Uhmasta yhteyteen- verkkokurssi on valmis!

 

Lapsi tarvitsee kasvaakseen ihmissuhteen, jossa hänen kokemuksellaan on merkitystä. Jotta aikuinen hoksaisi edes kysyä mikä se kokemus mahtaa juuri tällä kertaa olla, tarvitsee hän mentalisaatiokykyä. Siitä voit  lukea lisää vaikkapa tästä aiemmasta postauksestani. 

Olisi harmi jättää  varsin käyttökelpoinen ja helposti omaksuttava teoria vain ammattilaisten käyttöön.

Siksi kirjoitimme  psykologi Leea Mattilan kanssa mentalisaatioteoriaa hyödyntävän kirjamme Mitä ihmettä? Kuinka opit ymmärtämään lapsesi mieltä. Sen julkaisi Gummerus tammikuussa 2019. 

Kirja sai todella kivan vastaanoton. Saimme ihania viestejä, joissa vanhempi kertoi kokeneensa  ensi kerran, miten myötätuntoinen suhtautuminen hankalasti käyttäytyvään lapseen oikein onnistuu - ja miten valtava vaikutus sillä on! Kiukku sulaa itkuksi, jota saa lohduttaa. Kiistat eivät pitkity. Vanhempi saa kiinni lapsen ajatuksesta ja väärinkäsitykset vähentyvät. Oma vahemmuus vahvistuu, kun  tuntee että pärjää ja saa yhteyden lapseen. 

Kaikkia ei lukeminen kiinnosta. Päätimmekin Leean kanssa tehdä kirjasta erillisen, mutta samaa teoriaa käytäntöön soveltavan verkkokurssin. Kyselimme ympäriinsä mikä olisi se arkinen haaste, johon eniten toivottaisiin apua.  Vastaus oli aika yksiselitteinen: lapsen tunnepurkausten ja kaikenlaisen vastustelun kanssa selviäminen lasta nujertamatta, mutta oma auktoriteetti ja aikuisuus säilyttäen.

Eli kuinka toimia kun: 

Lapsi vetää kaarella raivaria ja kaikki tuijottaa. 

Koululainen ei  kolmannellakaan ystävällisellä/jämäkällä/nalkuttavalla/uhkailevalla/raivoavalla kehoituksella vie astioitaan koneeseen. Taaskaan.

Teini kommentoi joojoo, mutta toiminta on eiei. 

Lapsi tekee selän takana just niin kuin on kielletty ja kun jää kiinni, on uhmakas ja kovapäinen.

 

No niin, tajuatte idean. Ei muuta kuin hommiin. 

Verkkokursseja on monenlaisia, mutta tässä päätettiin heti alkuun satsata laatuun.  

Vaikka laitamme Leean kanssa usein julkisissa esiintymisissä  itseämme likoon puhumalla myös omista hankaluuksistamme, ei kurssin sisältö ole "Musta äitinä tuntuu että"- mutuilua. Ammattimme ovat vaatineet pitkät, raskaatkin koulutukset - ja ne on tässä hyödynnetty viimeisen päälle!  Teoriapohjamme on siis lääketieteellinen ja kehityspsykologinen.

Halusimme panostaa  myös visuaaliseen laatun. Siksi kuvaus, ohjaus, äänitys, editointi ja animaatiot ostettiin ammattilaisilta (kiitos ME Films!)

Ja sitten vielä varsinainen sisältö. Käsikirjoitusta hiottiin pitkään, koska tavoitteemme on tarjota sekä uutta ymmärrystä että käyttökelpoisia, samantien sovellettavia keinoja.  Kurssilla voi tutustua käsitteisiin, joita ammattilaiset käyttävät (kuten peilaus,  intentio...) mutta ne kaikki käydään läpi arkisin esimerkein. 

Miltä se sitten näyttää? Pienen maistiaisen saatte tästä. 

Kurssin voi aloittaa koska tahansa ja se sisältää viisi askelta.  Viikottain "avautuu" uusi,  n. 15 minuutin video (eli uusi askel) sekä erillinen tehtävävideo. Voit katsoa ne omaan tahtiisi 60 päivän aikana, niin monta kertaa kuin haluat. Tehtävät syventävät kurssia, mutta eivät ole pakollisia. Ne tehdään itselle, omaa muutosta seuraten. 

Yläpalkissa on linkki kurssin ns. myyntisivulle, jossa on vielä lisätietoja. Voit kurkata niitä rauhassa, tekemättä vielä päätöstä. 

Lisäksi voit seurata  #uhmastayhteyteen, jolla päivitämme Leean kanssa kaikkiin somekanaviimme juttuja.  

Töissä taas - ainakin osittain

Olin aikeissa palata pitkän tauon jälkeen osa-aikaisesti töihin 16.3.2020, mutta arvaatte miten siinä kävi. Joten täällä ollaan terveinä, mutta vapaaehtoisesti eristyksissa - ja valmiina etätöihin.  

Vastaanotto

Olen avannut videovastaanoton Minduu-palvelun kautta. 

Minduu on kätevä palvelu, jossa psykoterapeuttia etsivä asiakas ja asiakasta etsivä psykoterapeutti löytävät toisensa. Osalla psykoterapeuteista on suora nettiajanvaraus, osa antaa ajan yhteydenoton perusteella. Videoyhteys on turvallinen ja muun muassa HUS:n hyväksymä.  Käy tutustumassa!

Voit varata ajan minulle jos haluat pohtia ammattilaisen kanssa omaa, lapsesi tai parisuhteesi tilannetta. Yleisin kysymys lienee onko lapsen käytös, reaktio tai kehitys "normaalia" ja miten vanhempi voisi häntä auttaa.

Pitkiin psykoterapioihin en juuri nyt voi asiakkaita ottaa. Huomaathan myös, että kyseessä ei ole erikoislääkärin vastaanotto eli joten en uusi reseptejä, tee lausuntoja tai lähetteitä.

Luennot

Kevään luennot on luonnollisesti peruttu. Olen kuitenkin käytettävissä etäyhteydellä pidettäviin tilaisuuksiin, joista minulla on vuosien kokemus.

 

Voit tiedustella luentoa verkkosivujeni kautta. 

Chat-palvelut

Kuntien kautta pyörivät Onks tää normaalia-  ja En kestä- chatit jatkuvat. Lue näistä palveluista ja verkossa auttamisesta lisää yhteistyökumppanini Zoturin sivuilta.

Kirjat

Kaikki kirjani ovat  paitsi kirjastoissa ja verkkokaupoissa,  myös ladattavissa Storytelistä tai BookBeatista. 

Voimia ja malttia kaikille! Vaikeat ajat edessä...  ei jäädä liian yksin!

Mitä ihmettä lapsen päässä liikkuu?

Osaisipa lukea lapsen ajatuksia! 

Ymmärtäisi tuosta vaan vilkaisemalla mikä ihme saa taaperon vetämään äkkikilarit, esiteinin siivoamaan pyytämättä huoneensa tai eskarin edelleen uskomaan (pimeän taas tultua) hirviön majailevan vaatekaapissa.

Sen sijaan törmään päivittäin ajatuksiini:

- Mikä sulle oikein tuli?

- Siis mikähän sulla oikein oli tässä ideana?

- En mä noin sitä tarkoittanut!

- Mitä ihmettä sun päässäs oikein liikkuu?

- Vai liikkuko?


On sekä ihastuttavaa että tuskastuttavaa huomata miten eri tavalla lapsen ajatus kulkee. Aikuinen joutuu ponnistelemaan ymmärtääkseen lapsen kuningasidean, aivan hölmön (mutta ilmeisen aidon) pelon tai raivarin syyn. Niin kovin harvoin järkiperustelut menevät perille.

Avuksi olisi (paitsi rauhoittuminen, myös) mentalisaatio. Tai mentalisoiminen, jos ihan tarkkoja ollaan.

(Mentalisaation kansainvälinen suurguru on  Peter Fonagy, joka tässä klipissä selittää mentalisaation muutamassa minuutissa.  Suomessa timanttisia asiantuntijoita ovat mm.  Marjukka Pajulo, Saara Salo ja Nina Pyykkönen, joiden Mentalisaatio ihmistä suojaavana tekijänä- artikkelin (Duodecim, 2015) voit lukea tästä.) 

Lyhyesti ja arkisesti ilmaistuna:
Mentalisoiminen tarkoittaa meille ihmisille aivan luonnollista yritystä tavoittaa omaa ja toisen  mieltä. Kun se onnistuu, vuorovaikutus sujuu. Väärinkäsityksiä pystytään selvittelemään. Maltti säilyy. 

Mentalisoiva ihminen ymmärtää:

- käyttäytyminen ei ole sattumanvaraista, vaan mielen (ajatusten, tunteiden, aikomusten jne) ohjaamaa

- minulla ja sinulla on erilliset, erilaisetkin mielet (ja siten epäilyttäviä kirjallisia mieltymyksiä, outoja suosikkiruokia ja ylipäätään käsittämättömän huonojakin mielipiteitä)

- en voi varmasti tietää mitä toinen ajattelee, mutta voin yrittää tavoitella ymmärrystä.

Helppoa vai mitä?
Varsinkin arki-aamuisessa eteisessä, jossa taaperolle pitää pukea toppapuku klo 7.16.

Ja silloin kun koululaisen huoneessa leijuvan järkyttävän katkun alkuperäksi paljastuu pöytälaatikossa pötköttelevä särki.

Ai niin, ja tietysti se iisi kerta kun 3-vuotias halusi pukea pakkasella sandaalit.

Vanhemman näkokulmasta mentalisoimisen ongelma on,  ettei pieni lapsi pysty siihen. Vasta noin 4-5-vuotias kykenee (rauhallisena!) hetkittäin tajuamaan, ettei vanhempi välttämättä halua kiusata häntä aamuherätyksellä ja toppapuvulla. Viisivuotias saattaa jo ymmärtää, että aikuinen on käsittänyt jokin asian väärin ja jopa auttaa asian selvittelyssä. Siihen asti lapsen ajattelu kulkee toisin.

Kysymällä selviäsi esimerkiksi, että kolmevuotias haluaa pukea sandaalit, koska "sitten alkaa kesä". Aikuisen on turha lähestyä asiaa järkiperäisesti ja lähteä selittämään ajankulun ja syy-seuraus-suhteiden logiikkaa.  Jos aikuinen pystyy itse mentalisoimaan, hän voi totuuden metsästämisen sijaan eläytyä lapsen mielen maailmaan.  Sandaaleilla ei voi mennä ulos, mutta ei siitä riitaa tarvitse kehittää.  

Jos lapsi suuttuu, pettyy tai jotain muuta, tilannettaa kriisiyttävää, on aikuisen mentalisoinnille lisää käyttöä. Lapsi tarvitsee mielipahaansa eläytymistä ja rauhoittelua, jotta tunnesäätely vahvistuisi. Ilmeisetkin faktat on pakko jättää joskus syrjään ja keskittyä sen sijaan tunteisiin.

Voi vain kuvitella, miten altis tällaisessa tilassa oleva ihminen on väärinymmärryksille. (Ja miten rasittavaa niitä on päivät pitkät siloitella.) Toisaalta, näin syntyvät rakkaat lapsuusmuistotkin.  Kukapa ei kaipaisi todellisuutta, jossa kesän saa kutsuttua esiin oikein valituilla jalkineilla!

Mentalisoiminen ei onnistu läheskään aina meiltä aikuisiltakaan. Kun kiihdymme tai jähmetymme, ajatus jumiutuu. Näemme vain oman näkökulmamme, emmekä edes yritä tavoitella toisen mieltä.  Tuntuu kuin tietäisimme kysymättäkin, mitä kumppani tarkoitti SILLÄ ilmeellä, vaikka hän vakuuttelee toisin. Rauhoittuneena malttaisi tarkistaa toisen tarkoitusperän (ja jopa uskoa hänen saattavan tietää minua paremmin, mitä oikeastaan tarkoitti.)

Mentalisoiminen on siis kaikkea muuta kuin ajatustenlukua. Se ei ole ennalta arvaamista, toisen puolesta tietämistä ja puolesta sanasta ymmärtämistä. Näitäkin hetkiä suhteisiin syntyy, mutta mentalisaation avulla muistamme mieltemme olevat silti erilliset.

Toki on mahdollista, ettei mentalisaatiokykyä ole  kehittynyt, vaikka iänpuolesta  on jo aikuinen. Ehkä sinäkin tunnet jonkun, jonka mielestä toisen ihmisen näkökulma on pysyvästi "väärä" ja  oma "oikea". Hänen mielestään keskustelun tavoite on saada toinen olemaan samaa mieltä, ei niinkään kiinnostua erilaisista ajatuksista. 

Eikä ihme, jos omiin ihmissuhteisiin ei ole osunut mentalisoivaa aikuista, ystävää, kumppania (tai psykoterapeuttia).  Tunnesäätely  (ja sen myötä mentalisaatio) rakentuu vain suhteessa meitä säätelevään toiseen ihmiseen. Kukaan ei oleta lapsen osaavan tuosta vain soittaa taidokkaasti viulua soittimen pari kertaa nähtyään. Moni aikuinen olettaa silti lapsen mielen  kehittyvän ilman erityistä vaivannäköä. ”Pitäisi jo osata” tai ”Noin iso ja kiukuttelee” lienevät monelle tuttuja lauseita, ehkä omasta suusta tai omasta lapsuudesta. Ehkä molemmista. 


Parempi myöhään, kun ei milloinkaan. Mentalisoinnin herättely auttaa niin aikuista kuin lastakin.

Mentalisaatiokykyiset ihmiset osaavat paremmin säädellä omia tunnetilojaan. He ymmärtävät toisten ihmisten käytöstä ja saavat siten paremmin käyttöönsä sosiaaliset taitonsa.  Etenkin lapsille se on tärkeää, koska suhteet ikätovereihin rakentavat lapsen mieltä siinä missä suhde vanhempiinkin.

Nämä lapset (ja aikuiset) pärjäävät hyvin ryhmissä, ovat suosittuja kavereita ja saavat siten yhä lisää kasvuaan edistäviä sosiaalisia kokemuksia. Tämä taas mahdollistaa osaltaan stressittömämmän oppimisen tavan, monimuotoiset kaverisuhteet ja kyvyn selvitä elämän väistämättömistä vastoinkäymisistä joustavammin. Sen seurauksena ei joudu kokemaan liian usein tai liian pitkäkestoisia  hallitsemattomia tunnetiloja. Hyvän kehityksen kehä vahvistuu.

Niin innostavaa mentalisoiminen on, että tammikuussa ilmestyy  Gummerukselta minun ja Leea Mattilan kirja: Mitä ihmettä? Opi ymmärtämään lapsesi mieltä. 

Siitä lisää myöhemmin.

#maksuton2aste - allekirjoitathan lakialoitteen!

Allekirjoitin lakialoitteen maksuttoman toisen asteen  koulutuksen turvaamiseksi kaikille. Syyt ovat ammatilliset ja henkilökohtaiset. "Periaatteessa ilmainen" koulutus ei vain riitä.

Kyse ei ole ainoastaan koulutuksen hinnasta, vaan siitä miten kalliiksi se nuorelle tulee. 

Rahan puute kuormittaa nuorta mieltä, jolla olisi ihan tarpeeksi kestettävää opiskelussa ja sosiaalisissa kuvioissa. Nuoren kehitykselle juuri ystävyyssuhteet, seurustelu, toimettomalta vaikuttava vapaa-aika ovat hyvin olennaisia mielenterveyden rakennuspalikoita. Meillä on mahdollisuus auttaa nuorta oman elämänsä sankariksi takaamalla opinnot, joihin nuorella on oikeasti varaa. Myös psyykkisesti.

Tapahtui tuhat yhdeksänsataa kahdeksankymmentäluvulla:

Minulla oli ysiluokka menossa, jatkosuunnitelmat auki. Jotain opiskelua kuitenkin. Asuin pienellä paikkakunnalla. Kotoa ei erityisesti painostettu tai kannustettu mihinkään tiettyyn ammattiin, mutta opiskelua arvostettiin. 

Menin keskustelemaan  opon kanssa. Keskustelumme sisälsi kaksi repliikkiä:

Minä: Oli ajatellut jotain lapsiin liittyvää... auttamista.
Opo: Sinä menet lukioon. 


Ymmärrän opoa, edelleen.  Keskiarvoni oli hyvä, lukioon  siedettävä matka ja maailma olisi auki vielä yleissivistävän jatkokoulutuksen jälkeenkin.  Näillä sitä lukioon mennään,  edelleen,

Varallisuudesta opo ei kysynyt, ainakaan minulta. Perheeni ei ollut varsinaisesti köyhä, mutta rahat piti ajoin laskea todella tarkkaan. Vanhempien lapsuuden perheisiin verrattuna pärjäsimme taloudellisesti hyvin, ja oli sieltäkin ponnistettu koulun penkeille. 

Oli siis selvää, että lukiooni järjestettiin rahat. Mutta se oli, välttämättä, muusta pois. Ei mistään elintärkeästä, mutta sellaisista asioista, jotka merkitsevät nuorelle paljon. Taskurahasta. Pienestä ylimääräisestä, jolla voi juhlistaa vanhojen tansseja, penkkareita, ylioppilasjuhliaan.

Siksi ostin kaikki mahdolliset kirjat käytettyinä. Se oli vaivalloista ja joskus se hävetti. Painos ei ollut aina sama kuin muilla, mutta opettajat ymmärsivät.

Olin töissä paskaduunien kuningaspaikassa ja myöhemmin kaupan kassana. Harrastamiseen ei ollut aikaa. Ja se olisi maksanut. Ehdin kuitenkin seurustella, mukavaa kyllä.

En ostanut eväitä kun lorvimme ruokatunnilla kaupan kulmalla. Oli nälkä, mutta valitsin olla kaverien seurassa. Ihanaa että heitä oli - ja on edelleen.

Mietin tarkkaan mistä saisin puvun vanhojen tansseihin. Halusin osallistua, mutta puvut olivat järkyttävän kalliita. Ystävän äiti ajoi meidät  aamuvarhaisella MTV:n puvustamolle, jotta pääsimme vuokraamaan haluamamme puvut.

Ylioppilasjuhliin tuunasin kirppikseltä löydetyn muutaman markan kotelomekon. Lakki ostettiin uutena.

Näin jälkeenpäin ajatellen: hämmästyttää miten jaksoin lukion. Laajan matikan ja fysiikan, koulumatkat, iltaduunit. Raadoin varmaan tunnollisuudesta, mutta myös koska tiesin ettei kouluttautuminen ollut perheelleni ilmaista. He tinkivät asioista joita eivät maininneetkaan.
Tunsin siitä syyllisyyttä, vaikka he olivat vain ylpeitä opinnoistani.

Syyllisyyden sekainen ylisuorittaminen auttoi minut läpi lukion. Hyvä niin. Jäin silti miettimään, millaiset nuo vuodet olisivat olleet, jos perheen pieni ylimääräinen ei olisi kulunut minuun. Mitä olisin harrastanut opiskelun lomassa? Millaisin mielin olisin mennyt nukkumaan, jos iltani ei olisi kulunut rasvankäryisessä työpaikassa?

Minullekin lukio tuli melkein liian kalliiksi. Jäin plussan puolelle, mutta en omista ansioistani. Muut sen tekivät.

Sain osakseni ymmärrystä, kannustusta, arvostusta.  Minuun uskottiin. Minuun satsattiin. Minulla oli mahdollisuus tehdä joitakin valintoja. Minulla oli ystäviä. Perheelläni oli käytössä kuitenkin pieni taloudellinen liikkumavara, toisin kuin tuhansilla muilla opinhaluisilla nuorilla.

Jos rahaa ei kertakaikkiaan ole, eivät into ja ylisuorittaminenkaan auta.
Mutta sinä voit auttaa. Jaa oma tarinasi  ja  #maksuton2aste . 

Satsaa nuoren mielenterveyteen, suo huoltajille helpotuksen huokaus ja allekirjoita lakialoite. 

Saatat samalla kouluttaa tulevan lääkärisi, sähköasentajasi tai sen neron, joka bongaa yhdyssanavirheet tästäkin postauksesta.

Onks tää normaalia?

Mielenterveystyön ammattilaiset puhuvat varhaisen puuttumisen tärkeydestä.  Syystäkin! Helpompi on jeesata joku pois heikoilta jäiltä kun yrittää tavoittaa jo railoon pudonnutta. Itseäänkin pystyy auttamaan paremmin, kun voimia on vielä jonkun verran jäljellä.

Mutta miten  homma toimii lasten kanssa? Milloin vanhemman kannattaa huolestua lapsesta?  Mistä ammattilainen tietää milloin tarjota apua perheelle?

Yleensä me ihmiset  kestämme psyykkisesti kuormittavia tilanteita sopeutumiskykymme avulla. Meillä on keinoja säädellä ahdistusta, etsiä turvaa, mukauttaa omaa käytöstämme vaikeutuneisiin olosuhteisiin. Esimerkiksi vanhemman vakava sairastuminen voi saada lapsen tsemppaamaan koulussa tavallista enemmän: opiskeleminen antaa jonkinlaista hallinnan tunnetta muutoin vaikeassa tilanteessa.  Tai lapsi saattaa pelata kännykällä aiempaa enemmän, koska saa sillä ikävät ajatukset katki. 

Lapset tai nuoret ovat yleensä jo itse tässä vaiheessa huolissaan itsestään (ja toisistaan). He vain eivät tiedä onko tämä normaalia, mistä tämä johtuu, mitä tälle voisi tehdä?

Monet lapset kysyvät asiasta vanhemmilta tai muilta aikuisilta kautta rantain. Ehkä kaverin puolesta tai "muuten vaan".  Ohimennen tässä vaan mainiten. Kukapa meistä aikuisista ei olisi ollut liian kiireinen pysähtymään? Itse olen sata kertaa vastannut lapsilleni jotain epämääräistä ja tajunnut vasta viikkoja (kuukausia, vuosia!) myöhemmin, miten tärkeä asia olikaan.

Sehän meidän vanhempien hankaluus onkin: Jos lapsen sopeutumiskeino kuormittavaan tilanteeseen on ok (paremmat arvosanat!) ei perheessä välttämättä edes huomata, että lapsi on huolestunut. Samoin jos lapsen huolestuttavatkin oireet kehittyvät hitaasti, on ihan tavallista että lastaan rakastava perhe odottaa kuukausia, jopa vuosia ennen kuin hakeutuu avun piiriin. 

Oire tarkoittaa sitä, että "normaaliksi" katsotut sopeutumiskeinot eivät ole enää riittäneet. Lapsi on ehkä selvästi ahdistunut, nukkuu huonosti, on aina huonolla tuulella tai kivulias. Keskittyminen ei onnistu, elämästä on kadonnut ilo. Pelot piinavat, kaverien kanssa ei suju. Vanhemmat ovat usein tässä vaiheessa jo  huolissaan, mutta myös ymmällään: onks tää normaalia? 

Perheen ulkopuolisen, kuten kouluterveydenhuollon tarjoama varhainen tuki edellyttää niin ikään, että joku tunnistaa lapsessa oireita. Oireet ovat tärkeitä, välttämättömiäkin, jotta asia nousisi esiin, mutta avun tarve on selkeä jo ennen sitä.

Siksi varhaisen avun suuri kysymys onkin: Miten ammattilainen voisi tavoittaa perheet jo ennen kuin lapsen sopeutumiskyky on käytetty? Kuinka lapsi voisi kertoa vanhemmilleen tarvitsevansa apua? Kuinka työntekijä voisi aktivoida nimenomaan perheen voimavaroja lapsensa auttamiseen? 

Vastaus on helppo: aktivoidutaan heti kun lapsi itse huolestuu.

Olen itse vastannut lasten varhaisiin huolikysymyksiin aikoinaan Ylen Poinzi-ohjelman kautta. Lapset ja nuoret lähettivät kysymyksiä nettisivuilla, minä kirjoitin vastaukset. Ne tosin esitti ohjelmassa "Virtasen iskä", piirretty virtahepo, ammatiltaan koulukuraattori. 

Lasten kysymykset olivat yleensä arkisia. Onks normaalia pelätä pimeää? Meille tulee riitaa läksyistä joka päivä- mitä voin tehdä? Miten saan vanhemmat antamaan lisää viikkorahaa?  Kuukautiset ei ole vielä alkaneet, vaikka oon jo 13v - onko ok?

Oli kiva vastailla  näihin tavanomaisiin, yleensä ajan ja puheen kanssa ratkeaviin murheisin. Käytännön työstäni lastenpsykiatrina tiesin kuitenkin, ettei se ole koko totuus lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Mukana oli vaikeitakin juttuja.

Siksi lähdin mukaan (harvinaista kyllä) minulle aiemmin täysin tuntemattoman ihmisen projektiin. Samaa kysymystä omalla tahollaan pyöritellyt Janne tavoitti minut ratikkapysäkiltä, syötti idean ja se oli siinä. No, jokunen tunti koodausta ja  koulutusta vielä tarvittiin, mutta nyt se on alkanut: onks tää normaalia- palvelumme.

Käykäähän kurkkaamassa ideaamme. Lisää kertoo janne.vepsalainen@zoturi.com

Tai tavataan Valtakunnallisilla lastensuojelupäivillä 26.-27.9.2017! 

Sana, hana, jana, kana, lana, mana, tana, vana...

Tiedätkö sen hetken, kun lapsi alkaa aivan mitättömästä yllykkeestä hokea loputtomiin järjetöntä ritirimpsua? Tulet sanoneeksi  esimerkiksi "kakku" ja sen sijaan että lapsi pyytäisi palasen, hän kiljuu: "Hakku, makku - ja sitten tuli jakku!!"

Minä olen, lukuisia kertoja. Alkuhymyn jälkeen olen kehottanut lasta ryhdistäytymään ja lopettamaan höpöttämisen. Vasta tavattuani kirjailija, runoilija Johanna Venhon tajusin tehneeni vakavan virheharvion. Käsissäni oli ollut lupaava nonsense-runoilijan alku ja minä olin nujertanut hänet! 

Entä oletko kokenut virkistävän sanotaan nyt vaikka ruokailun, jossa lapsi tottelee kaiken kir-jai-mel-li-ses-ti? Tulet kehottaneeksi häntä "syömään lautasensa päällä" ja hän esittää virnuillen istahtavansa lautaselleen. Hah, hah, ei naurata - vaikka ehkä kannattaisi.

Kannattaisi, koska sanallinen tietoisuus ja riimittely kukoistavat lapsen mielessä muutoinkin kuin iltakirjaa kuunnellessa. Kampoihin pistävillä lapsillani on äiti, joka rakastaa kirjoja, ainakin itse lukiessaan. (Olen iltalukemisestani jo aiemmin kirjoittanut- sekä lasten että aikuisten näkökulmasta. Ja mainittakoon, että lasten isäkin pitää kirjoista, muttei julista rakkauttaan yhtä julkisesti.) 

Mutta omantunnon kysymys: miten sallin ja edistän  lasteni omaa sanataidetta? Miten nautin hetkistä, jolloin lapset itse luovat sanallisen maailmansa, löytävät riimit ja sanojen monimielisyyden?

Tätä pohdin sunnuntaina, jonka vietimme  Helsingin Sanataidekoulu ry:n tunnelmallisessa ilmaistapahtumassa. Hyvä kattaus: lohikäärmetietoutta (tiesittekö kaikkien lajien rakastavan riimejä?), legoluovuutta, Mörköreitti ja räppityöpaja. 

Santaidesunnuntaissa oli huomioitu taitavasti lapsen tarve tehdä ja liikkua samalla kun hän sanailee. Kyky vain ajatella, ilman ilmeitä tai liikettä, ei välttämättä luonnistu lapselta. Siksi kuvan tuottaminen, "lohikäärmeen luolassa" peuhaaminen ja sopivan rento Bokvillanin ilmapiiri auttoivat sanojen äärelle. 

Tärkein on silti aikuisten asenne; valmius kuulla lapsen sanaa ja olla sen äärellä luovuutta estämättä. Hurmaavien Mörkövahti ja Mörköreitti kirjojen kirjoittaja Tuutikki Tolonen kertoi Mörkövahdin alkuidean olleen lapsensa höpöhöpöjuttu. Radiossa muka kerrottiin, että Suomen äidit lähtevät pois ja tilalle tulee mörköjä. Kirjailijaäidin viisas mieli ensin uskoi, sitten epäili ja lopulta loi. 

Tässä on itselle opittavaa. On ihanaa upota lasten kanssa yhdessä maailmoihin, joita ovat luoneet toiset aikuiset. Mutta sen lomassa pitäisi muistaa antaa kotoisan nonsensen soljua. Sunnuntaisessa räppipajassa ujoin lapsistani uskalsi vuorollaan vain kuiskata (Iiih...) mutta tällä kertaa otin sen kuuleviin korviini. 

Sillä välin katon rajassa eli valistuksen vaikeudesta

Kuva Sara Hildenin taideomuseosta 2015. Teos: Erno Enkenberg: Huono omatunto (Bad Conscience), 2009

Julkisen valistajan tehtävä on vaikea. Tällä viikolla myrskynsilmään osui Helsingin kaupunki, jonka kotiväkivalta.fi-kampanja herätti kovaa vastustusta.

Näin epäonnistuneeksi tuomitun julisteen ensimmäisen kerran lauantaiaamuna kuntosalin seinällä. Olin varhain liikkeellä, tarmokkaana ja iloisena. Lapset olivat kotona leikkimässä mitä lie, iskänsä nukkumassa krapuloissaan projektin päätösjuhlien jäljiltä.

Luultavasti julisteen valkoisuus herätti huomioni. Kohu ei ollut vielä alkanut, joten  olin vapaa muiden tulkinnoista. Kuva oli minusta osuva, mutta tekstin lukaisin vain nopeasti, koska samalla päivitin käynnykkään treeniohjelmaani. Tunnin päästä olisin muistanut kuvan aika tarkkaan, mutta tekstin suurinpiirtein "Laiminlyönti on väkivaltaa".

Minusta kuva oli jatkumoa Helsingin kaupungin kampanjoille, joissa on nähdäkseni pyritty haastamaan väkivaltaan liittyviä olettamuksia. Mieleen palasi suoralta kädeltä kaksi.

Yksikin lyönti on liikaa-kampanjan ristipistotyöt olivat liikuttavia. Kuvan kotoisuus, tekstin jäätävyys toimi. Vuoden 2015 kamppis on ollut omiaan tälle avoimen rasismin värjäämälle vuodelle: Mikään ihonväri ei kestä väkivaltaa. Kuvitus on nerokas. Sävykartta, jossa yksittäiset, kärsineet värikortit on nimetty uusiksi. Muksijan punainen. Ennakkoluulon sininen.

Joten tämän vuoden julisteen nähdessäni ajattelin läsnäolon ja kontaktin puutetta, josta moni lapsi kärsii jopa kehityksen vaarantavalla tavalla. Ilahduin, että tämäkin laiminlyönnin muoto on nostettu esiin. Minusta juliste kuvasi myös "paremman perheen" todellisuutta, jota harvoin liitetään väkivaltavalistukseen. Ensi vuonna ehkä sitten taloudellinen väkivalta, joka on etenkin parisuhteissa yllättävän yleistä ja sekin aitoa kärsimystä tuottavaa.

En siis nähnyt #someäitiä, poissaolevaa isää tai fyysisen väkivallan väheksymistä.  Äiti(oletettu) ei minusta ollut välinpitämättömän näköinen, vaan varsin innostunut. Ymmärrän silti hyvin äitisyyllistyksen, joka kuvassa on nähty.

Luokkasyyllistys ei ilmeisesti uponnut. En ainakaan löytänyt provosoituneita kommentteja, joissa arveltaisiin Helsingin kaupungin väittävän desinghuonekaluilla sisustamisen lisäävän lasten laiminlyöntiä. Tai koiraperheiden olevan erityisen välinpitämättömiä.

Minustakin kohu on oikeuttu. Kuvaavaa on, että väkivallan eri muodot toistuvat myös somekeskustelussa. Syyllistys, tarkoituksellinenkin väärintulkinta, vähättely, mustamaalaaminen, yksityiskohtiin tarkertuminen, vertaaminen heihin jotka kärsivät vielä enemmän. Niin tuttua monissa muista keskusteluista. Eläimiä ei muka saisi suojella niin kauan kun ihmisiä kärsii. Pakolaisia ei voisi auttaa, koska kotimaassakin on köyhiä. Välinpitämättömyyden vaikutuksista ei saisi valistaa, koska toisia lapsia lyödään.

Tänä syksynä lanseerattiin myös #Kasvatuspuntari-kampanja. Mukana on isoja toimijoita, kuten Väestöliitto, Ensi- ja turvakotien liitto ja Suomen Unicef. Tärkeä ja tyylikäs kampanja haastaa pohtimaan kasvatusmetodeja, joita ei heti tunnista henkiseksi väkivallaksi.

#Kasvatuspuntarin mainioin anti ovat Siskonpetiläisten videot. Ne ovat hauskoja, ne ovat viiltävän osuvia, ne pakottavat katsomaan peiliin. Hyvä kyllä: isiä on paikalla. Korppeja ei näy.

Katsokaa itse, mutta referoin tässä: Päiväkodilla äiti pokaa hoitajaa. Leikkipuistossa mammat vain somettavat vaikka lapsi on satuttanut itsensä. Munakelloäiti piinaa sadistisella kontrollilla koko perhettä. Perheväkivallallakin pilaillaan: äiti on ansainnut illalla odotettavissa olevan pahoinpitelyn, koska piti suolapurkkia omalla puolella pöytään.

Miksi nämä videot eivät herättäneet samanlaista kohua? Nimenomaan äitejä syyllistetään. Laiminlyönti on ilmeistä. Fyysistä väkivaltaa vähätellään. Ja rahaa on palanut takuulla iso summa.

Todennäköisesti laineet vain liplattivat,  koska Helsingin kaupungin tehtävä yhteiskunnassa on erilainen kuin järjestöjen. Viestinnän suunnittelu on varmasti vaikeampaa kuin vapaammin toimivilla liitoilla. Tamponiportin kaltaista tempausta tuskin olisi voinut toteuttaa kunnallisessa ehkäisyneuvolassa. Koko kaupungin imagokin on vähän nuhjuinen, ei lainkaan someseksikäs.

Työskentelen lasten ja perheiden kanssa niin julkisella, yksityisellä kuin kolmannellakin sektorilla. Väkivallan lukuisia muotoja kohtaa niillä kaikilla. Olen kuullut monesti miten lyöty lapsi toivoo, ettei pahoinpitelevä vanhempi edes huomaisi hänen olevan olemassa. Ja yhtä usein uskomattoman, mutta toden: kontaktia vaille  jäävä lapsi toivoo, että vanhempi vaikka löisi kunhan huomaisi, että olen tässä.

Olemme mieheni kanssa kumpikin välinpitämätön lapsiamme kohtaan joka päivä. Ihan syyllistymättä ja tarkoituksella. Jos miehellä on ollut turhan railakas illanvietto, niin sitten on. Minä käyn treenaamassa vaikka olisi ihana mahdollisuus lauantai-aamuiseen yhteiseen leikkiin pienokaisten kanssa.  Jätän kuuntelematta, koska nyt on  facebookkirppiskiima päällä. Hermoilen liinavaatteiden viikkauksesta.

Onneksemme lapsemme osaavat näyttää, koska välinpitämättömyytemme menee liian pitkälle. Yksi vetäytyy sänkyynsä, peukalo suussaan. Toinen muuttuu täysin ääliömäisiä ideoita saavaksi ikiliikkujaksi. Kolmas kulkee kannoilla tauotta hölöttäen.

Tämän rajan minä luin kampanjasta.  Kuvassa on lapsi, joka roikkuu kattokruunussa. Ehkä hetkellisesti ja onnellisena, ehkä aikuisen huomiota hakien. Emme koskaan saa tietää, jos emme kysy lapselta. Emmekä kysy, jos emme huomaa koko lasta.