torstai 16. lokakuuta 2014

Tutustuminen

Täydessä kahvilassa käy niin onnellisesti, että kun vihdoin ängette vanhemman seuralaisesi kanssa johonkin pöytään, niin siinä istuva ihminen haluaakin kovasti tutustua sinuun. Hän kertoo nimensä ja kyselee sinulta sitten hieman:

- Mikäs sun nimi on?
- Montako vuotta sä olet?
- Missä työpaikassa sä nyt olet?
- Mikä siellä on kaikkien kivointa?
- Onko pomo kiva vai ihan tylsä?
- Mikä on kivointa tekemistä kahvitauoilla?

Mumiset jotain vaivautunutta, otat pelastautumistarkoituksessa puheeksi juuri näkemäsi elokuvan. Innokas tutustuja saa aihetta lisäkysymyksille:

- Ai, onko se nyt in?
- Mikä oli siinä kivointa?

Kun saat kiemurreltua rehellisen vastauksen (en mä tiedä), intoutuu tutustuja arvioimaan ulkonäköäsi, persoonaasi ja yleisolemustasi vanhemmalle seuralaisellesi. Saat kuulla olevasi muun muassa suloinen, ujo ja aika reipas. Sinua verrataan estoitta tutustujan tuttavapiirin samanikäisiin ihmisiin.

Haluat paeta paikalta, joten nyit vanhemman seuralaisesi hihaa. Lisäarviota seuraa. Nyt olet ”kärsimätön”, ”aina menossa”, tai kuulut ryhmään ”joka ei kauaa jaksa, eikä vielä tarvikaan”. Seuralaisesikin intoutuu mukaan keskusteluun huokaillen ja silmiään pyöritellen; sinusta on paljon vaivaa, mutta äkkiähän nämä vuodet kuluvat, pitäisi siis jaksaa nauttia…

Kun lopulta poistutte, tutustuja kiittää juttutuokiosta. Seuralaisesi vastaa lämpimästi. Sinä et. Kadulla saat torut murjottamisesta ja epäsosiaalisesta käytöksestä, vaikka juuri sinun toiveestasi alun perin mentiin kyseiseen kahvilaan. Loppuvat nämä yhteiset kivat reissut, jos vielä nolaat seuralaisesi noin.

6 kommenttia:

  1. Oi, lempiaiheeni! Miksi aikuiset niin helposti unohtavat normaalit käytöstavat lasten kanssa toimiessaan? Unohdetaan tavalliseen kanssakäymiseen kuuluva hienotunteisuus. Käyttäydytään päällekäyvästi. Lasta muistutetaan käyttämään usein sanoja kiitos, ole hyvä ja anteeksi, mutta ei muisteta sanoa näitä sanoja lapselle tarpeen mukaan.

    Silti on helpompi kuvitella päinvastainen esimerkki julkisessa tilassa. Lapsi juttelee iloisesti tuntemattomalle aikuiselle ja aikuinen vaivaantuu täysin, kun tuntematon tulee juttelemaan.

    VastaaPoista
  2. Heh, minä olen nelikymppinen, mutta jos olen isäni kanssa liikkeellä, niin edellisen sukupolven käytös on just tuollaista!

    VastaaPoista
  3. Mutta toisaalta, näet siellä kahvilassa toisen samanikäiseltä vaikuttavan ihmisen. Sanot sille "moi!" ja välittömästi tulette juttuun mainiosti. Puuhanne sujuvat mukavasti yhdessä, yhdistäähän teitä se että olette molemmat aikuisia. Lähtiessä kerrot silmät innosta hehkuen vanhemmalle seuralaisellesi saaneesi uuden kaverin. Kysyt vanhemmalta seuralaiseltasi, voisitko nähdä kaverisi vielä jos tultaisiin vaikka samaan kahvilaan toisenkin kerran...
    ---
    Sitä monesti kuvittelee, että lasten pitää mukautua aikuisten normeihin ja lapsilla on niin paljon opittavaa aikuisilta. Mutta useammankin kerran olen juuri kuvailemassani tilanteessa miettinyt, että sama ei todellakaan onnistuisi meiltä aikuisilta. Olemme niin kyllästettyjä ennakkoluuloilla ja turhilla estoilla.

    VastaaPoista
  4. Tai ihmettelet kun vanhempi seuralaisesi ei suostu kutsumaan uutta kaveriasi suoriltaan yökylään... Se sopii vasta aikuisena, jos on ollut tosi kiva ilta!

    VastaaPoista
  5. Hei!
    Luin Ylen sivuilta eilen kolumnisi kahdenkeskisistä suhteista ja niihin liittyvästä kateudesta.

    Erityisesti kohta, jossa mainittiin kateuden ilmentymäksi mm. lasten huoneeseen kurkkaaminen (onko siellä kaikki kunnossa -ajatukseen verhottuna), herätti hämmennystä.

    Kun luen paljon äitiysblogeja, olen ollut siinä vilpittömässä uskossa, että se, mitä ihmiset kirjoittavat voi olla totta. Moni äiti kertoo että joutuu käymään lasten ovella katsomassa onko kaikki kunnossa kun siellä on hiljaista - eihän ole sattunut mitään. Muistan kuinka serkkuni, minun ollessani 14-vuotias, oli tarjoamassa minulle kahvileipää kun yhtäkkiä pomppasi pöydästä ja meni alakertaan katsomaan mitä siellä tapahtuu kun lapset eivät vähään aikaa pyörineetkään jaloissa. Löytääkö psykiatria tästä teosta aina kateuden ja ulkopuolisuuden?

    Samoin olen useimmiten kuullut että vaikkapa isän lähtiessä tytön kanssa mummolaan, äiti jää leipomaan ja vähän ikävöimäänkin _tyttöä_, ei välttämättä vain isää. Onko tämä psykiatrisessa mielessä jotenkin valetta? Löytyykö sieltä aina tuo kirjoittamasi kateus, jokaisesta isän ja lapsen välisestä retkestä uimahalliin jne? Onko siinä siis raadollisesti takana joka kerta murhanhimoa?

    En tiedä olenko jotenkin järkyttynyt lukemastani, mutta aiemminkin olen huomannut että psykiatriset kuvaukset arjesta ovat jotenkin "raaempia" kuin maallikoiden. Muistan kollegasi Jari Sinkkoseltakin yhden lauseen, että teini-ikään kuuluu symbolisesti aina jonkun kuolema (hänen kirjassaan Nuoruusikä), ja silloin jäin todella sitä pohtimaan, sukulaistenkin kanssa sitä mietittiin kun syvällisetkin keskustelut onnistuvat. Useimmat vastasivat "ei se oikeasti sitä tarkoita, se on vain vertaus".

    Tulipa avuton postaus tästä, maallikkoa ihmetyttävästä näkökulmien erosta.

    -Anja

    VastaaPoista
  6. Hei!
    Vastaan nyt tässä, vaikka juttu on Ylen sivuilla.

    Kateus voi tosiaan näkyä monin piilotetuinkin tavoin, kuten ylenpalttisena huolehtimisena. Pointti on kuitenkin se, ettei kateudessa (tai symbolisessa murhanhimossa) ole mitään pahaa. Meitä vain usein kasvatetaan siten, että kateellisuus täytyy ikään kuin naamioida tai kokonaan kieltää. Tämä oli kirjoituksenikin idea: ei haittaa, vaikka tuntisitkin kateutta, tai (edes vertauskuvallista) murhanhimoa.

    Ja saahan sitä rakastaa, huolehtia ja keskustella kadehtimattakin sekä blogeissa että elävässä elämässä!

    Kiitos kun kirjoitit!

    VastaaPoista