sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Äidin päiväkirjasta

Onnekasta kyllä, olen pitänyt päiväkirjaa lapsesta asti. Tallessa ovat kesälomakuvaukset, ystävyyden rakoilut ja sen ihanan poitsun antama merkkari. Lapsuuden totiset pohdinnat, kaukaiset tragediat, silloiset elämäni ihanimmat hetket.

Lapseni vasta päiväkirjastani hyötyvätkin. Lukuisat ”äitikin oli ennen lapsi” -vakuuttelut saavat aivan uutta painoarvoa autenttisesta aikalaiskuvauksesta. Kömpelö käsiala, Star Wars -elokuvista haaveilu, vanhempien vaivaannuttava yllättäminen herkällä hetkellä: kuulostaa tutulta! 

Päiväkirjassa lapseni saa tutustua minuun lapsena. Osa tuolloisesta lapsesta elää edelleenkin kaikenmaailman kiukunpuuskien, uhmakohtausten ja ”toi aloitti" -tyyppisten kiistojen muodossa, mutta tämä on jotain erilaista.

Lapsi näkee, miten äitikin on kasvanut aikuiseksi, ei ollut sitä aina. Äiti on ollut joku jo ennen äitiyttään. Hänkin on selvinnyt noloista sattumuksista, kaverivaikeuksista, sydänsuruista.
Siispä: Minäkin kasvan aikuiseksi. Minäkin selviän.

Oma lukunsa ovat sitten teini-iän päiväkirjani; ne pysyvät jemmassa.

2 kommenttia:

  1. Hei! Olipa ajankohtainen kirjoitus.

    Sanomalehti aloitti äitienpäivämme täällä Pohjois-Suomessa käsittelemällä äideistä kirjoitettuja runoja. Toimittaja oli sitten tehnyt sellaisen yhteenvedon, jossa hän kirjoitti että äideistä ei ole juurikaan tyttöjen kirjoittamia runoja. Juttu oli otsikoitu jotakuinkin että "äidistä kirjoittaminen naisille vaikeaa, miehelle helppoa - liian läheisestä ei pysty kirjoittamaan herkällä tavalla".

    Itse herkkänä runoilijaihmisenä juttu sai vähän vaiteliaaksi - että ihanko totta näin on- ja googletinkin äitirunoja. Kyllä sieltä löytyi Annemari Kaskista ja Immi Helleniäkin, mutta kysyisin vielä alan ammattilaisen näkemystä asiaan. Onko jokin pielessä jos näin, kuten lehdessä sanottiin, on, vai onko asialle jokin ihan onnellinen ja kaikkia lohduttava selitys? Itsestä tuntui kuin monella äidillä tulisi moisesta äitienpäiväjutusta aika riittämätön ja huono fiilis kahteenkin suuntaan, mutta ehkä se oli vain omaa ajatteluani.

    Olen joskus lukenut että mummoa on helppo katsoa "ruusunpunaisten lasien läpi", koska mummot eivät ole liian läheisiä, ja heitä kritisoidaan vähemmän kuin omia vanhempia. Liittyykö tämä jotenkin asiaan?

    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä meissä elää edellen toive siitä, että äiti ymmärtäisi ilman sanojakin (runojakin) mitä me ajattelemme? Sana erottaa meidät toisistamme - eikö? Sanoja tarvitaan, jotta voisimme kuroa tuota eroa kiinni: yrittää saada toinen ymmärtämään edes jotain sisäisestä maailmastamme.


      Mutta kieltämättä ensimmäiseksi tulee mieleen miesten kirjoittamia äitirunoja, ja nekin hädän hetkellä ja rock-lyriikassa:

      Oi mutsi mutsi, stikkaa lamppuun eldis..


      Poista