälle että meitä on tässä kaksi ostajaa, voisitko vastata myös vaimolleni.

Sen sijaan paljastimme keskinäisellä käytöksellämme, kenen kuuluu puhua talokaupoilla. On turha syyttää myyjää vanhentuneesta sukupuoliroolituksesta, jos itsekin suostuu siihen. Samoin käy, kun terveydenhoitajaa syytetään äitien chat-palstalla isien syrjimisestä, vaikka vaimoihminen on itse sallinut miesihmisen nurkkaan istuttamisen neuvolakäynnillä.

Parisuhteensa tuuletusta kaipaavat lainalaisuudet voi huomata juuri silloin kun kaikenmaailman törpöt kohtelevat miten sattuu. Silloin itse saattaa olla se, joka ei ota huomioon puolisoaan vaan nauttii asiantuntijaksi korottamisesta. Nurkassa istuva voi huomata, miten nimenomaan puolisoni kohtelee minua ihan outona otuksena, ei edes puhu minulle vaan tuolle myyjälle tai terveydenhoitajalle. Mistä ihmeestä meidän suhteessa oikein onkaan kyse? Ketkä ovatkaan ne kaksi ja kuka tai mikä on plus yksi?

Lukuisat puolisot eivät koe yhtään tunkkaiseksi sivuuttamista, tapahtui se sitten julkisesti tai parisuhteen sisällä. Toivovat pikemminkin ettei kukaan vain kysyisi mitään. Saahan sitä sattua olemaan nainen, jota ei kiinnosta niinkään kattoparrun paksuus kuin verhojen laskostiheys, mutta kun kaikki eivät ole. Edelleenkään myyjää syyttämättä: töissä kannattaisi huomioida muitakin suhdevariaatiota.

Maailma on siitä hieno, että monenmoiset sukupuolet ja parisuhteet asioivat talokaupoilla ja neuvoloissa. Lainalaisuudet muuttuvat, kun huomaa niiden hölmöyden ja loukkaavuuden. Hiven kumppanin kuuntelua, rehellisyyttä ja kunnioittamista riittää – myös kaupanteossa. Ehkä herra haluaakin perehtyä vaahteran ja pyökin sävyihin? Ehkä herraa ei ole mailla halmeilla? Kenelle talokauppias olisi puhunut jos olisin ollut paikalla yksin tai vaimoni kanssa?

Eihän kyse ole aina edes sukupuolista. Talokauppias saattoi sivuuttaa minut lukuisista muistakin syistä. Vaikka minun kannaltani on oikeastaan se ja sama, mikä syy lopulta oli. Parisuhde parani, talo ostettiin toiselta kauppiaalta. Vuosia on kulunut, mutta en edelleenkään osta erinomaista tuotetta ihmiseltä, joka mitätöi läsnäoloni.

Joten laita viesti, jos tunnistat olevasi talokauppias vuodelta 2005. Tarjoan ilmaisen koulutuksen parisuhteen moninaisuuden huomioimisesta myyntitilanteessa.

Kirja tuli taloon

Toinen kirjani on painossa. Pitäisi kai tuntua haikealta, mutta kun ei. Kirjaa oli ihana kirjoittaa, ja tein sen tosissani, mutta silti. Se on vain kirja, ei elämäni tarkoitus.

Kliseistä kyllä kirjan kirjoittamisessa on jotain samaa kuin lapsen saamisessa. Ensin – ainakin minulla – on idea, aavistus, jotain hajua mistä haluaisin kirjoittaa. Niin kuin vauvaa toivoessa tai jo odottaessa kerää mielikuvaa lapsesta, tai itsestä vanhempana. Minä aloitan innolla, kerään aineistoa, niin kuin joku selaa vauva.fi-sivuja ja vaunukatalogeja. Tästä tulee siis niin mahtavaa! Pian olen upean teoksen kirjoittaja!

Mutta sitten lukee vähän liikaa nettipalstoja tai gurujen kirjoja ja haluaakin perua koko homman. Apua voiko noinkin käydä synnytyksessä! En halua! Mitä jos kirja onkin ihan huono (ai jos)? Ennen kaikkea lukiessa paljastuu miten hiton vähän tiedän yhtään mistään ja miten massiivinen teoksesta tulee, jos ymppään siihen kaiken lukemani.

Kirjan voisi peruakin. Päätin kuitenkin jättää chatit vähemmälle ja keskittyä omaan ajattelutapaani. Eihän lapseenkaan voi soveltaa jokaista kasvatusideologiaa. Viisainta on valita itselle paras metodi tai luoda ihan oma. Millainen minun maailmani, kirjani, vauvani on? Keräilen havaintoja, viitteitä, ajatuksenjuoksuja. Laputan kaunokirjoista loistavia sitaatteja. Merkkaan muistin elokuvien kohtauksia. Tämän haluan kirjaani, vanhemmuuteni, perheemme traditioihin!

Kahta ei voi salata: rakkautta ja luovaa prosessia. Lapset huomaavat kyllä jotain olevan taas tekeillä. Kaikki tuntuu kiertyvän kirjan ympärille. Katoan mökille viikonlopuksi kirjoittamaan. Ryntään päivällisellä sutaisemaan laskun nurkkaan pikaisen muistiinpanon. Kasaan miehen yöpöydälle liuskapinojani kommenttien toivossa. Olen itse niin innoissani, että hetken kuvittelen hänen ilahtuvan lahjastani. Aah, illan päätteeksi parisuhdeanalyysia, vaihteeksi kirjallisessa muodossa! Kiitos tästä rakas vaimoni! Äärimmäisen stimuloivaa luettavaa tämä raakileversio… Laitanpa heti sivuun kutkuttavan dekkarini ja tartun pinkkaan!

Sarkasmi loukkaa syvästi luovan vaimon ideaaliani. Tarvitsen vertaistukea. Morren maailman kirjailijaretriitti Mathildedalissa balsamoi tietokirjailijan marttyyrihaavat. Muitakin kirjoittajia! Joku jaksaa jauhaa kanssani aikamuodoista ja genreistä. Ihan kuin vertailtaisiin ensimmäisten liikkeiden tuntemista ja vaihdettaisiin nukutusvinkkejä. Kukaan ei kritisoi! Minä kelpaan! Muut pitävät minua ihan oikeasti kirjailijana (tai äitinä)! Oikeasti kukaan ei puhu lapsistaan koko retriitissä, ja sekin tuntuu ihanalta. Minä ja kirjani saamme omistautua toisillemme.

Sitten sitä aloittaa varsinaisen kirjoittamisen – arvellen olevansa aika hyvällä alulla. Lapsi on saatu näkyviin ja kirjan runko näytölle. Onhan tässä jo imetystä kokeiltu ja unikoulut käyty, hyvin on aineistoa kasassa. Vaan kun ei se riitä. Hajanaisista lauseista ei noin vain synny loogisia ajatuksenkulkuja, joita joku tuntematon saattaisi pystyä seuraamaan. Viitevyöry ei vakuuta lukijaa, eikä uhmaikä taltu näppäriä vinkkejä soveltamalla.

Taas kerran joutuu nöyrtymään. Lause ei lähdekään odotetusti lentoon kirjan sivuilla tai lapsen kielenkehityksessä. Mistä kaikki loistavat kirjailijat ja upeat vanhemmat oikein tulevat? Mikä niiden salaisuus on? Miksi minä vaan taon päätäni kasvatukselliseen tai kirjalliseen seinään?

Onneksi on kustannustoimittajia. Ja muita vanhempia. Ja ystäviä. Ihana Marjaana, upeat Mari ja Sirpa, mahtava Antti. Joku lukee – kuuntelee! – sanasta sanaan tekstini. Kommentoi nasevasti, tiukasti, ystävällisesti. Noukkii jyvät. Laventaa ajatteluani. Karsii käsikirjoituksesta 300 kaksoispistettä.

Niin helposti kaikki onkin toisin. Ei enää ole minä vastaan kirjani (tai minä vastaan lapseni), koska joku ulkopuolinen katsoo meitä kahta yhdessä. Näkee sen, mille minä olen sokea niin tekstissäni kuin lapsessanikin. Huomaa miten me kaksi vaikutamme toisiimme. Käskee jättää muihin vertailun sikseen. Näkee meidän yli, ali, ympäri ja syvyyksiin. Ja kertoo sen meille!

Vanhemmuudessa uppoutuu huomaamattaan kaksintaisteluun lapsensa kanssa. Ei tajua, miten apuna voisi olla lapsen toinenkin vanhempi tai joku ystävä, retriittivertainen tai edes ammattilainen, joka auttaisi laskemaan aseet. Sitä katsoo vain lastaan omana luomuksenaan, joka leviää maailmalle muiden katseiden ja tulkintojen armoille. Kritisoitavaksi.

Minun ja tekstini välisen suhteen pelastivat ulkopuoliset, jotka pysähtyivät meidän äärellemme, rauhassa katselemaan. Tästä kirjanikin kertovat. Ensimmäisessä katseltiin vanhemman ja lapsen suhdetta, tässä toisessa parisuhdetta ja ennen kaikkea sitä, miten lapsi suhteen näkee.

Entä miten lapseni näkevät minun ja kirjani suhteen? Ovat kurkkuaan myöten täynnä sitä. Tunkeilija talossa! Vauva vie kaiken huomion! Tai keskimmäisen hartain sanoin: ”Jos sä et olisi kirjailija, sä voisit leikkiä meidän kanssa.” Ei se ihan niin mene, mutta annan ylpeänä kirjailijuuteni ottaa syyt niskoilleen. Joku sentään arvostaa...

Mistä tuleekin mieleen mieheni. Hän taitaa olla kaikkein helpottunein. Kolmas pyörä on karkotettu painotaloon. On kuin vauva olisi siirtynyt omaan sänkyynsä nukkumaan ja mies palannut sohvalta parivuoteeseen. Mies katsoo minua kiitollisena, silittää merkitsevästi käsivarttani. Vihdoinkin kahden. Hän ja kesken jäänyt dekkari.

Virpomisvaroitus!

Hyvää naapurimme, noin laajasti ottaen!  Haluaisimme varoittaa, että saatamme soittaa ovikelloasi sunnuntaiaamupäivällä, ei kuitenkaan ennen kymmentä. 

Tiedämme kyllä, ettei tälläinen häiritseminen ole yleensä tapana, mutta nyt meillä olisi tosi mukavaa asiaa. Tahtoisimme toivottaa sinulle kaikkea hyvää; terveyttä, ystäviä, ilahduttavia kohtaamisia tuntemattomien kanssa, maailmanrauhaa ja niin edelleen.

Ymmärrämme hyvin, jos et avaa ovea. Emme pahastu! Jotkut nyt nukkuvat pitkään tai eivät halua ylläpitää juuri tätä perinnettä. Joku vaivautuu omassa ovensuussa seisoskelusta, kotikutoisesta ulkomuodosta tai ties mistä - ei haittaa! Ehkä et edes pidä (minkäänlaisista) lapsista, mutta ei se mitään. Ja totta: on täysin naurettavaa vaatia palkkaa vastineeksi risusta.

Soitamme silti ovikelloasi toiveikkaina. Kun avaat, kysymme vielä erikseen, saako virpoa. Jos avasit oven silkkaa hajamielisyyttäsi tai aivan muunlaisen kohtaamisen toivossa, ehdit vielä kieltäytyä. Lapset saattavat pettyä, mutta sinun ei tarvitse kantaa siitä vastuuta tai syyllisyyttä. Pettymykset nyt kuuluvat elämään, ja tämä on aika pieni sellainen.

Mutta ehkä joku teistä naapureista (laajasti ottaen) sattuu pitämään hartaasti koristelluista risuista, huolella valituista valeasuista, vaivalla harjoitellusta runosta ja lopulta kuitenkin aika vilpittömästä hyvän onnen toivotuksesta. Eikä palkkaakaan ei ole pakko antaa. Kiitos ja hymykin riittävät hyvin!

Emme halua kiusata sinua. Tajuamme kyllä, ettei ole mukavaa paeta kotoa koko sunnuntaiksi. Emme tahdo pakottaa sinua  piilottelemaan verhojen takana tai heräämään ovikellon rämpytykseen. Jätämme sinut taatusti rauhaan, jos laitat oveesi lapun "Ei virpomista, kiitos".

Jos taas sattuu käymään niin upeasti, että suorastaan toivot näkeväsi tohkeissaan hyöriskeleviä lapsia, voit laittaa oveesi virpomiskutsun. Sopivan virpomisajankin voit lisätä, ettemme tunkeile liian aikaisin tai läpi sunnuntain.

Niin tai näin, naapurimme, olet osa jännittäviä lapsuusmuistoja. Tuntemattoman ovi. Ovikellonsoittovuororiita. Ryhmittyminen, rohkeimmat eteen. Avaako se vai ei? Apua- se avaa! Harras sisäänhenkäisy-  kuin yhteisillä keuhkoilla vedetty-  ja... Rituaali, jossa on ripaus rohkeuskoetta mukana. Kiitos naapuri kun osallistut. 

Kuinka Hirviö kesytetään

Mitä kuuluu perheenne sängynalushirviöille? Niille nukahtamisen estäjille, isää huhuiluttajille, äidissä roikuttajille? Meillä jokusen hetken poissa pysytellyt Hirviö palasi lapsen sängyn alle. Tai on se välillä käytävälläkin hirviöilemässä. Etenkin öisin.

Siispä käärin henkiset hihani ja ryhdyn Hirviön kesytykseen. Ohessa neuvon sinuakin.

Askel yksi: Tunne vihollisesi.

Tyhjänpäiväisen ”Hirviöitä ei ole olemassa” -hokeman voit unohtaa. Kyllä niitä on, juurihan lapsesi kertoi sen. Se, että hirviö on olemassa vain hänen mielessään, ei ole mikään vain. Se on hyvinkin merkittävästi totta. Siksipä lähdemme tutustumaan tähän otukseen.

Aloitamme klassisella piirrä ja kerro -menetelmällä. Hirviölle annetaan nimi. Se piirretään, maalataan, muovaillaan tai askarrellaan. Siitä puhutaan, kerrotaan, sitä kuvitellaan lisää. Kuvantamalla ja sanoittamalla Hirviö tulee hetkellisesti todemmaksi, mutta myös monisävyisemmäksi. Inhimillisemmäksi. Ja se on mahdollista jakaa vanhemman kanssa.

Hirviö piirretään juuri sopivan kokoiselle paperille ja juuri oikean väriseksi – lapsi valitsee. Sitten aikuinen saa kysellä kiinnostuneena. Mistä huomaa että se on hirviö? Mitä se oikeastaan puuhailee? Miksi se hirviöilee? Tykkääkö se siitä itse vai onko sen vaan pakko, vaikkei haluaisikaan? Mistä muusta se pitää ja ei pidä? Nukkuuko se? Miten ja missä? Kenen kanssa? Syökö? Mitä kaikkea? Tarviiko sen käydä vessassa? Onko sillä kavereita tai vihollisia? Onko sillä perhettä? Minkä kokoinen se on – piirustuksen kokoinan vai jonkin muun? Mikä saa sen isommaksi? Mikä pienemmäksi? Mitä kaikkea se saa sinut tekemään, paitsi pelkäämään nukahtamista? Sopiiko se sinulle vai haluaisitko, että asia muuttuisi?

Täytyy vain olla tarkkana, että antaa lapsen todella kertoa kaiken mitä Hirviöstä on kerrottavaa – sensuroimatta sen kauheutta. Muuten homma ei toimi. Jos Hirviö syö pikkusisaruksia, ei pidä lähteä toppuuttelemaan. Kyllä niitä sellaisiakin on. Pikkusisarus vain kannattaa pitää poissa kuuloetäisyydeltä.

Askel kaksi: Pidä vihollisesi lähellä

Valmis hirviökuva (tai mikä siitä nyt syntyikään) laitetaan lapsen valitsemaan paikkaan. Joku haluaa tuhota sen, toinen lukita laatikkoon, mutta aina ei käy niin onnekkaasti. Jos Hirviölle sopiva paikka sattuu olemaan olohuoneen seinä, niin äiti vain nielaisee kommenttinsa sisustukseen sointumattomuudesta ja tottelee. Muutoin ei homma toimi.

Hirviön kuulumisia kysellään ajan mittaan. Kiireitäkö pitänyt? Voiko hyvin, onko sairastellut? Onko matkustellut vai pysytellyt kotosalla? Mites tuo hirviöileminen on ylipäätään sujunut? Uusia temppuja oppinut vai luopunut vanhoista? Onni potkinut vai kohtalo kolhinut? Ruoka maittanut, päikkärit nukuttu?

Eihän se Hirviö katsokaas mikään itsestäänselvyys ole. Senkin elämässä sattuu ja tapahtuu. Voi joutua muuttamaan. Tulee suruja tai muuttuu vieläkin pelottavammaksi. Tarina se on Hirviölläkin, ja siihen kannattaa tutustua.

Askel kolme: Älä hylkää vihollistasi

Kaiken tämän jälkeen jää enää tehtäväksi pelätä. Se kun on kamalan tärkeää elämässä. Ja jos ei muuta sopivasti pelättävää löydy, on meillä ainakin Hirviö.

Siksipä kikkana ei ole karkottaa Hirviötä vaan kesyttää se. Piirretty Hirviö ei välttämättä katoa. Nyt vain vanhempikin tietää millainen tuo Hirviö on ja antaa lapselle luvan pelätä sitä. Muutoin ei homma toimi.

Kuten oma lapseni iltasella sanoo: ”Kyllä mä tiedän, ettei hirviöitä ole, mutta mä vaan silti pelkään niitä”. Hetken päästä hän silti nukkuu, tutun Hirviön yläpuolella. Valveille jää vain äiti omine hirviöineen.

Perheen pienimmät elokuvissa: Mielen sopukoissa

Kun klikkailun, hoputtamisen, kaikenvaraltapissojen, karkkien valinnan ja hoputtamisen jälkeen istumme vihdoin punaisiin tuoleihimme hölmöt lasit silmillämme, niin eikö takarivillä joku arviolta kolmevuotias paru pelkosurun vallassa puolet leffasta. Päässäni raksuttaa:

– Arhg. Vihaksi pistää. Miksi vanhemmat raahaavat näitä keskenkasvuisia leffaan? Tai eivätkö ne edes tajua lähteä kesken pois?!? Tässä on sentään maksettu sama hinta joka lipusta! Grrr!!!
– Siis ihan inho tyyppejä. Onks niille siis jotenkin tärkeetä, et lapsi katsoo kanssa hittileffaan, et sit voi olla ihan et me niinku on nähty se, vaik me ollaan kolme vee?
– Apua! Mitä jos toi pelko tarttuu mun lapsiin! Mitä jos ne alkaa parkua ja kaikki paheksuu meitä!
– No mut hei, iloa peliin! Eikös niin et kaikilla on oikeus olla leffassa, jookosta joo? Jos me vaan yhdessä kaikki nyt todetaan, et piristy kolme vee, piristy, niin tästä tulee tosi iloinen leffakokemus meille kaikille!
– Huoh… Mut ei se auta varmaan kuitenkaan… Kun tää ON niin surullista…

Ilman sponsoritukea: katsokaa hyvät perheet elokuva Mielen sopukoissa. Hauskinta, tosinta, koskettavinta viihdettä vuosiin. Kurkistus toiseen kaupunkiin muuttavan Riley-tytön mieleen liikuttaa aidosti.

Elokuva kertoo hienosti sen, mikä meiltä unohtuu niin nopeasti: tunteet ovat välttämättömiä. On ihan höpsöä jakaa niitä ”positiivisiin” ja ”negatiivisiin” – kaikkia tarvitaan. Suurin osa meille tärkeistä tapahtumista, asioista, ihmissuhteista ovat joka tapauksessa ristiriitaisia: katkeransuloisia, kiitollisen haikeita, kateellisen kaipaavia..

Ja myös: Me muutumme kivun ja romahtamisen kautta. Kun jotain meille hyvin tärkeää – ystävyys, kotipaikkakunta, taituruus – katoaa, me saamme romahtaa. Suhteemme eivät ole korvattavissa hetkessä, vaikka voimmekin muuttaessamme ”löytää uusia kavereita”, ”vaihtaa jengiä”, ”tutustua uuteen kouluun”.

Lapsen tulee antaa reagoida elämän muutoksissa: muutoissa, eroissa, koulun aloituksissa, ystävyyssuhteiden kiemuroissa. Usein me vanhemmat ryntäämme tekopirteinä piristämään, pelon kanssa ylihuolestumaan, vihan kanssa uhkailemaan tai inhon kanssa torjumaan sitä, mitä pitäisi lähestyä kuin suru: vierellä kuunnellen, antaen murheen olla rauhassa läsnä.

Eikä se koske vain lapsia. Yhtä lailla meillä aikuisilla on vaiettuja suruja, pelkoja, jotka palaavat piinaamaan aina uudestaan, ilo kateissa. Jos aikuisen mieli on omia tunteita täynnä, ei sinne mahdu kannateltavaksi lapsen reagointia. Samoin käy, jos lapsen tunteet tai reagointi saa aikuisen syyllistymään: minä päätin, että muutetaan ja nyt lapseni on ihan romuna!

Maailmassa tulee vastaan asioita, joita emme voi päättää ja joita joudumme suremaan. Vanhemman syli, joka kestää murheen painon, on kuin elokuvan ydinmuisto: kulkee mukanamme aikuisenkin elämän vastuksiin. Siinä sylissä sai elokuvan takapenkin viisaiden vanhempien kolmevuotiaskin turvallisesti pelkosurra elokuvan loppuun.