Lelumuseossa

Museon vitriineissä on leluja vuosikymmenten takaa. Miten hurmaavia nukkeja! Hakka! Samanlainen palikkatesti kuin meillä kotona! Ja oikea leikkimökki!

Lapset innostuvat heti. Rakentavat liskon linnoituksen, valmistavat ”kertakaikkisen hurmaavan päivällisen” siroilla astiastoilla, kutsuvat vanhemmat syömään ja piileskelemään. Viihdymme paikan idyllisessä ilmapiirissä loputtomiin. Juuri tällaisia kuuluu lasten leikkien olla.

Kodin eteismatolla odottaakin sitten nykyhetki: joulun lelukatalogi. Tyttären teekutsufiilis haihtuu hetkessä. Monsterhaij!! Äiti, mä toivon näitä!

Minä en toivo. Mutta mikä niissä tarkkaan ottaen minua vaivaa?

Ainakin se asenne. Minihameisia goottimaisia ystävyksiä, jotka opiskelevat jonkinlaisessa hirviöiden toisen asteen oppilaitoksessa. Onhan se nyt väärin! Koska… koska opiskella voi vaikkei ole gootti? Koska voi olla ystäviä vaikkei opiskele? Koska ei kaikki opiskelijat ole hirviöitä…? Äh. Onko ne edes gootteja? Ja mikäs siinä taas olikaan ideana? No, ainakin se älytön turhuus. Lupauksia tihkuva muovihahmo, joka latautuu vain hetkeksi merkityksellä, mutta on lähes ikuisesti olemassa. Aivan toisin kuin ne museokaupoista aina ostamani hurmaavat tavarat: Mona Lisa jolle piirrellä suttuviiksiä, tärähtäneet jääkaappimagneetit ja tosi vitsikkäät pastillirasiat.

Hyvä on. Mutta pienelle lapselle se on eri juttu. He ovat niin vaikutukselle alttiita. Kun minä olin lapsi… Paisti etten muista omasta lapsuudestani niinkään leluilla leikkimisiä, vaan lelujen saamisia. Sen hetken, kun paketista tuli isän rakentama nuken kerrossänky. Niin hieno, niin toivottu, että ylpeän mairea hymy pyrkii vieläkin huulille. Isä teki sen minulle…! Mutta leikinkö sillä? En muista.

Leluista parhaiten muistan baletti-Barbien. Eskarin tytöt puhuivat Barbiesta haaveellisin äänenpainoin, pää kallellaan. Sillä on kääntyvät nilkat… Vaaleanpunainen asu…

Ilmeisesti olin jankannut asiasta kotona pitkäänkin, koska sain joululahjaksi tuon Barbien, elämäni ensimmäisen. Se oli yllättävän hieno, etenkin kun en ollut tiennyt mitä odottaa. Vaalea tukka, verkkosukkahousut, kaunis hymy. En muista, tiesinkö mitä baletti on. Ehkä jotain vaaleanpunaista?

Baletti-Barbie ei raivannut tietäni eskaripiireihin. Joulun jälkeen puhuttiin jo seuraavasta musthavesta. Kenistä en ollut vielä kuullutkaan.

Baletti-Barbieni putosi jollain päiväkotireissulla pulkasta, hukkui lumeen. Ehkä sen löysi joku, joka tiesi sen arvon. Mainittakoon vielä, ettei nykyinen baletti-intoiluni liity kyseiseen leluun millään tavalla. Ja minihameissa opiskelun osasin jo ennen Monster High -aikaa. Opiskelumotivaationi sen sijaan on kehittävien lapsuuden lelujeni ansiota.

Ulkona

Tulen kiitollisena tervehtimään päivää, jolloin lapseni osaavat ulkoilla keskenään. Päivähoito ja koulu huolehtivat tästäkin rastista arkisin, mutta lauantaiaamuna palvelu ei pelaa. Aamupalan viimeisten suupalojen lomassa käynnistyy minun ja miehen vaivihkainen hermopeli: kumpi lähtee lasten kanssa ulos?

Pihalla ja leikkipuistoissa värjöttely ei ole minun juttuni, mutta kun ei millään raaski pitää lapsia riehumassa koko päivää sisällä. Seinät ehkä kestäisivätkin mutta hermot eivät. Hyvällä säällä voi puistossa sentään tiirailla taivaalle ja olla hetken mietteissään, mutta marrassateiden mietteet ovat sitä lajia, jossa ei pitkään yksin viihdy. Juttuseuraakaan ei aina ole – tai juttutuulta.

Tihkusateinen puisto ei vain kutsu leikkimään. Hortoilen lapsien väliä, yhtä väsyneesti kannustaen, toiselle vauhtia lykkien. Kolmas on jo kadonnut puiston pimeimpään nurkkaan. Pitäisikö sitä nyt jaksaa huhuilla takaisin. Kai pitäisi.

Minun leikkipuistoni on kaupunki. Täynnä mahtavia museoita, taidenäyttelyitä, piipahduspaikkoja, muuten vain ratikalla ajeluja. Katsokaa miten hieno talo! Mikäs linja tästä kulkeekaan? Hei tämä näyttely on auki enää viikon! 

Joskus kieltäydyn puistorastista ja puolipakotan lapset raahautumaan omaan leikkipuistooni. Tihkusateen runollisuus ympäröi perhettämme kuin boheemi huntu. Tommi Toijan hahmojen rujo koskettavuus puhuttelee lapsia. Edvard Munchin tuska löytää yhtymäkohtansa neljävuotiaan tunnemaailmassa…

Kunnes keskimmäinen istahtaa taidemuseon lattialle ja kiteyttää sisarusryhmän tunnelmat:
– Me ollaan kyllä nyt tosi reippaasti jaksettu hortoilla sun perässä.

Lasten aidosti uupuneet ilmeet auttavat minua nielemään pettymykseni: kulturelli äiti ammentaa vaivojaan säästämättä sieluunne inspiraatiota ja te kutsutte sitä hortoiluksi…

Sillä jos he kasvattaisivat minua, kuulisin joka viikko pitkän puheenvuoron siitä, miten minulla on tietysti tylsää, jos vaan seison, vaikka paikka on täynnä kiinnostavaa tekemistä. Tule liukumaan! Anna vauhtia! Katso! Oma vikasi jos vain möllötät siinä! Ei tämä mikään seisomapuisto ole! Leiki!

3G-draamaa

Kun kännykkäni oli kuukauden päivät kieltäytynyt käyttämästä sim-kortille tallennettuja tietoja, piipahdin alan liikkeeseen apua kyselemään. Jonotellessa ehdin nähdä kuvani heijastuvan myymälän säihkyvistä pinnoista. Nuhjuinen pipo, huulipunat sinnepäin, kaksi tuoretta kiloa persauksessa. Vain menetettyjen yhteystietojen kaipuu esti minua pakenemasta.

Jonotuksen jälkeen myymälä paljastui väärän väriseksi. Ihmeekseni myyjä ei silti tuhahdellut, moittinut, viitannut kyllästyneenä kintaalla. Katsoi vain intensiivisesti silmiin, puhui juuri minulle. Ei käyttänyt kirjainyhdistelmiä, jotka pelottaisivat viimeksi vuonna 2004 puhelimen ostanutta rouvaa. 

Myyjän puhuessa tajusin allekirjoittaneeni aikanaan ihan pätevän kuuloisen liittymäsopimuksen juurikaan vaihtoehtoja vertailematta. Mutta tuolloin sopiviksi mieltämäni ominaisuudet eivät kuitenkaan  lasten saannin, työkuvioiden vakiintumisen ja yleisen elämänkokemuksen lisäännyttyä enää houkutelleet.

Hipelöin tuttua, kymmenen vuotta vanhaa puhelintani. Olihan nykyiseni käytössä kulahtanut, auttamattoman hidas, kaiken aikaa latausta vaativa. Mutta kun sen kanssa pelaillessa ovat syntyneet lapset, sen muistissa ovat synnärikuvat ja onnitteluviestit. Ja se on niin mukavasti käteen sopivaa mallia…

Eikä kännyä voi pakottaa päivittämään itseään, se on mikä on. Voihan siihen appseja ostella, mutta päälle liimatun fiilis siitäkin jää. Ja kaiken aikaa markkinoille puskee uutta ja innovatiivista tai virtaviivaista ja kokemuksen hiomaa. Juuri minun arvoistani.

Myyjä katsoi luuriani merkitsevästi.

– Eikös tuossa mallissa ole tyyppivikana ennen viimeistä pistettä karkaavat viestit?
– No, harvoin kyllä… ja voihan sitä ottaa uusiksi hymiön kanssa.

Taustalla hohtivat älypuhelimien rivistöt, täynnä uuden alun mahdollisuuksia. Vaihdettavia kuoria. Kuvankäsittelyominaisuuksia.

Sovimme saman tien sekä minun että lapsen liittymän siirtyvän uuteen värimaailmaan. Sopuhintaan, alennuksella ensimmäinen vuosi. Katsellaan sitä jatkoa sitten.

Palasin kadulle päivitetyn naisen kohtalokkain askelin. Nyt oli isoa muukin kuin persus. Oli näyttöä. Oli laajoja ja nopeita yhteyksiä maailmalle. Kaikesta kyllä huomasi, että tässä kulkee nykyarvonsa tunteva nainen, ei mikään vaimonnahjuke.

Kuka lie kielinyt piipahduksestani, kun vartin päästä oikean värinen kauppa lähetti kaksi epätoivoista tekstiviestiä. Meillä on tärkeää asiaa liittymäsi siirrosta! SOITA, ja me soitamme sinulle!

Julman nautinnonhaluisena kuvittelin hätäpalaveria neukkarissa. Koulutetut liittymämyyjät sotkivat fläppitaulun epätoivoisilla strategiakaavioyritelmillään. Osastonjohtaja nojasi jähmettynein katsein vesiautomaattiin kumotessaan ketjussa kolmatta muovimukillista. Uusin tulokas vapisi nurkassa. Ei helkkari, se ole lähtenyt sen väripellen matkaan! Sillähän on isompi G! Ja vie vielä lapsenkin liittymän mukanaan!

Voitonriemuinen nauruni kaikui kadulla. En vastannut. Kärsiköön! Seuraavan päivänä sain vielä pahoittelevan tekstiviestin. Liekö joku kriisiasiantuntija neuvonut nöyristelemään. Viestissä operaattori otti vastuun siitä, ettei ollut kyennyt toimimaan toiveideni mukaan. Meillä oli vielä toivoa, vaihdon ehtisi vielä perua.

Uuden kännykän korskealla näytöllä viestin nöyryys vain korostui. Hah! Kyllä nämä lupaukset tiedetään. Hekumoin hylätyn operaattorin kärsimyksen syvenemisellä. Seuraavaksi ne soittaa ja lupaa laihduttaa.

Vaikka onhan siinä sekin mahdollisuus, etteivät ne enää soita, kun ei kerran anteeksipyyntökään kelpaa. Tai laittavat tekstarin, jossa ilmoitetaan heidän löytänen uuden, huomattavasti sitoutuneemman asiakkaan, jolla on huulipunat kohdillaan. Ja muuten: Missä hitossa mies viipyy? Päivällinenkin laittamatta.